Jo toiset eläkkeellelähtöjuhlat seurakunnassamme vuoden sisällä. Omistani on kahdeksan kuukautta. Sain kutsun entisenä työtoverina ja ystävänä. Tuli muistoja mieleen, saatoin asettua lähtijän asemaan, aistia hänen haikeutensa ja ilonsa.

Istahdin ent. kollegojen pöytään, siinä joukossa on vielä helppo tavoittaa aidosti läheinen fiilis. Mukava oli tavata muitakin, kun koolla oli paljon entisiä työtovereita, myös pöydällinen jo ennen minua eläkkeelle jääneitä. Kaikki tuntui yhä niin kovin tutulta, tunnelma, tapa juhlia.

Mietin, milloin alkaa vieraantuminen, milloin tulee tunne ’mitä mä täällä enää teen’. Ehkä sitten, kun vanhat työtoverit ovat poissa, eikä tunne enää ketään. Kanslisti lausahti: sinua ei ole näkynyt talossa, et ole tullut yhtään edes käymään. Enpä niin. Voihan olla, että joku päivä menenkin.

Huomasin senkin, miten tyystin kaikki työarjessa aikoinaan ärsyttäneet asiat ovat unohtuneet. Joistakin aistii väsymystä, ahdistusta, jota ei läheltä huomannut, ehkä sitä ei silloin ollutkaan. Toivoo mielessään, että löytävät selville vesille.

Niin kauan on mukava käydä, kun joku tuttu tulee halaamaan ja sanoo: kiva nähdä sinua. Kun on joku, jolle voi sanoa: niin Sinuakin.