Muutamissa blogeissa on vastailtu haasteeseen millaista on elämäsi viiden vuoden kuluttua. Sanotaan, että ilmituodut toiveet alkavat toteuttaa itseään. Siksi ja muutenkin kannattaa toivoa hyviä asioita ja siten ikään kuin rakentaa positiivista maaperää tulevaisuudelle. Alitajuisesti ehkä tulee toimineeksi toivomaansa suuntaan.
Runotyttökirjoista sain murrosikäisenä ajatuksen kirjoittaa kirjeitä itselleni avattavaksi kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Mielenkiintoista oli aikanaan lukea, mitä itsestään ja tulevaisuudestaan oli kirjoittaessaan ajatellut. Ei siellä mitään yltiöpäisiä kuvitelmia ollut, jotka eivät olisi voineet toteutua. Taidan olla realistinen haaveissanikin.
Niinä työvuosina, kun uupumus uhkasi, hakeuduin työnantajan räätälöimään kuntoutukseen. Se oli ajallisesti kolmivaiheinen ja sisälsi sekä henkistä että fyysistä kunnon kohennusta teoriassa ja käytännössä. Kurssin loppuvaiheessa kunkin piti laatia ennuste elämästään viiden vuoden kuluttua. Minun viisivuotiskauteni päättyi eläkkeelle jäämiseen.
”Nainen näyttää säteilevän sisäistä rauhaa, harmoniaa ja elämäniloa. Hän tuntee vahvasti eläneensä ja on elämästään kiitollinen sellaisena kuin se on ollut. Hän jättää työnsä tyytyväisenä siitä, että se jatkuu hyvissä käsissä. Elämään on tullut seikkailun makua, päivät tulleet yllättävän värikkäiksi. Naisella on ikioma projekti: elävänä eläkkeelle.”
Toiveet ovat toteutuneet suurimmalta osaltaan hämmästyttävän tarkasti, myös yllättävät käänteet ovat ilmeisesti toimineet vision suuntaan. Nyt on aika todeta keskeneräisyys niissä asioissa, joihin voin itse vaikuttaa ja toimia niin, etteivät jää vain toiveajatteluksi. Ehkä on jo aika luoda uusi visiokin.
*Rauhallinen kävely ja istuskelu sielunvierimmäisen ystävän kanssa meren rannalla. Aaltojen ääni, veden liike, horisontin avaruus, tuulen raikkaus saa aikaan selittämättömän onnen tunteen.
*Perhonen, lintu. Jos liikun yksin luonnossa ja polulleni lennähtää perhonen tai lintu, tervehdin ja juttelen sille hetken kuin hyvälle ystävälle. Yhteydestä luontoon tulee onnellinen olo.
*Lapsen hymy. Onko vilpittömämpää ja aidompaa kontaktia ihmisten välillä.
*Kun aistii ilahduttaneensa jotakuta tavalla tai toisella tulee itselle onnellinen olo.
*Kun tulee ymmärretyksi ja hyväksytyksi, erityisesti vaikeassa tilanteessa tai tuskallisen asian suhteen on kuin aurinko tulisi esiin pilvien takaa.
*Laulaminen mukavassa porukassa, joskus myös yksin kotona pianon ääressä.
*Mielentilaan sopivan musiikin kuuntelu. Tämä toimii aina onnellistuttavasti!
*Hyvä kirja, elokuva, taide-elämys ja aikaa mielipuuhille..
*Bonus: elämäntoveri ja perhe!
”Jokainen kukka kuihtuu, nuoruutemme
myös väistyy, virtaa kirkas elämämme.
Kukoistaa joka hyve sydämemme
ja viisaus, vaan iät eivät kestä.
Jokainen kutsu, uusi tehtävämme
taas jäähyväisiin päättyy, alkuun johtaa.
Urhoollisina, koko sydämestä
olkaamme valmiit oudoillekin teille.
Jokainen alku kiehtovana hohtaa,
sen lumo suojelee, tuo voimaa meille.”
Herman Hesse
Taiteiden yössä kävi kuhina, kahina, möyke ja mölinä. Taiteellisuutta äärestä laitaan sekä joukossa tiivistyvää.. öö…öistä performanssia löytyi joka lähtöön. Yöaikaan on ikään kuin lupa rönsyillä valtoimenaan. Onhan tapana katu-uskottavuuden nimissä juhlia muutenkin porukassa riehakoiden vappua, koulun päättymistä ja alkamista, loman alkamista ja päättymistä, juhannusta, viimeisiä sinkkuelämän öitä ja ties mitäkin. Luovuuden siivittämiseen vain kuluu erinäinen määrä prosenttijuomaa. Hyvä idea saattaa hukkua humalaan ja tunnelma painua murheen puolelle, kun aamun ensimmäisessä junassa nuokkuu kotia kohti.
Doodsonit ovat tehneet koheltamisesta omalla tavallaan taidetta. Karnevaalitunnelmaa myönteisessä mielessä kyllä kaivataankin piristämään pohjoisen totista arkeamme. Ettei tarvitse matkustaa etelään tai kaukoitään irrottelemaan.
*Paavo Castrén, Leena Pietilä-Castrén; Antiikin käsikirja; Otava 2000
Kyseessä on 5000 sanan hakuteos antiikin ajasta. Toistaiseksi olen vasta silmäillyt kirjaa sieltä täältä. Kirjan laatijoiden tietämys aiheesta herättää kunnioitusta, Castrénit ovat molemmat yliopiston opettajia. Olisipa tämmöinen opus ollut käytettävissä jo silloin, kun luin Mika Waltarin tuotantoa, olisi moneen tekstissä esiintyneeseen ilmiöön tai mainitun henkilön taustoihin saanut seikkaperäisen selvityksen. Koska antiikin taide ja filosofit minua kiinnostavat, tulee kirjalla olemaan käyttöä käsikirjastossa. Tekstiä elävöittävät taitavat piirrokset ovat Ria Bergin ja Tiina Tuukkasen käsialaa ja toimivat hyvin sanallisten selvitysten täydennyksenä. – Hyvä lahjaidea asianharrastajalle!
*Munkki Serafim; Vapaus; Kirjapaja 2007
Kirjoittaja on filosofiasta väitellyt munkki, joka oli keväällä tv-ykkösen Voimala-ohjelmassa haastateltavana. Ohjelmaa katsoessa heräsi mielenkiinto hänen persoonaansa ja ajatteluunsa. Kesällä sainkin toivomani kirjan nimpparilahjaksi. Kirjan alku tuntuu ensin sanapyöritykseltä, jonka seasta ajatusta on vaikea hahmottaa, mutta vähitellen kun sanomisen tyyliin tottuu, alkaa aueta asiakin. Kirjassa ilmaisu myös selkenee loppua kohti. Tavallisen lukijan on joskus vaikea saada filosofien koukeroinneista tolkkua, mutta sitten kun saa, se onkin yhtä juhlaa. Kannattaa yrittää! Itselleni läheisen itäisen uskonnon näkökulman tunnistaa, mutta se ei hallitse. – Minua viehätti tässä kirjassa sekä vilpitön vapauden pohdinta eri kanteiltaan että tuoreesti ilmaistut ajatukset ikuisista kysymyksistä.
*Antti Karisto (toim.); Suuret ikäluokat; Vastapaino 2005
Kirja on esittelytekstinsä mukaan ensimmäinen kokonaisesitys suurista ikäluokista, joiden ydinryhmään lasketaan 1945-49 syntyneet. Jotkut tutkijat laskevat mukaan ikäluokat vuoteen 1955 asti. Aiheeseen ovat tutkimusten valossa paneutuneet nimekkäät sosiaaligerontologian, sosiaalipolitiikan ja kaupunkitutkimuksen professorit, yliopistojen dosentit ja lukuiset tutkijat eri laitoksista. Perusteelliset artikkelit käsittelevät Suomea ikäluokkien syntyvuosina, suurta muuttovirtaa maaseudulta kaupunkeihin ja Ruotsiin, asumishistorioita, ’kultaista 60-lukua’, naisten vaatemuistoja, sukupolviliikkeitä ja -tietoisuutta. Kiintoisa on myös katsaus tulevaisuuskuviin sekä sosiaalipoliittiselta että yksilön kannalta. Kirja alkaa tapahtumataulukolla, johon on kirjattu vuodesta 1945 lähtien aina vuoteen 2004 tärkeät, elämään vaikuttaneet tapahtumat. Oman syntymävuoteni kohdalla esimerkiksi on mainittu YK:n ensimmäinen täysistunto, Nürnbergin oikeudenkäynti ja J.K. Paasikiven valinta presidentiksi.
Kirjaa lukiessa on syntynyt ahaa-elämyksiä, hilpeitä tyrskähdyksiä, tunnistamisen tunteita ja muutama kulmain kohotus. Seikka, että pääosa kirjoittajista kuuluu itse tutkittuun ikäryhmään, lienee vaikuttanut osuvuuteen, oikeilta tuntuvien ominaispiirteiden ja painotusten löytymiseen. Kirjassa on pysytelty neutraalilla tutkimuspohjalla eikä johtopäätöksissä tai tulevaisuuskuvissakaan ole haksahdettu tunnepitoiseen taivasteluun. – Antoisaa ja ymmärrystä lisäävää luettavaa sosiaalipolitiikasta ja ajan ilmiöistä kiinnostuneelle, erityisesti puheena olevalle ja lastensa sukupolvelle.
Herätessä on vaalea pilvihämärä. Aprikoosimarmeladilla ja savujuustolla päällystetty paahtoleipä maistuu ihanalta kahvikupposen kera. Aamun lehtiä rapistellessa aika vierähtää. Katson kelloa, kun kuuluu ensimmäinen kumea jyrähdys, 10:20. Nousen korjaamaan muutaman työkalun pihalta ja laskemaan aurinkovarjon alas. Muutama sadepisara ehtii jo siihen.
Äkkiä aamu pimenee kuin yöksi. Kumina yltyy, pilvi viskoo pisaroita yhä tiuhempaan. Sulkeudun toiseen huoneeseen ja sytyttelen kynttilöitä; Pyhän Kolminaisuuden ikonille, Konevitsalaisen Jumalanäidin ikonikuvalle, Mariantyttäriltä saadun Trierin madonnan kuvalle ja Jumalanäidin suojeluksen ikonikuvalle, jonka eilisessä kirjeessä sain Lintulan Äiti Johannalta.
Huoneessani on hiljainen kynttilähämärä. Ulkona riehuu ukkonen koko voimallaan, räsähtelee, paukkuu, kumisee, kolahtelee. Äänet kimmahtelevat kiukkuisesti kallioiden kyljistä. Salamoiden välkettä en onneksi näe, lepään aloillani silmät kiinni, yöverho alhaalla. Mielessäni näen kaupungin talojen kyyristelevän koskena kuohuvan sateen alla. Merkillinen rauha, myrskyn silmässä.
Kolmen tunnin päästä rajuilma on ohi. Päivä valkenee uudestaan. Sade on piiskannut jalokärhön kukat maahan. Eilen leikattu ruoho kiiltelee litimärkänä. Toinen soittaa töistään, kysyy olenko pelännyt. Hän tietää ukkosherkkyyteni. Hermosto säikkyi kyllä pauketta, mutta sisälläni oli ihmeellinen rauha, vastaan. Olen löytänyt keinon voittaa pelkoni.
Rajuilmat taukoavat aina aikanaan. Emme onneksemme asu taifuunien, hurrikaanien ja hirmumyrskyjen alueella. Iltapäivällä paistaa jo aurinko.
Yst. Sosiaalineuvos on horjumaton kunnallisen terveydenhuollon puolesta puhuja. Hänellä on pelkästään hyviä ellei suorastaan erinomaisia kokemuksia julkisten terveyspalvelujen viidakoista. Kustannustietoisena hän arvostaa lääkärimaksujen kohtuullisuutta ja paikkakuntansa merkkihenkilönä saa parhaan mahdollisen palvelunkin tarvitessaan, minkä seikan vaikuttavuuden hän tietysti kieltäisi, jos voisi. Sitä paitsi hän on erinomaisen terve ikäisekseen.
Päätinpä kokeilla kunnallista pikku vaivaani. Kaupunkimme terveyskeskus on tullut kuuluisaksi siitä, että lääkärinvastaanoton ajanvaraukseen ei hevin pääse puhelimella, puhuvat jonottaneensa tuntikausia. Ajattelin kumminkin yrittää, jos hoitopuolelle onnistuisi. Pitkällisen tietopolun päästä kaupungin nettisivuilta löytyivät viimein ajanvarausnumerot terveydenhoitajalle. Erikseen piti hakea toisaalta karttaa, josta selvisi mihin hoitotiimiin tässä kaupunginosassa asuva kuuluu.
Jo toisella soitolla sain ajan huomiseksi ja ohjeet valmistautumista varten. Odottelin aikaani tilavassa ja valoisassa aulassa. Vartin yli koputin avoimeen oveen ja kyselin aikani perään. – Olinkin juuri aikeissa kutsua teidät, olkaa hyvä vain, vastasi nuorehko terveydenhoitaja häkeltymättä. Itse toimenpide sujui nopeasti asiantuntevin ottein ja kotihoito-ohjeet sain kyselemättä. Palvelu oli maksuton. Poistuin tyytyväisenä. Taisivat saada minusta uuden asiakkaan, aikaa on odotellakin.
Olin siirtelemässä kiviä pihassa, kun Toinen ilmaantui työpaikalta kotiosoitteeseen tavanomaiseen aikaan. Ensi töikseen tuo ilmoitti menevänsä pesemään toisen ison maton, joka lauantaina jätettiin epävarmanoloisten kuivatussäiden vuoksi odottamaan aikaa parempaa. Joi kahvit ja lähti.
Aamupäivälenkillä olin käynyt ihmettelemässä metsään noussutta uutta asuntoaluetta ja todennut, että nykytalot ovat kauniita ja tilavia, mutta kovin tiuhassa. Alueella asutaan jo, mutta ulkotyöt, tontit ja piha-alueet ovat huispausvauhtia edenneen talonpystytyksen jäljiltä kuin keväinen kynnöspelto.
On ihmisiä, jotka tekevät rivakasti kotinsa valmiiksi yksityiskohtia myöten. On toisia ihmisiä, joilla projekti jatkuu aina sen mukaan kun talous, aika ja voimat antavat myöten. Niitäkin on, joilla homma on ikuisesti levällään ja taitaa jäädäkin. Moneksi on meitä, asujaa ja tekijää.
Meillä ollaan varmaan jotain tuolta keskiväliltä nykyisessä elämänvaiheessa. Tässä kodissa on asuttu kohta kaksikymmentä vuotta. Viime kesänä tehtiin laajamittainen katto- ja ilmastointiremontti. Tänä kesänä perusparannetaan pihaa. Seuraavaksi varmaan uusitaan keittiö ja sitten ja sitten…
Puuha ei tosin maailmasta tekemällä lopu.
”Vapaus on ääretön syvyys, mutta niin on myös kauneus. Vapaus mahdollistaa kaiken, myös pahuuden, mutta kauneus kykenee täyttämään kaiken, myös kärsimyksen.
Tässä piilee myös uskonnon totuuden kriteeri. Jumala, joka ei kykene kärsimään, on pelkkä käsiterakenne, mutta Jumala, joka on ollut pakolaisena, kodittomana, väärinymmärrettynä, kidutettavana – hänen edessään on vaiettava.
Kun jokin koskettaa, se on aina kaunista. Kauneutta on kaikessa, kauneus on viiniä, sielun jano pohjaton. Kaikki mikä koskettaa sielua, on kauneuden avautumista ja kauneuden kokeminen on luomisen passiivinen muoto.”
Munkki Serafim, kirjassaan Vapaus
Yhdessä asiassa meidän huushollin ajoitus kulkee eri sarjassa kuin muiden. Nimittäin tänään oli ensimmäinen meille molemmille mahdollinen matonpesupäivä koko kesänä. Ja elokuusta on enää tipat jäljellä. Eipä ollut tungosta, kahdestaan saatiin askaroida. Mitä nyt ukkonen vähän hätyytteli. Eikä niissä kahdessa matossa paljon aikaa tuhraantunut.
Kotikaupunkimme on satsannut matonpesijöihin ihan kiitettävästi. On ammeet ja pesupöydät, vedet ja viemärit, valutusorret ja mattomankelit. Kaikki kovasti ketjuilla ja pulteilla kiinni. Sitten viime kerran paikalle oli laadittu oivallinen huuhtelutelinekin vesiletkuineen. Taukoa tarvitseville on penkit ja pöytä, roskikseen mahtuu ja hätäpöksyille on huussikin.
Ei pesu mitään, mutta kuivaus. Tuotiin matot omaan pihaan narulle ja lähdettiin kävelykadulle maleksimaan. Olen markkinaskeptikko, en näe touhussa elämän lisäarvoa. Päätin kumminkin Toisen kaveriksi lähteä, taka-ajatuksena tietysti päästä viikonlopun ruuanlaitosta vähällä. Kuusamon muikkuja päästiin maistamaan, tuoretta hunajaa ja pihlajanmarjahyytelöä löytyi kotiin tuotavaksi.
Ja ilta kuluukin rattoisasti saunan jälkeisessä nirvanassa mattojen kuivumista paimennellen.
|
|
