Sanoivat ennen vanhat, että omakehu lemahtelee. Joissakin seuraamissani blogeissa on menossa kierros, jossa haastetaan kavereita nimeämään kymmenen loisto-ominaisuutta itsestään. Ihailen ihmisiä, joilta tuo käy noin vain ja ilman lemun hajahdustakaan. Eiköpähän se ole osoitus hyvästä itsetunnosta, jos kohta huumorintajustakin.
Ajatus jäi askartelemaan toviksi loisto-ominaisuuksien parissa. Olen varhaiskasvatettu siten, että kehuja ja kiitosta ei viljelty kovin ahkeraan, sen sijaan jos nokka nousi liikaa jostain syystä, tuli äkkiä semmoinen kommentti, että sai hävetä. Saadusta mallista on saanut tosissaan opetella pois, erityisesti omien lastensa ja kanssaihmistensä kohdalla.
Kehityshakuisuus lienee positiivinen ominaisuus. Tulokset osoittavat, että kehityskelpoisuuttakin on. Jos olenkin saanut positiivista palautetta ystäviltä, työtovereilta tai asiakkailta persoonastani, olen ollut taitava ohittamaan sen ikään kuin se ei koskisi minua. Miksi ihmeessä on ollutkin paljon helpompi hyväksyä ammatilliset kehut, luottaa taitoonsa hoitaa työtään?
Huomaan puhuvani siis saadusta palautteesta, kun pitäisi tarkastella omaa käsitystä hyvistä puolistaan. Tiedän, että muutamia loisto-ominaisuuksia on, vaikka en nyt osaa niitä nimetä. Senkin tiedän, että minun ei tarvitse olla erinomainen voidakseni hyväksyä itseni ja olla tyytyväinen elämääni. Mutta kehutuksi itseäni en saa, en millään, joten kehittymisen varaa on.
Kaiken kesäisen puuhaamisen, reissaamisen, kokemisen ja tuntemisen jälkeen on nyt menossa semmoinen puolipilvinen, pensaikkoinen tasamaa. Polun varressa on muutama kääntämätön kivi ja saa olla; kauempana raivaamatonta risukkoakin, johon ei jaksa. Horisonttia ei näy pitkälle, mutta tarkemmin katsoessa siellä jo häämöttää maiseman muutos. Askellan polkuani hiukan hämmästyneenä maiseman tasaisuudesta ja siitä, etten ollenkaan murehdi enkä märehdi mennyttä, tulevaa enkä olevaa.
Ensimmäinen on takana, toinen alkanut. Eläkevuosissako aikaa nyt lasketaan?
Pissismummo on lukenut lehdestä, jotta naisväki elää kuulemma tilastojen mukaan iäkkäämmäksi kuin mies-. Suuret ikäluokat ja niiden naisikkaat ovatten hyvää vauhtia tulossa mummoikään. Kaamea kasa mummoja ilmaantuu siis tuota pikaa vuosikymmeniksi pilaamaan maisemaa. Eipä paljo muuta mummovuoren takaa näy ja jokunen papparainen sielä jos vilahtaa, ei se joukosta erotu.
Päivittelyä riittää, nimittelevät mummoja aikapommiksi, ongelmajätteeksi, kustannuseräksi ja ties miksikin. Pommi pitäis kaiketi räjäyttää niiden mielestä. Siinäpä lentelis mummot iloisesti taivahan tuuliin. Jäte kärrättäis ongelmajätteenhävityslaitokseen. Jo vain nousiskin tuprakka savupilvi kuin ausvitsistä aikoinaan. Ja kustannuserät hoitais inflaatiokehitys.
On se niin väärin, että nuoremmat sukupolvet kohta koulusta päästyään joutuvat valtion ja kuntien kassakirstuja vahtimaan. Johan siinä harmaantuu huolesta komiakin tukkapää. Yhteiseen piikkiin otetut velat olis saatava maksettua ja uutta vain pukkaa, kun on ennakoitava muhiva mummopommi ja kaikin puolin ikävä huoltosuhdenäkymä.
Oottakaas oskut, teillekin napsahtaa nakki aikanaan, Pissismummo ähäskutittelee. Mummo ei tosin onnekseen vielä ole kunnallisessa huoltosuhteessa, mutta mistäpäs tietää mikäpäivä. Pommi tikittää.
Lasten mahdollisuus saada ehtoollista yhdessä vanhempansa kanssa on ollut kirkkojärjestyksessä vuodesta 1979. Teologiset perusteet haettiin aikoinaan ja siltä pohjalta päätös tehtiin. Aika tosin oli toinen. Tällä kertaa asian otti keskusteluun Kotimaa-lehdessä A-klinikkasäätiön päihdelääkäri. Hänellä on ammatillinen näkökulma kielteiseen kantaansa: viiniä ei pidä antaa lapsille. Kannanotto hätkähdyttää, vaikka ehtoollisviinin alkoholipitoisuudesta on keskusteltu iät ja ajat.
Lapsemme olivat neljä- ja kaksivuotiaat ehtoollismahdollisuuden tullessa voimaan. En vienyt heitä ehtoollispöytään ennen rippikoulua. Konfirmaatiossa he ovat saaneet ensimmäisen ehtoollisensa. Pienelle lapselle sopii hyvin siunaus alttarilla, kun vanhemmat osallistuvat ehtoolliseen. Ehtoollisen merkitys uskon vahvistajana on mielestäni hyvä jollain tasolla ymmärtää, että osallistuminen olisi perusteltu. Rippikouluopetus antaa pohjan ymmärtämiseen. Kirkkomme opin mukaan kristitty ei tarvitse ehtoollista pelastukseen, usko riittää. Lapsen uskokin.
*
Radio pyöritteli jumalauskon teemaa koko heinäkuun. Kommenteista päätellen kirkolliset tahot ovat olleet erityisen tyytyväisiä aiheen valintaan. Ne ohjelmat, jotka olen sattunut kuulemaan, ovat kyllä antaneet uutta ajateltavaa, eivätkä ole olleet mitään hartausmössöä. Silti mietin niitä, joille radio on tärkeä ja aina auki, alkoivatko jo kyllästyä aiheeseen. Onkohan koko kuukauden mittainen teema ihan hyvä ajatus, siihen alkaa tulla tuputuksen makua. Toisaalta ehtiipä ainakin käsitellä aihetta monipuolisesti.
*
Kirkkojen auki olo on jokakesäinen ikuisuusaihe. Suomessa asia kääntyy usein jostain syystä työvoimakysymykseksi. Vaikka opiskelijoilla olisi pulaa kesätyöpaikoista, ei seurakunnilla tunnu riittävän varaa palkata heitä kirkkoon oppaaksi. Tiekirkot ovat hyvä idea ja palvelevat osaa kesäisistä lomamatkaajista. Palvelujen taso on tosin aika kirjava. Joissakin löytyy kahvia ja pullaa, esitteitä, opastusta, wc, jopa kirkkoon sopivaa taidetta, joissakin pelkkä avoin ovi. Useimmissa katolisissa maissa kirkot ovat auki kaiken päivää, mistä ihmeestä aina löytyy joku, joka avaa ja sulkee ovet ja vahtii kynttilöitä, jopa maksutta.
Kannatan messujen ja kirkkotilaisuuksien järjestämistä myös vaihtoehtoisiin aikoihin. Kaupunkiseurakuntiin ovat yömessut tulleet jäädäkseen, ainakin suurina kirkollisina juhlapyhinä niitä on. Monin paikoin järjestetään syys- ja kevättoimintakaudella myös lyhyitä rukoushetkiä arkipäivinä tai -iltoina. Urbaanissa yhteiskunnassa työ- ja vapaa-aika on hajautunut; työajat vaihtelevat, sunnuntaityöläisiä on paljon. Moni ei voi itse vaikuttaa siihen, milloin on vapaalla.
Jos kirkko tarjoaa seurakuntayhteyttä vain sunnuntaiaamuisin messussa, se on pian kuoleva kirkko.
Kun kaupunkiseurakunnissa pappien työaikaongelmiin on tullut parannuksia, siitä on seurannut, että väkeä on pitänyt palkata lisää ja alkuviikosta työssä on silti vain päivystävä pappi. Työntekijäin ja seurakuntalaisten tarpeet eivät aina kohtaa. Vapaaehtoisia kyllä rohkaistaan osallistumaan eri tehtäviin, paikoin se onnistuukin. Jumalalla on monenlaisissa elämäntilanteissa oleville ihmisille annettavaa seurakunnassa: musiikin, esirukouksen, pyhyyden kokemisen kautta. On tilaa olla hiljaa, pohtia elämän ja uskon kysymyksiä toisen kanssa, huojentaa kuormaansa kuuntelijalle, laulaa yhdessä…
*
Minulla ei ole mitään homoja tai lesboja vastaan. Sen kuitenkin ymmärrän miksi on niin kuin nyt on, että samoin kristillisin perustein millä kirkolliseen avioliittoon vihitään, ei voida vihkiä homo- tai lesbopareja. Sen sijaan parisuhteiden siunaaminen määrittyy yksilöllisemmin perustein. Rekisteröidyt parisuhteet pitäisi mielestäni kirkossa siunata kuten maistraatissa vihitytkin eli jos vähintään toinen kuuluu kirkkoon ja molemmat siunausta tahtovat. Miksi asia on jätetty papiston satunnaisten tulkintojen varaan?
*
Luterilaisen kirkon työntekijäjoukko naisistuu. Tasa-arvon kannalta naisenemmistö ei ole sen parempi kuin miesenemmistökään. Työntekijöiden vino sukupuolijakauma saattaa vinouttaa ajan mittaan myös seurakunnan toimintaa. Diakoniatyössä esimerkiksi on perinteisesti ollut vahva naisenemmistö. Onko siitä jokin erityissiunaus työlle tullut? Alalla olisi hyvä olla enemmän miehiä, kun asiakaskunnassakin heitä on. Monesti uskon asiat mielletään naisten asioiksi, mies loistaa poissaolollaan niin veronmaksajana, sanankuulijana kuin papillisten toimitusten hoitajanakin.
Ratkaisun avain tuskin lienee työntekijäjoukon sukupuolikiintiöissä tai tehtävien eriyttämisessä sukupuolen mukaan. Työtehtävien oikeudenmukaisessa jakaantumisessa ja työsuhde-ehtojen sekä palkkauksen kohentamisessa olisi seurakunnissa työtä ja vielä tällä hetkellä varaakin. Luterilainen kirkko seurakuntineen ja hallintorakenteineen on niin iso laitos, että sellainen mutkattomuus ja kodinomaisuus kuin vapaakirkoissa ja -seurakunnissa, ei toimi eikä tällä byrokratiamäärällä onnistukaan.
Erityinen viikonvaihde tällä kertaa. Perjantai-iltana nautiskeltiin kamariorkesterin konsertista Konservatoriossa. Sävähdyttävin oli P-H. Nordgrenin Pianokonsertto vasemmalle kädelle, jonka aiheena on japanilainen kauhutarina. Piano-osuuden tulkitsi puhuttelevasti Izumi Tateno, jolle konsertto on omistettu. Pidin kovasti nuorten soittajien ja kapellimestari Yuri Nittan yhteistyöstä. Sibeliuksen Voces intimae on aina hienoa kuultavaa ja Griegin Sarja Holbergin ajoilta tanssitti lopuksi keveämpiin tunnelmiin.
Helle rauhoitti vuosipäivämme sujumaan kotoisasti kahden kesken. Lienemme vanha pari, joka on löytänyt maailmojensa leikkauskohdat ja jonkinlaisen resignaation yhteiselolleen. Taistelujen vuodet ovat takana, vain kaukainen kumu joskus ja tuolloin tällöin välähtävä salama muistuttavat niistä. Illalla katsoimme televisiosta parisuhdedraamaa, joka herätti omiakin suhdemuistoja. Harvoin katsommekin elokuvia yhdessä, tyylilajit, jotka miellyttävät molempia, ovat harvassa. Tätäkään Toinen tuskin olisi valinnut, jos olisi ollut yksin katsomassa.
Sunnuntaihin heräsimme tavallista myöhemmin. Helle oli taittumassa: tummat pilvet pimensivät päivän ja ukkonen murahteli uhkaavasti. Halusin katsoa palkitun japanilaisen animaation, jota esitettiin ykkösellä. Se oli hulppea ja kekseliäs fantasia, jossa hyvä lopulta voitti ja päästi katsojan piinasta. Toinen grillasi pihvit sadekuurojen välissä, ateria oli katettava sisälle. Iltapäiväkahvien aikaan ukkonen kaatoi viimeisen saavillisen vettä maisemaan ja pilvet hajaantuivat. Ilta seestyi yöksi.
Olin soittanut edellispäivänä tulostani hoitajalle. Aamulla läksin bussilla kotoa, junaa vaihtaen määräasemalle, rauhallista kävelyä reppu selässä puoli kilometriä helteistä kävelytietä palvelutaloon. Äiti lepäilee vuoteellaan ja lukee kirjaa. Radio soi hiljaa. – ”Joha sie tulit, mites sie osasit asemalta tänne? Mie jo söin, onks siulla nälkä? Mie oon lämmittänt siule uamullista kahvii, ko hoitaja käi sanomassa, jotta sie tuut”. Niinpä tietysti, äitihän ei heitä mitään pois.
Reilu kuukausi on kulunut siitä, kun olin muuttamassa äitiä palvelutaloon. Hän näyttää asettuneen olemaan, on siirrellyt tavarat omaan, alituisesti muuttuvaan järjestykseensä. Laitan uutta kahvia tulemaan, kun löydän suodatinpaperit. Kaapissa näkyy olevan kaksi avattua kahvipakettia ja yksi avaamaton. Silmäilen jääkaappia ja teen mielessäni ostoslistaa. Kahvit juotuamme lähden käymään leipomon myymälässä ja kaupassa. Helle tihkuttaa hikeä.
Illansuussa käymme kävelyllä. Äiti työntää rollaa, tekee huomioita ympäristöstä ja kertoo tyytyväisenä, että häntä tullaan aina etsimään, jos hän lähtee yksin. Ei kai hän juoksuta hoitajia tahallaan? Kävelyn päätteeksi istumme pihakeinussa. Äiti muistelee yksityiskohtaisesti lapsuuden kotitaloaan ja sisaruksiaan kuin se olisi eilisen elämää. Veli poikkeaa käymään, ihmettelee minulle Kelan asumistukijuttuja, äiti huolestuu heti ja alkaa lepattaa. Vaihdan puheenaihetta.
Veljen mentyä syömme iltapalaa, autan äitiä suihkussa ja laittelen itselleni yösijan vuodesohvasta. Yö on pitkä, lepo lyhyt. Äiti ei rauhoitu millään. Hän lukee vuoteen reunalla supisten, tassuttaa ympäriinsä, sytyttelee ja sammuttelee valoja, availee ja sulkee ikkunoita, touhuaa kaapeissaan, käy vessassa, jääkaapilla. Yritän olla reagoimatta touhuiluun ja äidin keskusteluyrityksiin vastaan vain: nyt nukutaan. Kahdelta äiti viimein nukahtaa. Puoli kuudelta herään taas tassutukseen.
Seuraavana iltapäivänä veljenvaimo hakee minua marjaan. Äiti haluaisi lähteä mukaan. Sanomme hänelle sekä hoitajalle, että palaan illalla yhdeksään mennessä. Iltapäivä on sietämättömän kuuma. Lapsuuteni mustikkametsästä löytyy vain piirakan verran marjoja, väsyn rämpimään risukossa. Veljenvaimo kerää lähistöllä hakkuuaukean laidoilta vaapukoita. Päivä kaartuu iltaan. Rantasaunan löyly, pitkä uinti viileässä vedessä ja tunnelmien jakaminen veljen kanssa rauhoittaa.
Illalla veli ja minä käymme suvun haudoilla, katselemme syntymän ja kuoleman vuodet. Kun tulen äidin luo varttia vaille yhdeksän, äiti haahuilee hätäisenä ympäriinsä yöpaidassa. – ”Mie jo luulin, että sie oot eksynt johokii, ko mie en muistant millo sie tuut.” Annan äidille puolikkaan unitabletin ja peittelen hänet vuoteeseen. Istun nojatuoliin lukemaan hänelle puoliääneen. Parin minuutin päästä kuuluu tasainen hengitys. Nopeimmin ikinä vaikuttanut unilääke! Nukumme aamuun asti.
Juna humisee raiteitaan kotiin päin. Äidin sanoja, ilmeitä, yhdessäolon ahdistukseen asti monivärisiä tunnelmia, aamu- ja iltakävelyjemme keskustelunpätkiä pyörii mielessä. Hyvästelyn haikeankirpeä hetki, kun äitipieni tulee tyttären luo, katsoo ylöspäin, sanoo avuttomasti: ”tämmöne on siun äitis”. On tyttären vuoro ottaa äiti syliin, unohtaa, muistaa. Tytär menee reppu selässään, kääntyy katsomaan taakseen. Äiti seisoo keppiin nojaten talon nurkalla ja vilkuttaa.
Olen tässä miettinyt naisellisuuden käsitteen muuttumista aikojen saatossa. Ensimmäinen kimmoke tuli taannoisesta sunnuntaihesarin jutusta, jossa kerrottiin Lolitabuumista. Tapasin myös pitkästä aikaa ystävättären, joka tuli lausahtaneeksi: olet niin naisellinen.
Olen luullut, että naisellisuus on nykyään passé. Sanaakaan ei näe eikä kuule missään. Vaikka en liiemmin lue naistenlehtiä, olen seurannut naiskeskustelua ja trendien vilinää. Suomessa yleinen trendi näyttää olevan, että kaikenikäiset ja -kokoiset naiset ahtautuvat tiukkoihin farkkuihin, t-paitoihin ja liian pieniin pusakoihin. Onneksi lököttävä tuulipuku yleisvaatteena on mennyttä aikaa. Uranaisia näkee kalliissa housupuvussa ja silkkipuserossa, kravatti vain puuttuu.
Ei kai naisellisuus voi olla vain vaatteita ja ulkonäköseikkoja? Lolitatytöt eivät ehkä tajua, miten epätoivoinen klisee korkkiruuvikiharat, vaaleanpunaiset pitsit, rusetit ja röyhelöt ovat? Onko kyse jonkinlaisesta vastaiskusta sukupuolettomalle farkkumuodille, halusta palata lapsuuden viattomuuteen vai viettelynhaluisesta prinsessaleikistä? Onhan ihan eri asia, jos prinsessaa leikkii viaton viisivuotias tyttönen tai 15-20-vuotias melkein aikuinen. Onko pönkkähameinen 50-luku taas täällä ?
Hoitajat ovat kautta aikojen olleet jonkinlaisia naisellisuuden symboleja. Vieläkin puhutaan ’sisarhentovalkoisesta’, vaikka miehiäkin alalla on eikä puku ole välttämättä valkoinen, housuasut naisten työpukuna ja monen ikääntyvän hoitajan hentouskin on muisto vain. Kuuluuko naisellisuuteen siis hoivavietti? Ja mitä tarkoittavat itänaapurin siskot, kun ne ylpeilevät naisellisuudellaan? Kiharoita, meikkiä, koruja, korkokenkiä ja kukkahuiveja vai?
Olisiko naisellisuus sittenkin jotain sisäistä, yksilöllisyyttä ilmentävää; oman sukupuolensa ja ominaislaatunsa hyväksymistä niin, ettei sitä tarvitse ulkoisesti korostaa eikä kätkeä? Yksinkertaista, vastakkaisesta sukupuolesta riippumatonta iloa siitä, että on nainen?
Apostolien sunnuntaina, muutama viikko sitten, kotikirkon alttari oli verhottu punaiseen, neljä kynttilää. Evankeliumitekstinä oli kertomus Pietarin kalansaaliista. Saarnaa piti kesäteologinuorukainen, kaunis musta kiharatukka taakse sidottuna, miellyttävänoloiset parrakkaat kasvot, ääni selkeä, sointuisa.
Puhe oli hyvin rakennettu, alkoi lapsuusmuistoilla kalaretkistä ukin kanssa, jatkui narratiivisena, evankeliumin tapahtumat kertautuivat saarnaajan omin sanoin. Syventelyosa tuli kohti kuulijaa, jätti sopivasti mietittävää. Ajattelin, että siinä on oiva papinalku, aidosti tehtäväänsä paneutunut. Hänellä on pitkä ja henkisesti rikas tie edessään. Kutsumus, jos sitä on, koetellaan vielä.
Jäin miettimään Jeesuksen käskyn noudattamista, josta saarnaajan mukaan on seuraava siunausta elämään. Lienenkö koskaan kokenut luettua tai kuultua evankeliumin sanaa käskynä? Tieni kirkon työntekijäksi ei ollut minkään käskyn noudattamista, siinä oli sangen sattumanvaraisia piirteitä, jotka olen tulkinnut Jumalan ohjauksena. Ehkä voin silti sanoa tehneeni kutsumustyötä.
Käskytys kuuluu poliisityön ja armeijan sanastoon. Käsky on aina tinkimätön, vaikka perustelu ei miellyttäisikään. Olen kokenut Jumalan ohjauksen kohdalleen osuneina valintoina, yllättävien mahdollisuuksien aukenemisena ja toisille ilmenneinä esteinä. Kaikenlainen ehdottomuus epäilyttää, siihen tuntuu liittyvän valtapyrkimystä, alistamista. Ehdottomuus mahtaa kummuta ahdistavasta epävarmuudesta; on hallittava oma elämä ja toisten.
Kutsu tehtävään on iso asia. Harvoin olen Jumalan tahdon ymmärtänyt selkeänä kutsuna juuri tiettyyn tehtävään. Tutumpaa itselleni on jonkinlainen kaipaus, tähyily, tunnistettava sisäinen jano, joka vetää lähdettä kohti. Usein joku tehtävä on vain tullut eteen oikeaan aikaan ja osoittautunut mahdolliseksi. Vaatii sisäistä herkkyyttä ja valppautta olla ohittamatta mahdollisuutena tulevaa kutsua.
Yksi saarnan ydinajatuksista oli kuuliaisuus. Kalastajien oli vastoin parempaa tietoaan heitettävä verkkonsa syviin vesiin. Tuloksena oli yllättävä saalis ja kutsu uudenlaiseen tehtävään. Syvien vesien kansan parissa tehtäväni täyttäneenä mietin nyt, millaisia uusia mahdollisuuksia tässä elämänvaiheessa aukeaa. Miten Jumala uudistaa kutsun?
Katselin ja kuuntelin tihenevinä yön tunteina elokuvan mestaria ystävänsä Jörn Donnerin tuottamassa dokumentissa. Miten tuo vanha mies saattoi sanoa hiljaisesti, ettei hän henkilönä ole tärkeä, että hän on käsityöläinen muiden joukossa ja hänen teoksensa ovat käyttötavaraa. Miten hän kertoi usein katselevansa aikaansaannoksiaan ihmetellen sivusta. Miten hän yhä uudestaan palasi lapsuutensa traumoihin, puhui masennuksestaan, epävarmuudestaan ja pelostaan. Miten hän puhui elämänsä kipeydestä: lukuisista kariutuneista naissuhteista, mielisairaalajaksosta, pettymyksestä kotimaahansa, jonka veropolitiikka ajoi hänet maanpakolaisuuteen. Näin ja kuulin hänessä yksinäisen ja väsyneen vanhan miehen, joka kaipasi kuolleen vaimonsa luo.
On ihmisiä, jotka kykenevät tekemään lapsuutensa traumoista luovuuden lähteen ja joiden sisäisestä näystä tinkimätön työ tuottaa tavanomaisen yläpuolelle nousevan tuloksen. Ingmar Bergman oli tällainen. Kaikista hänen koskettavista, järkyttävistä ja huiman kauniista elokuvistaan minulle on ollut tärkein Syyssonaatti, missä äiti-tytärsuhteen kipu, syksyiset värit, musiikki ja kahden naisen upeat roolityöt solmiutuvat unohtumattomaksi kokonaisuudeksi.
On mahdollista, että bergmanilainen näkemys ja työtapa katoaa tekijänsä mukana. Ihmisen sielunmaiseman väkevät kuvat: valo ja pimeys, rakkaus ja viha, tuska ja kuolema jäävät elämään.
*Paulo Coelho; Zahir; suom. Sanna Pernu; Bazar-kirjat 2007 (4.painos)
”Zahir on arabiaa ja tarkoittaa jotain näkyvää ja läsnä olevaa, jota ei voi sivuuttaa. Se on jotakin, joka alkaa ohikiitävänä ajatuksena, mutta joka lopulta valtaa ajatuksemme täysin.”
Kirjaa markkinoidaan merkityssanoilla ’matka, kaipaus, suuri rakkaus’. Paulo Coelho on suosittu, palkittukin ja hyvin myyvä kirjailijanimi. Kirjailijan esikoisteos Pyhiinvaellus on suomennettu vasta 2006 ja se on vielä lukematta. Olen aloittanut hienosta Alkemistista ja joudun kyllä toteamaan, että taso laskee hiljalleen kirja kirjalta. Ei silti, etteikö tämäkin olisi omalla tavallaan antoisa kirja, paikoin ainakin. Coelho ei varsinaisesti mikään kirjallinen tyylitaituri olekaan, enemmänkin mystikko. Tarinassa matkataan taas kauas ja löytyy mystinen vanhus, jonka suuhun sopii sijoittaa elämänviisauksia. Ei voi välttyä hieman kyyniseltä tunteelta, että mies kirjoittaa samaa – omaa? – tarinaansa kerta toisensa jälkeen, uusin fantasiavariaatioin. Tällä kertaa päähenkilö on – kuinka ollakaan – kuuluisa kirjailija..
”Esther kysyy miksi ihmiset ovat onnettomia. – Syy on yksinkertainen, vanhus vastaa. – He ovat henkilöhistoriansa vankeja. Kaikki luulevat, että elämän tarkoituksena on noudattaa suunnitelmaa. Kukaan ei mieti, onko suunnitelma oma vai jonkun muun laatima. He keräävät toisten ihmisten kokemuksia, muistoja, asioita ja ideoita enemmän kuin jaksavat kantaa. Ja niin he unohtavat omat unelmansa.”
*Hannu Väisänen; Vanikan palat; Otava, 1. painos 2004 (Seven)
Kirjoittaja on omaperäinen kuvataiteilija ja kolumnisti, julkisuutta saanut siksikin, kun elää Ranskassa. Kirjaa on kehuskeltu sen verran, että nappaan sen pokkarihyllystä tämän kesän luettaviin. Romaani lienee omaelämänkerrallinen ainakin lähtökohdiltaan, siinä kerrotaan varuskuntamiljöössä kasvaneen ja varhain äitinsä menettäneen pojan tarinaa. Jotain sellaista kirjoittajan otteessa on, josta en oikein saa kiinni. Pitää lukea melko pitkälle, ennen kuin tarina alkaa ottaa mukaansa. (Toinen meistä näyttää juuttuneen sivulle 34-35.) Pojan ankean lapsuuden kuvausta, kehityskertomuksena kiinnostava, mutta loppuu jotenkin kesken.
” Suuren, vihreän biljardipöydän ympärille on kerääntynyt lauma juopuneita aliupseereita. Melkein jokaisella on kädessään pelikeppi, niillä he yrittävät huitoa isää kumoon, mutta eivät onnistu. Humala on tehnyt isän liikkeet nivelettömän öljyisiksi. Hän muistuttaa sotilaspukuista ankeriasta, jota kalastajat eivät tahdo saada haaviin. – – Höyryinen kuva näyttää suuren, lonkeroitaan venyttelevän meritursaan uholta. Biljardipöytää ympäröi sankka savupilvi. Sinne tänne sohivat kepit päästävät naukaisevan äänen osuessaan toisiinsa. Rähinäremmit kiiltävät savunkin läpi. Kirousten sarjatuli nousee ja laskee.”
*Leena Lehtolainen; Viimeinen kesäyö; Tammi, 2006 (Loisto)
Kirjan valitsi Toinen meistä matkalle mukaan. Luulimme molemmat sitä dekkariksi tunnetun kirjailijanimen perusteella, mutta kyseessä olikin kahdentoista novellin kokoelma arkisia tarinoita rakkaudesta, seksistä ja rikoksista. Tarinat on koottu pääosin aiemmin jossain yhteydessä julkaistusta materiaalista ja muokattu novelleiksi. Tämä on hyvä johdanto kirjailijan tyyliin, jos ei ole aiemmin siihen tutustunut. Lehtolainen kirjoittaa sujuvasti, paikoin herkullista tekstiä. Monet juttujen ideoista ovat mainioita. Kevyttä kesälukemista, sopii monen matkaan.
*Maeve Binchy; Taverna tähtien alla; suom. Liisa Honkasaari; WSOY, 1. painos 2005 (Loisto)
Kieltämättä valitsin Binchyn aiemmin lukemieni Talo Dublinissa ja Illallistarinoita -pokkarien perusteella odotuksin, että osaava tarinankertoja loihtii pohjoiselle laivaristeilyllemme kreikanmatkojen kuumia muistoja. En pettynytkään. Tarina otti heti mukaansa ja mielikuvat lähtivät vaeltelemaan eteläisten tähtien alla. Kirjaa ei olisi malttanut käsistään laskea, joten se tuli aika nopeasti luettua. Olen tykästynyt kirjailijan tyyliin, kerran vuodessa luettuna toistuvat juonikuviotkaan eivät haittaa. Hyvää lukuviihdettä.
*H.E. Bates; Oi ihana toukokuu; suom. Päivi Kalenius; Gummerus 2007 (Loisto)
Tästä ei kuulkaa naisihmisen kesäpokkari parane! Batesin runsaudensarvea, liioittelulla herkuttelevaa romanttista höpsötystä lukee suorastaan ’kuola valuen’ (anteeksi rahvaanomaisuuteni) ja ääneen hyrähdellen. Luin tätä vuoroin suurten ikäluokkien elämänkaarta käsittelevän asiallisen tutkielman kanssa. Polariteetti toimi mitä parhaiten. Kun olin vähän aikaa perehtynyt ikäluokkani asumishistoriaa koskeviin tutkimustuloksiin taulukoineen, siirryin hekottelemaan hetkeksi kuvausta Larkinin suurperheen elämisentyylistä ja edesottamuksista Englannin maaseudulla. Luultavasti kummankaan opuksen yhteen putkeen lukeminen ei olisi tuottanut näitä riemunhetkiä. Kukapa kieltäisi panemasta asiallisen voileivän päälle makeaa marjahilloa niin kuin äitini tekee – ja nauttii!
|
|
