Jo toiset eläkkeellelähtöjuhlat seurakunnassamme vuoden sisällä. Omistani on kahdeksan kuukautta. Sain kutsun entisenä työtoverina ja ystävänä. Tuli muistoja mieleen, saatoin asettua lähtijän asemaan, aistia hänen haikeutensa ja ilonsa.
Istahdin ent. kollegojen pöytään, siinä joukossa on vielä helppo tavoittaa aidosti läheinen fiilis. Mukava oli tavata muitakin, kun koolla oli paljon entisiä työtovereita, myös pöydällinen jo ennen minua eläkkeelle jääneitä. Kaikki tuntui yhä niin kovin tutulta, tunnelma, tapa juhlia.
Mietin, milloin alkaa vieraantuminen, milloin tulee tunne ’mitä mä täällä enää teen’. Ehkä sitten, kun vanhat työtoverit ovat poissa, eikä tunne enää ketään. Kanslisti lausahti: sinua ei ole näkynyt talossa, et ole tullut yhtään edes käymään. Enpä niin. Voihan olla, että joku päivä menenkin.
Huomasin senkin, miten tyystin kaikki työarjessa aikoinaan ärsyttäneet asiat ovat unohtuneet. Joistakin aistii väsymystä, ahdistusta, jota ei läheltä huomannut, ehkä sitä ei silloin ollutkaan. Toivoo mielessään, että löytävät selville vesille.
Niin kauan on mukava käydä, kun joku tuttu tulee halaamaan ja sanoo: kiva nähdä sinua. Kun on joku, jolle voi sanoa: niin Sinuakin.
Tämä on sitä vuodenaikaa, jolloin on saanut nauttia television urheilulähetyksistä semmoinenkin katsoja, jota pelkkään vauhtiin ja voimaan perustuvat talviurheilulajit kiinnosta. Em-taitoluistelukisoista lähetetyt ’valitut palat’ ovat olleet herkuttelijan juhlaa.
Olen miettinyt tämän urheilulajin vaativuutta ja palkitsevuutta. Miten pitkä on tie sille osaamisen tasolle, jolla menestytään kansainvälisissä kilpailuissa. Miten lyhyt on optimaalisen taidon aika ja kovaa työtä vaatii pysyä huipputasolla. Ja miten pienestä onnistuminen on joskus kiinni kisajäällä.
Kilpailujen seuraamisen nautinto on kasvanut sitä mukaa, kun omien taitotaso on noussut ja sijoitukset parantuneet. Myös pisteiden laskusysteemin tarkennus tekniseen ja objektiiviseen suuntaan tuntuu hyvältä. Enää ei jää tilaa tuomaripelille ja kilpailijain entisten meriittien vaikutukselle siinä määrin kuin vuosia sitten.
Vuosien mittaan lajikehityskin on ollut huimaa. Hypyt tulevat yhä vaativimmiksi. Jäätanssi lähestyy jo akrobatiaa. Voimaa, vauhtia ja taitoa pitää olla. Sitten on vielä ’se jokin’, persoonallinen lumo, ilmaisukyky, jota ilman ei mestariksi tulla. Ja vielä onneakin, onnistumisen tahtoa tarvitaan.
Tottahan sekin on, että Euroopan mestaruus heltiää helpommin kuin MM-mitali tai Olympiakisojen palkintosija. Kaukoitä on näyttämässä kaapin paikkaa sekä Euroopalle että amerikkalaisille. Venäjällä ei enää ole itsestään selvää ylivoimaa edes EM-kisoissa.
Kiitos upeista elämyksistä Kiira, Susanna ja Alisa! Onnea pronssimitalista, Kiira Korpi!
Ajatella, vieläpä tuli eteen palaveri, vaikka jo luuli työstä jäätyään, että ei enää ikinä. Ei samanmoisten asiain kimpussa tosiaankaan, mutta kumminkin. Kollegan kanssa oli tullut luvattua muinaisille kurssikavereille viimeksi tavatessa, että me sitten kutsutaan koolle porukka, kun ollaan eläkkeellä. No, nyt ollaan siinä.
Ei muuten olla nähtykään sen jälkeen, kun jäätiin. Piti ensin päivittää tietokanta: mitä kummallekin on tapahtunut, miltä eläkkeelle jääminen ja sittemmin oleminen on tuntunut ja sitä rataa. Minähän en päässyt hänen lähtöjuhliinsa, kun satuin jäämään auton alle edellispäivänä. Elämä se sitten jaksaa yllättää.
K.kaveri oli luvannut palata kotiinsa tekemään ruokaa itselleen ja toiselleen puolipäivän aikaan, joten aikaa oli sen verran. Tunti ja kolme varttia elämän päivitystä, vartti asian suunnittelua. Tämähän meiltä käy. Seuraava tapaaminen kuukauden päähän ja kumpi etenee mitenkin. Siinäpä se.
Se ero on entisiin, että tämä palaveri ei enää tuntunut työltä. Se oli iloa.
Pitkään samassa kaupungissa asuttuaan tulee toisinaan panneeksi merkille taloarkkitehtuurin muuttumisen vuosien saatossa. Ihastuttavien ja sopusuhtaisen näköisten, harvaan rakennettujen puutalojen sukupolvi alkaa olla raivattu pois tieltä. Mitä on tullut tilalle?
Lättänät, tasakattoiset rivitalopötkylät ja omakotilaatikot tulivat ensin. Mikä ihmeen idea pohjoisessa ilmastossa! Kattovuotoja, homeongelmia, kalliita remontteja on riittänyt. Lähes kaikkiin parinkymmenen vuoden takaisiin tasakattotaloihin on ollut pakko nostaa harja tai auma.
Sitten heilahti toiseen laitaan. Ilmaantui korttelikaupalla äärimmäisen jyrkkäkattoisia, kolhon näköisiä talorumiluksia, oikein varsinainen möykkylä. Iskikö vinttikamariromantiikka? Jokin niissä mittasuhteissa mättää, kun silmä ei totu tykkäämään. Ei ainakaan tiiviissä rykelmässä.
Viime vuosina ovat tulleet nämä ihme palikkalaatikot: kaksi- jopa kolme kerrosta, erkkeriä, syvennystä ja lisäkettä. Nyt näyttää olevan toisviisto kattotyyli. Yst. Sosiaalineuvos kävi asuntomessuilla viime kesänä. Sanoi ihmetellen, kuka niissä lähes kiinni toisiinsa ahdetuissa palikkatalorumiluksissa haluaa asua.
Ikkunoiden koko seilaa kanssa äärimmäisyydestä toiseen. Yhden vuosikerran taloissa on olohuoneissa semmoiset näyteikkunat, ettei niitä ylety pesemään ilman tikapuita. Toisissa on niin pienet luukut, että talo pimeä kuin pussi sisältä ja umpimielisen näköinen ulkoa.
Uusien tuulien pitää puhaltaa tottakai. Kun vain opittaisiin virheistä. Kuunneltaisiin asujia. Harjaannutettaisiin arkkitehtoonista silmää onnistuneiden alueiden harmoniassa. Talo ei ole holtittoman idearymistelyn paikka; omistajan on voitava asua ja naapurin katsella.
Ulkoilureitin metsässä oli käynyt moottorisahamies, jonka jäljiltä oli runkoja pitkin ja poikin, oksia kasoissa ja levällään, risuja huiskin haiskin. Pihka tuoksui. Saapa nähdä milloin ja miten jatkuu tämä kaupungin puisto-osaston metsänhoito-operaatio, nyt oli hiljaista.
Aamuisella kävelyllä oli kylmää ja kaunista. Huurre kimalsi pensaissa, heinänkorsissa, peltoaukean peittävällä hangella. Sininen avaruus hulmuili maiseman yllä. Ojanpielen pajukot puskivat kissoja. Kulkijan askelet narskahtelivat hilpeästi – talviääni, jota olen ikävöinyt!
Kaapin nuohousoperaatio on loppusuoralla. Säilytettävät paperit ovat siistissä kasoissa menossa asiakirjalokerikkoon. Monta nivaskaa on jo hiiltynyt takassa tai päätynyt keräyslaatikkoon. Osa lehtiä jää vielä pinoon, taidan tietää mihin ne voisi viedä luettavaksi.
Työhuoneessani oli muuan mappi öö, johon tapasin sijoittaa paperit, jotka eivät kuuluneet selvästi mihinkään kategoriaan. Sinne päätyi myös turhalta tuntuneita tiedotteita, joita ei suoraan roskiinkaan kehdannut heittää. Mappi öössä ne kypsyivät, kunnes aika oli ne hoitanut heivauskuntoon.
Moinen instituutio olisi tarpeen kotiosoitteessakin. Jos ei nyt mappi, niin jonkinlainen haudutuslaatikko, mutta ehdottomasti vain yksi, muinaisen kenkälaatikon kokoinen.Sinne vain kaikki mitä ’ei vielä voi panna pois’. Kylkeen viimeinen käyttöpäivä ja sen jälkeen heipsulivei.
Toinen kurkistaa joka päivä töistä tultuaan kaappihuoneen ovelta hahmottaakseen tilanteen. Jatkuu? No jatkuu jatkuu, kunnes on valmis. Ei saa ärsyttää äitikarhua.
Gösta Ägren, Täällä hirmumyrskyn sokeassa silmässä; WSOY 2006
Aavistus
Aavistus on / nimetön. Jo pelkkä / oleminen on vailla / rajoja. Miten siis sanat, / jotka aina merkitsevät jotakin / voisivat rajata hiljaisuuden? / Sehän ei ole sähke / vaan sanoma. Kaikki, // mitä päivän aikana sanottiin, / on vain laulu, jonka täytyy / vaimeta niin kuin naamiaisia / ei olisi koskaan pidetty, mutta sanaton / lepää kuin muisti vailla omistajaa / nukkuvien maan yllä.
Ägrenin runot ovat filosofisia, lähes aforistisia. Kuin veden kalvolle putoavan pisaran lähettämät renkaat ne jatkavat matkaansa lukijan mielessä. Viimeisimässä kokoelmassa, jonka joulu toi ilahduttaen lukupöydälleni, runoilija menee mielenkiintoisella tavalla pitemmälle suuntaansa: hän panee runon keskustelemaan filosofin lauselman kanssa. Syntyy kahden lähekkäin putovan pisaran lähettämien renkaiden ristikudos, uudenlaista vaikuttavuutta. Wittgenstein ja Heidegger lienevät 1900-luvun merkittävimpiä filosofeja. Ägren ei pelkää keskustella herrojen kanssa runojensa voimin. Tulos on nautittava. Kokoelman viimeisessä osassa on runoja otsikolla Lakikirja ilman maata. Sieltä on kirjan takakanteen poimittu helmi Arkipäivän voitto:
Seinillä on tapettinsa, / tunteilla päiväkirjansa, / ruumiilla vaatteensa. Näistä / koostuu Arkipäivä, / suoja seiniä, tunteita / ja ruumista vastaan. / Vaatteilla päätämme / keitä me emme // ole; sanoilla / kahlehdimme tunteiden / eläimet; hyvin hoidetulla / huoneella piilottelemme / kaiken, miltä puuttuu / nimi.
*
Antti Eskola, Yksinkertainen usko; Otava 2006
Yhteiskuntatieteilijänä tunnettu entinen sosiaalipsykologian professori on palannut tutkimaan omaa suhdettaan lapsuuden kodin uskonperintöön. Eskolalla on ollut pitkä vaihe, jolloin hänen maailmankatsomukseensa ei mahtunut Jumalaa eikä uskon kysymyksiä. Mikä ei ollut selitettävissä tieteen perusteella, sitä ei tarvinnut ottaa lukuun. Asioiden työstämisen tapa Eskolalla on kirjallinen, joten peräti kolmen kirjan verran on näitä uskon pohdintoja ehtinyt ilmestyä. Eihän Eskola tiedemies olisi, ellei hän tässä trilogian viimeisessä osassa vetäisi pohdiskelujensa langat yhteen eräänlaiseksi henkilökohtaiseksi jumalauskon teoriaksi, jonka hän nimeää yksinkertaiseksi uskoksi.
Mistä yksinkertaisessa uskossa on kysymys?
Eskola osoittautuu haluttomaksi määrittelemään kovin tarkasti uskoaan. Se jättää lukijallekin paljon tilaa peilata omia ajatuksiaan ja käsityksiään tekstin sisältöön. Rajankäyntiä kirkon tarjoaman uskonelämän muotoihin on pitkin matkaa terveellä tavalla. Eskola ilmaisee, ettei kykene liittymään kirkon uskontunnustukseen, mutta ei halua ryhtyä sitä myöskään kumoamaan. Luulen, että monen on helppo yhtyä Eskolan väljiin ja varovaisiin ajatuksiin uskosta ja Jumalasta.
Mietteitä herättävä, kiinnostava lukukokemus.
*
Leo Tolstoi, Vuodenaikojen viisaus, mietelmiä; Rasalas Kustannus 2001
Tavakseni on viime vuosina tullut kulkea jonkun kirjailijan kanssa vuoden päivät. Tälle vuodelle valitsin Tolstoin, kun hänen lähes sata vuotta sitten kokoamansa viisaat ajatukset löytyi uutena ja tiivistettynä suomennoksena. Teos on laadittu tyyliin, jossa vuoden joka päivälle on kirjailijan oma ajatus, muutamia filosofien ajatuksia, jotka liittyvät teemaan ja lopuksi kirjailijan käytännön tasolle tuleva elämänohje. Filosofia on siitä merkillinen ja kiitollinen tiede, että sen oivallukset eivät kaikin osin vanhene, vaikka aika muuttuu ja uutta tietoa tulee. En osaa lukea viisaiksi kanonisoituja ajatuksiakaan pureskelematta, joten tulee testattua vuoden mittaan varmaan, minkä ajatuksen aika on jo hoitanut. Tammikuun sivujen aforismit ovat tuntuneet hyviltä tässä elämänvaiheessa, jossa on aikaa kuunnella ja ’märehtiä’ luetun herättämiä mietteitä.
*
Sirkka Turkka, Runot 1973-2004; Tammi 2005
Valtaisa, yli 800-sivuinen runotuotanto puristettuna yksiin kansiin, tekee kirjasta järkäleen, jota on vaikea fyysisesti käsitellä. Yksittäisiä kokoelmiakin hyllyssäni on Sirkka Turkalta useita. Hän on ollut minulle jotenkin läheinen kaikessa oudossa ja karussakin mielikuvastossaan. Hän ei kikkaile kielellä eikä hölise tyhjää, hän puristaa ajatuskuvan tiiviiksi, usein yllättäväksi ja vahvaksi. Runo välähtelee kuin valo prismassa sen mukaan, mistä kulmasta sitä katsoo. Turkan runot eivät antaudu helppoon analyysiin, miten niitä lähestyykin, ne tuntuvat pitävän sisimmän salaisuutensa. Runon tunnelma on usein äärimmäisen tiheä ja kirkas. Se jättää lukijalle täyteläisen olon. Näitä tekee mieli lukea yhä uudestaan.
*
Steve Davey, Unohtumattomat paikat, jotka jokaisen on nähtävä kerran eläessään; WSOY 2004
Valitsin tämän upean kuvateoksen kirjakaupassa siksi, että olen tajunnut kaukomatkailun jääneen nyt terveydellisesti mahdottomien matkojen kategoriaan, vaikka miten intohimoisesti haluaisin ja aikaa olisi. Silti en osaa katsella kirjaa kuin jostain osattomaksi jääneenä, pikemminkin uteliaana, millaisena kiinnostavat paikat ja kulttuurit näyttäytyvät kirjan laatijan silmin. Olisin ehkä lisännyt tässä kirjassa esiteltyihin paikkoihin Kiinan muurin ja Kielletyn kaupungin, joissa olen päässyt käymään. Tämän tyyppisiä teoksia on julkaistu useita ja niitä löytyy myös kirjastoista. Mielikuvamatkailukin voi olla antoisaa!
*
Voiko omaan kuolemaansa valmistautua? Kannattaako tehdä testamentti? Onko omien hautajaisten ennalta suunnitteleminen makaaberia? Helpottaako valmistelu omaisia vai sitooko kädet? Onko kysymys halusta hallita omaa elämäänsä vielä kuoleman rajankin yli?
Monia kysymyksiä herättävä asia on putkahtanut taas esiin. Taannoinen Hesarin NYT-liite heitteli ilmaan ihmisten toiveita omista hautajaisistaan. Olenpa itsekin miettinyt noita eräässä niistä vaiheista, joissa elämästäni olen tiliä tehnyt. ”Haluan että hautajaisissani soitetaan Satumaa-tango haitarilla” – erään nimimerkin tapaan.
Voi olla, että jonakin päivänä tulen kirjanneeksi joitakin toivomuksia omaisilleni – tai sitten en. Olen huomannut, että ajatukset asiasta myös muuttuvat ajan mittaan. Jos tekisi listaa, sitä pitäisi päivittää aika ajoin. Jos ei tee, ei se sitä tarkoita, ettei voisi kuolemaansa ajatella. Kyllä voi.
Ajattelen, ettei sittenkään taida olla niin väliä, mitä tekevät ja miten. Saattojuhlan mietintä on yksi osa lähiomaisten suruprosessia, sen tiedän, kun olen isäni saattanut. Ehkä ennakko-ohjeistuksen merkitys on suurin ihmiselle itselleen vielä eläessään.
Olen huomannut, että asiakkaana ollessani minua nykyisin teititellään. Kun kohdalle sattuu saman ikäpolven ihminen, se tuntuu vielä vähän hassulta. Olen sisäistänyt pohjoismaisen tasa-arvoisen sinuttelukäytännön, joka viime vuosisadalla oli tapana Suomessakin.
Hämmästyin lukiessani Hesarin kuluttajasivulta naistoimittajan kolumnia aiheesta. ”En aio viedä rahojani liikkeeseen, joka ei arvosta haluani tulla sinutelluksi.” Toimittaja arveli ’teitittelyvimman’ tulevan meille EU:n vaikutuksesta. Ranskalaista touhua! Näin tunteenomaisestiko tähän nyt pitää suhtautua?
Vanhempieni sukupolvi on teititellyt omia vanhempiaan kunnioituksen osoituksena. Terapeutti teitittelee asiakastaan iästä riippumatta, koska on sisäistänyt ammatillisen etäisyyden välttämättömyyden hoitosuhteessa. Hyvään käytökseen kai kuuluu meilläkin, ettei mennä sinuttelemaan oikopäätä jokaista.
Tässä asiassa ollaan hyvin henkilökohtaisten tuntemusten ja kokemusten maaperällä. Mitä satunnaisempi asiakastapahtuma on, sitä tärkeämpi on teitittelyn luoma tila kohtaamisessa. Mitä tutumpi vastapuoli, sitä herkemmin kommunikoidaan sinutellen ilman sen kummempia ’kauppoja’.
Minua teitittely ei loukkaa eikä yleensä sinuttelukaan. Jos sinutteluun asiakastilanteessa liittyy mitätöivä ja ylimielinen asenne, se kyllä voi kirpaista. Silloin saatan kääntää selkäni ja kävellä ulos. Onneksi tuo on harvinaista. En ryhtyisi ’opettamaan’ asiakaspalvelijaa, vielä vähemmän asiakastani. Elämä opettaa.
Hommahan menee niin, että kun minulle on käynyt sillä tavalla niin kaikille muillekin käy niin, varokaa vaan. Sitä paitsi jos minä kerran olen tätä mieltä asiasta, niin tälleen se sitten on. Ihan sama, mitä joku mukamas asiantuntija jossain horisee. Tämä Pää ei käänny.
Mitä? No, kun rupesin syömään puunjuurikapseleita ja merenpohjakivistä puserrettua öljyä, niin veriarvot humahti korkeuksistaan kertaheitolla alas. Nyt kaikki kipin kapin ostamaan kapsuleita ja öljyvä. Jo vain tokenee korresteloori. Saapi nauraa kaikenmaailman terveysterroristeille ja niiden käppyröille. Kyllä kansa tietää.
Mitä? No, että jos avaat viinipullon muka ruokajuomaksi, ennen kuin huomaatkaan olet holisti. Kohta ei lasillinen riitä, pullo pitää juoda. Niin se menee, usko pois. Ja yhden tupakin kun poltat, nalkissa olet. Siitä et irti pääse kuin haudassa vasta ja keuhkot muhkuroilla sittenkin. Sitä.
Mitä? No, läskiä on nyt kuulemma liikaa. Missä on, kysyn vaan. Itte minä läskini kannan niinkun kaiken muunkin. Tullaan siihen neuvomaan ihmistä, että mitä saa syödä. Sitä syörään mitä saaraan ja sillon kun on nälkä. Kyllä jämpti on niin.
Jaa’a. Näinkö tää menee?
|
|
