”Virpoi, varpoi, tuoreeks terveeks, tulevaks vuueks, siulle vihta, miulle palkka!” Jotenkin näin se meni pienenä maalla Etelä-Karjalassa. Virpomavitsat tehtiin ’kissapajuista’, niihin kierrettiin värikästä kreppipaperia ja tehtiin rusetteja. Joskus nyppäistiin kirjavan kanan pyrstöstä jokunen höyhen mukaan. Virvottiin vain kotona ja mummolassa, ei menty vieraisiin paikkoihin. Vitsat jätettiin tietenkin virvotulle ja palkka käytiin hakemassa erikseen pääsiäisenä. Mummo antoi kauniiksi värjätyn keitetyn kananmunan, pikkuleipiä ja jonkun karamellin.
Tänään on taas se päivä, kun ovikellot soivat. Tuntemattomat, noidiksi pukeutuneet ja meikatut pikkutytöt seisovat ovella värikkäinen vitsoineen ja koreineen. Vitsat ovat kauniita, niillä ropsitaan jännittyneen hätäisesti ja luetaan joku lyhyt loru. Palkka pitää saada saman tien, mielellään rahana kiitos, mutta karkitkin käy. Ja sitten kipin kapin seuraavalle ovelle. Sinne häipyvät, vitsoineen päivineen. Antajan ilo jäi, vai jäikö?
Ovikello näkyy olevan kytketty irti, ahaa, Toinen on askaroinut meille ihanan rauhallisen aamun. Taidanpa jäädäkin odottelemaan sitä palmusunnuntaita, kun lapsenlapsi seisoo mummolan oven takana ja saamme liittyä perinteen ketjuun tuoreeks terveeks virvottuna.
Pissismummo ei nykyään kauheesti riehaannu mistään eikä mikään oikein kunnolla ärsytä. Silti lievästi kyrsiintynyt hän on nykyisestä puheilmaisuntarttumisilmiöstä. (Upean pitkä sana!) Ensin oli sitku. Sitten tuli niinku. Kun mummo oli jo ihan piukkana niistä, tuli elikkä. Mediaväen alituisen ahdistelun myötä poliitikot ja niiden perässä turhempikin julkkisväki löysi vielä tämän: sanotaan näin, että..
Hesarin kulttuurikriitikko Vesa Karosen ärisi (Kanavalla) olevansa yliherkkä eli-sanalle ja sen johdannaisille, joita käytetään epäloogisesti sisältöön nähden lauseen alussa. Oijoi, Pissismummokin on nähnyt punaisia lieskoja kaupassa, kun kassahenkilö aloittaa: Elikkä se tekee sitten… Mikä ihmeen Elikkä? Mitä se kellekään kuuluu, mitä joku Elikkä sitten tekee? Mikä lieneekin. Pissismummo haluaa vain maksaa ostoksensa, pakata ne kassiin ja mennä matkoihinsa. Nih.
Elikkä sanotaan näin, että sitku Pissismummo on saanut tän kyrsimisen niinku purettua, hänellä on niinku jotenkin parempi mieli.
Pajulta tullut meemihaaste pani sanat vilisemään mielen monitorissa!
1. Viisi suomenkielistä lempisanaani
* kiitos * kultasein * ystävällinen * ihme * hiljaisuus
2. Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein
* mussukka
3. Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten arjessa
* nonnih’ * kuulehan.. * mitä ? * ahaa ! * hohhoijakkaa
4. Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten
* Ei ole mitään uutta auringon alla.
5. Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan
* räkä * vittu * perse * pieru * öykkäri
6. Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta
* itse asiassa kaikki fraasit ovat siinä mielessä puhkikuluneita, että niitä on turha käyttää – vaan mitäpä auttaisi keksiä uusia, kohtahan nekin olisivat yhtä puhki
7. Sana, jonka haluaisin kuulla useammin
* äiti
8. Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut
* suvaus
On mielenkiintoista, mitä tämmöinen meemi saa miettimään. Ajattelin, ettei sanoja ole ollenkaan helppo irrottaa merkityksestään (1, 2, 5); niistä pitää tai niitä inhoaa juuri siksi, mitä ne edustavat, mitä mielleyhtymiä tai tunteita ne herättävät. Arjen sanalista (3) olisi toisenlainen, jos olisin vielä työelämässä tai jos arkeni ylimalkaan olisi toisenlainen kuin juuri nyt on. Moni aforismikin (4) on aikaansa sidottu tavalla tai toisella, tämä tuli mieleen ekana. Näyttää ensin siltä, ettei se edes pidä paikkaansa, mutta pohjimmiltaan sittenkin.
– Meemeissä on semmoinen vaikeus, että pitäisi nähdä kysymykset ilman kenenkään toisen vastauksia, voidakseen antaa täysin omat, muista riippumattomat. Tämän tein kopioimalla kysymykset Pajun sivulta ja poistamalla hänen vastauksensa niitä ensin lukematta.
Olisi mukava lukea esimerkiksi mitä Heinäpellon Susanna tai Syksyinen vastaisivat näihin!
Heräsin ajatukseen, että on torstai ja tänään pitää käydä kaupasta tuoretta leipää, luomukevytmaitoa ja omenia. Avasin oven aurinkoiseen pihaan hengittääkseni aamua syvään ja kas: tulppaaninalut nousevat ihan hulluina maasta. Voi, ettei tulisi yöpakkasia, vaan minkäs mahtaa jos tuleekin.
Kolmannen huoneen kirjahylly on levällään. Osa kirjoista on sängyllä, hyllyjä pyyhitään. Kansioiden sortteeraus on tältä erää ohi, ne vähenivät neljännekseen alkuperäisestä. Hyllykössä on ylinnä Grimbergin nahkaselkäistä Kansojen historiaa, Toisen isältään perimä kirjasarja. Sen ulkoasu on kaunis ja sisältö painava. Saa nähdä milloin innostun historiasta. Se tuoksuu pölyltä ja unohtuneilta myllerryksiltä. Ensimmäisen osan sivulla 352, joka aukeaa umpimähkätyyliin, näyttää olevan egyptiläisiä rakkausrunoja. Aistillisia! ”Egyptiläiset olivat iloisia ja huolettomia ihmisiä, jotka pitivät arvossa kaunista laulua tai hauskaa satua ja suruttomasti nauttivat elämästä olut- tai viinilasin ääressä.” Olivatko? Eivätkö ole enää?
Omia aikaansaannoksiaan ei ole helppo hylätä. Lukioaikaiset aineet, opiskeluvuosien esseet, työvuosien ammatilliset artikkelit, alustukset, dispositiot erilaisiin tilanteisiin – niitä riittää. Ihan kaikesta en kyennyt luopumaan, vaikka paljon tuhkaa jo takassa onkin. Sipulia kuoritaan, kerros kerrallaan.
”Mielenterveyden häiriöt ovat työkyvyttömyyseläkkeen tavallisin syy, mutta suomalainen terveysvalistus keskittyy edelleen ravintoon ja liikuntaan”. Ajatus on vedetty ingressiksi tutkimusprofessori Kristian Wahlbeckin Vieraskynä-artikkelista Hesarissa jokin aika sitten. Paljon puhuvia rinnastuksia löytyy muitakin. Itsemurhien määrä on kolminkertainen liikennekuolemien määrään verrattuna. Kansantaudeista neljännes liittyy mielenterveyteen, mutta terveydenhuollon menoista mielenterveyden hoitoon käytetään kymmenesosa.
Syy ei ole laitoshoitoresursseissa, valtaosa mielenterveyshoitoon resurssoitavista varoista kohdennetaan laitoksiin. Stakesin tutkija huutaa kuin yksinäinen korppi erämaassa: avohoitoa ei kehitetä! avohoitoresurssit eivät riitä! Aikavarauksella toimivat hoitopalvelut eivät riitä, on kehitettävä monipuolisempia avopalveluita. Kunnilta puuttuu mielenterveystyön strategia, yhteistyömahdollisuuksia järjestöjen kanssa pitäisi hyödyntää enemmän.
Omassa kotikaupungissani terveyskeskuksen ylilääkäri ryhtyi ponnekkaasti rakentamaan mielenterveysyksikköä terveyskeskuksen yhteyteen. Se oli silloin uusi positiivinen avaus, joka paransi avohoidon tilannetta, mutta yksikkö jäi lopulta yhdeksi uudeksi laatikoksi ennestäänkin lokeroituneeseen avohoitokenttään. Ylilääkärimme väsyi kuntabyrokratiaan ja siirtyi muualle. Jatkaako joku tähän suuntaan?
Yhteistyö terveyskeskuksen, erikoissairaanhoidon, kuntoutus-, työ- ja asumispalveluiden järjestäjien sekä alueella tomivien alan järjestöjen kesken tulisi saada kunnissa lopultakin toimivaksi. Mielenterveyden kokonaissuunnitelman laatimiseen uhrattu aika ja vaiva maksaisi itsensä moninkertaisesti takaisin, kun olisi selkeä tavoite, minkä mukaan palveluja voisi kehittää ja koordinoida.
Mielenterveydellisten avopalvelujen kentällä on kaikille asiallisille toimijoille tilaa, mutta jonkun on koordinoitava ja saatava yhteistyö pelaamaan.
PS. Jotkut ilkeämieliset ovat nimenneet Stakesin keski-ikäisten ja -äkäisten tutkijanaisten suojatyöpaikaksi, joka pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin. Edellä mainittu artikkeli on Stakesin nuoren ja viisaan miestutkijan käsialaa. Ihan samaa viestiä ovat tutkijanaiset jo kauan sieltä tuoneet.
Ihanan aamusään houkuttelemana läksin metsään pienet oksasakset taskussa ja palasin pajunoksakimpun kera. Taisi mukaan tulla muutama koivunvirpikin. Olen pessyt auringonpuolen ikkunat talvipölyistään. Palmusunnuntai on tulossa!
Kotipihaan palatessa alkoi kuumotella rapunpielten haravointi. Naapuri oli nimittäin sillä välin rapsutellut omansa. Talven litistämät lehdet näyttivät aika ankeilta siinä vierellä. Joo, kuulin kyllä eilen ohimennen tv:n puutarha-asiantuntijan varoittelevan, ettei pidä liian aikaisin raaputtaa lehtiä pois, uuden kasvun suojanahan ne on. Mutta kun naapuri ei näköjään kuullut.
Eilen syötiin ensimmäiset pikku rasiat mämmiä maistiaisiksi. Muisteltiin siinä, miten eteläkarjalaiset äitimme tekivät tätä pääsiäisherkkua. Se oli kiinteämpää kuin nykyinen kaupallinen versio, oli kovaksi paistuneet reunat ja kuori. Ei sitä sentään tuohisessa enää paistettu, mutta itse tehtiin kumminkin. (Kotiruokakirjan perinneresepti näyttää sen verran työläältä, että taidanpa jättää väliin.)
Rahkapiirakan kyllä leivon, raikkaan sitruunaisen!
Sytytän jo aamulla lampukan liekin Jumalanäiti Marian ikonin eteen. Tänään en mene kirkkoon, tuntuu tärkeältä kuitenkin elää tätä sunnuntaita nimenomaan Marian päivänä. Minulla on ollut oma erityinen Maria-kokemukseni nuorena Italiassa, eräässä pienessä katolisessa kirkossa. Kokemus on jäänyt vaikuttamaan läpi elämän.
Mietiskelen Marian merkitystä. Luterilainen kirkkomme on kovin tarkkaan siivonnut Marian uskon henkilögalleriassa taustalle. Yhdeksän kuukautta ennen joulua, jolloin Maria on tapahtumien keskipisteessä maailmaan syntyvän Jumalanpojan äitinä, vietetään kirkossamme kuitenkin juhlapäivää enkelin vierailun kunniaksi. Vanhoissa kirkoissa Marialla on aivan toinen asema, katolisilla rakastettuna Taivaan Kuningattarena, ortodokseilla kunnioitettuna Jumalanäitinä.
Taivaallisen väen sanotaan raamatussa olevan sukupuolineutraalia. Kuitenkin Isä Jumala ja Jumalan Poika kuten myös pääenkelit Gabriel ja Mikael kuulostavat kovin miehisiltä. Ei ihme, että inhimillinen usko on kaivannut naisellista vastapoolia. Marian arvostaminen naisena ja äitinä tässä kontekstissa ei ole tasa-arvokysymys vaan tasapainotus, pyrkimys harmoniaan.
Maria, hellyyden äiti; uskon, luottamuksen ja nöyryyden esikuva.
Kyllikki Villa; Pakomatkalla * Toinen lokikirja; Like 2007
Pari kolme vuotta sitten ilmestyneen Vanhan rouvan lokikirjan innostamana halusin tämänkin matkakuvauksen mahdollisimman tuoreena luettavaksi. Itse asiassa tämä Toinen lokikirja onkin ajallisesti aiempi, se on koottu päiväkirjamerkintöjen pohjalta vuoden 1992 matkalta St. Helenan saarelle ja Namibiaan. Pakomatkan taustana on kipeä erotilanne, jonka käsittelemättömät tunnot jumittavat matkaajan aluksi masentuneena Lissaboniin taistelemaan epävarmuuden kanssa: jäädäkö Eurooppaan vai toteuttaako vahvana mielessä väikkynyt matka isovanhempien jalanjäljille Afrikkaan. Villan teksteistä tutut vanhenemisen, selviytymisen ja epävarmuuden voittamisen tunnot toistuvat tässäkin. Jo tuolloin, 68-vuotiaana hän puhuttelee itseään ’vanhaksi rouvaksi’ ja myöntää huvittuneena, että oikeastaan odottaakin ikänsä vuoksi saavansa apua aina tarvitessaan. Kirjan parasta antia ovat kuvaukset ajasta Helenan saarella. Afrikka jää vähemmälle, on myös fyysisesti haastavin matkaosuus. Kirjan kiinnostavuus liittyy kirjoittajan persoonaan ja kykyyn kerrotun kautta luonnostella sisäistä matkaa ulkoisen kehyksissä.
Elsa Saisio, haast.; Katseen alaiset; Dark Oy 2005
Näyttelijänä vielä nuori, silti monessa jo ehtinyt olla mukana tämä Elsa Pirkontytär. Kirjaan on purettu yhdeksän nimekkään näyttelijänaisen ajatuksia työstään, muun muassa Laura Malmivaaran, Leea Kleemolan, Anna-Leena Härkösen, Seela Sellan, Ritva Valkaman. Haastattelijan ei ole tarvinnut monta kysymystä tehdä, puhetta on pulpunnut. On ehkä ollut sekä haastateltavien että haastattelijan etu tehdä nämä kysymykset. Vastaukset valottavat katsojalle näyttelijäntyön eri puolia riisuvasti. Tavallaan yllättävääkin teatterimaailmaa lähemmin tuntemattomalle lukijalle, miten näyttelijän persoona voi olla samalla itsetunnoltaan niin haavoittuva ja narsistisesti huomiosta ja nähdyksi tulemisesta vahvasti nauttiva. Parhaiksi ammatissaan kehittyvienkin tausta voi olla vaikea ja vaatia eheyttävänä kompensaationa tätä paljautta, erilaisten kohtaloiden tulkiksi ja katseen alaiseksi asettumista yhä uudelleen.
Kira Poutanen; Katso minua!; Otava 2004
Tämäkin kirja liittyy katseen alaisuuden teemaan. Kiihkeä kuvaus näyttelijänä Pariisissa aloittavan nuoren miehen ajautumisesta viihdemaailman pyörteisiin, menestymisen huumasta ja sen hinnasta. Tarina kertoo myös aidosta Pariisista sellaisen silmin nähtynä, joka ei ole sinne syntynyt, mutta elää siellä. Taitava nuori kirjoittaja panee paljon peliin ja onnistuu tässä: tarina imee mukaansa. Kirjan motto kertoo miten verenmakuinen teksti on kirjoitettu:
”Tämä kaupunki on keltainen ja ihmisiä täynnä ja minä kirjoitan tämän tarinan niin kuin sen muistan. Niin kuin se silloin vei minut mukanaan ja muutti elämäni ikuisesti. En enää osaa keksiä elämänmakuisia tarinoita, en huijata huikeilla kuvitelmilla. Sillä elämä on suurempi kuin sinä, se on suurempi kuin minä ja meidän molempien murheet yhteensä.”
Raili Mikkanen; Runokirje, Kertomus nuoresta Katri Valasta; Tammi 2005
Pääasiassa lasten- ja nuortenkirjailijana tunnettu Mikkanen eläytyy tässä teoksessa Heinolan seminaarissa 1921-22 opiskelleen ja sitten ensimmäisissä opettajanpaikoissaan työskentelevän nuoren Karin Wadenströmin runoilijankutsumuksen alkuvaiheisiin käytettävissä olleiden dokumenttien pohjalta. Henkilöhistoriallisia teoksia Mikkanen näyttää tehneen ennenkin. Hänen tyylinsä tuntui ensin hiukan naiivilta, mutta toisaalta ehkä hyvinkin viime vuosisadan alun tapaa heijastellen. Olen saanut vahvan ensi kosketuksen Katri Valan runoihin 1960-luvulla, tajunnut tuolloin hänen merkityksensä uuden runokielen tienraivaajana ja yhtenä ’Tulenkantajien’ keskushahmoista. Tämän kirjan luoma kuva runoilijapersoonasta jää kalpeaksi väkevien runojen rinnalla. Mysteeri jää elämään.
Bo Carpelan; Alkutuuli; Seven 2006 (j.v. 1993)
Ostin kirjan pokkarina matkalukemiseksi. Olen tämänkin jo lukenut joskus kymmenisen vuotta sitten ensi kertaa, silloin se teki valtavan vaikutuksen. Nyt halusin ehkä myös havainnoida miten paljon tässä on jo viimeisimmän, palkitun ’Kesän varjot’ -romaanin ideaa. Paljon. Ei tarinassa, koska tarinaa ei kummassakaan oikeastaan ole, mutta kirjoittamisen tavassa. Varjomaisesti häilähtelevä tajunnanvirta, toisiinsa unenomaisesti liukuvat kuvat, mestarillinen kieli – tuo kaikki Carpelanin vanhuudenvuosien runoproosalle tyypillinen – on samaa.
”Minut on vallannut sydämen ohut viileys, ikään kuin olisin tullut johonkin johtopäätökseen ymmärtämättä sitä itse. Kuin olisin alistunut jossakin tärkeässä kohden ja minulla olisi siihen täysi oikeus. Minä olen mikä olen, ehkä vain vähemmän kuin olin luulotellut. Pilvet kulkevat, laineet lyövät niin kuin aina ennenkin, puut seisovat puistoissaan ja seisovat vielä, kun minut on peitetty multiin, se tuntuu yhtaikaa kummalliselta ja aivan luonnolliselta.”
Kyllikki Härkäpään taitava suomennos ansaitsee erikseen kiitoksen.
Hassua, eilen jo luulin että on perjantai. Mikä lie. Heräsin nääs painajaisesta, jossa olin mennyt matkalle omin nokkineni jonnekin ulkomaille, eksynyt porukasta, hukannut matkatavarani ja passini, myöhästynyt paluulennolta ja sitä rataa. Semmoisesta sotkusta herää ihan pöllönä uuteen päivään. Ei ihme, että torstai päätyy perjantaiksi.Vähän aikaa on pakko kelata, mistä unimönjä on kotoisin. Oiskohan syynä lähestyvän reissun esiinnostamat kirpeät muistot edelliskerrasta, jolloin Toisen piti lennättää unohtunut passi satamaan viime minuuteilla.
Tämä varsinainen perjantai houkutti aamupäivällä sauvalenkille tarkkailemaan kevään merkkejä. Olihan niitä. Hölkkääjien määrä on selvästi lisääntynyt. Päiväkodin pihalla jonotetaan keinuille. Alakoulun välitunnilla hypätään narua. Ylihuomenna eletään jo kesäaikaa.
Parisuhteen kehitysvaiheita kuvataan psykologiassa integraatioprosessina, joka usein alkaa rakastumisella ja jatkuu symbioottisena vaiheena, jota leimaa kohonnut toiveikkuus ja yhteisyyden tunne. Tätä seuraa erillistymisvaihe, jossa eri tavoin, taistelujen ja riitojenkin kautta, pyritään löytämään tilaa omalle persoonalle. Tässä vaiheessa alkavat eroluvut kasvaa, eriytymisprosessi ei aina muuten onnistu kuin suhteesta lähtemällä. Myönteisessä tapauksessa päästään autonomiaan eli kahden itsenäisen yksilön rinnakkainelon vaiheeseen, jossa yhteisistä asioista voidaan sopia ja sopimukset pitää. – Sama arkikielellä: aloitetaan tolkuttomasta hullaantumisesta, nyhjätään kiinni toisissaan, kunnes tapellaan railakkaasti itseä pari-imusta irti. Näyttää äkkiseltään onnistumiselta, että pääsee toisesta eroon ja häviöltä, jos jää siihen vierelle nyhjäämään.
Nykyään on yhä enemmän epätyypillisiä, kuvatusta poikkeavasti kehittyviä parisuhteita. Rakastumisen sijasta voidaan ajautua yhteen eri syistä, esimerkiksi asuntopulan, yllättävän raskauden, taloudellisten etujen tai pelkän seksin vuoksi. Symbioosia ei ehkä koskaan synnykään, sitoutumisen ja läheisyyden pelko estää. Osapuolet jäävät tunnetasolla etäälle toisistaan. Paetaan ulkopuolisiin suhteisiin aina kun primaarisuhde on vaarassa muuttua sitovaksi. Avosuhteet muuttuvat yhä avommiksi, suhteet eletään toisiaan seuraavina pätkinä tai pysytellään irtoseksirintamalla niin kauan kuin se onnistuu. Ikisinkun vanhuus saattaa sitten muodostua hyvinkin yksinäiseksi.
Kun nuori pari saa enemmän tai vähemmän suunnitellusti lapsen, suhdekuvio muuttuu. Symbioosi siirtyy joksikin aikaa äidin ja vauvan välille näin turvaten uuden ihmiselämän herkän alkuvaiheen. Kahden suhteesta tulee kolmiosuhde, jossa tasapaino on haettava uudestaan. Mies voi tuntea itsensä syrjäytetyksi ja olla mustasukkainen vauvalle. Jos tästä ei pystytä puhumaan eikä tilanteeseen osata valmistautua, mies saattaa hämmentyneenä vetäytyä suhteesta ja vieraantuminen alkaa. Jos tasapaino löytyy, rakkaussuhde kehittyy vanhemmuudeksi, jossa useammallekin lapselle voi löytyä tilaa. Puolisot hyväksyvät elämäänsä uuden, tärkeän ja yhteisen tehtävän: lasten kasvun turvaamisen.
Pikkulasten vanhemmuus on rankka vaihe, jossa lasten hoidon ja kotitöiden jakaminen mahdollisimman tasapuolisesti auttaa koko perhettä. Voidaan hakea erilaisia hoitoratkaisuja tai päätyä siihen, että äiti tai isä jää työelämästä hoitaakseen lastaan herkimmän kasvun ajan. Yhteiskunnan tuki on tulotasoon sidottua, mutta sitä on tarjolla kaikkiin hoitoratkaisuihin ainakin jonkin verran. Vanhempien on tärkeä hoitaa keskinäistä suhdettaan, että lapset voisivat hyvin ja heillä olisi kasvurauha.
Olin aikoinaan Esikoisen rankasta synnytyksestä uupunut ja itkuherkkä. Jouduin palaamaan ensin kotiin ilman vauvaa ja käymään päivittäin vastasyntyneiden osastolla imettämässä. Kun vauva pääsi kotiin, Toinen meistä osoittautui korvaamattomaksi tueksi. Koliikkiöinä hän jaksoi heijata keinutuolissa Esikoista olkaansa vasten, kunnes poika rauhoittui. Olen kiitollinen, että puoliso tajusi miten väsynyt ja kipeä olin ja jaksoi olla mukana vauvan hoidossa päivätyönsä jälkeen.
Kuopuksen syntymän jälkeen otimme ison asuntovelan ja siirryimme työsuhdeasunnosta omaan. Jäin viideksi vuodeksi kotiin hoitamaan lapsiamme. Seitsemänkymmentäluvulla ei päivähoitopaikkoja ollut sillä tavalla kuin nykyään, myöskään hoitovapaajärjestelyjä ei tunnettu. Oli taloudellisesti tiukkaa. En silti tekisi toisin, vaikka eläkkeessä nyt näkyy, että työelämän vuosia ehti kertyä hiukan vähemmän.
Lapsuus tuntuu lyhenevän, niin vähän aikaa tarvitaan vanhemman ehdotonta ja täyttä läsnäoloa ja hoivaa. Olisi yhteiskunnalta tärkeä satsaus tukea vanhemmuutta tässä vaiheessa. Että olisi mahdollisuus valita.
|
|
