Iloisin huudahduksin ja lämpimin halauksin kohdattiin Haikon kartanon keltaisessa salongissa. Yhteisen opiskelumme alkamisesta on kulunut jo yli 40 vuotta. Kaksi vuotta sitten tavattiin viimeksi, silloin Diakonissalaitoksen kauniissa ja arvokkaassa Aurora-salissa. Olemme kokoontuneet yhteen kolmisenkymmentä kertaa valmistuttuamme, melkein joka vuosi siis. Sanoisin saavutusta tilastollisesti hämmästyttäväksi.
Juhlaillallisilla kukin kertoi jotakin elämästään tältä kohtaa. Monta eläkkeelle jäämisen tarinaa ja lähtöjuhlinnan kuvausta siinä kuultiin. Uuden elämänvaiheen herättämät tunnot löysivät vastakaikua. Koolla olijat olivat kaikki työelämänsä takarajan ylittäneet kuka määräpäivään sinnitellen, kuka varhennetusti tai terveysongelmien pakottamana. Iloa ja surua, uusia alkuja ja elvytettyjä unelmia jaettiin. Luopumisen kipuakin häivähti puheissa.
Tapaamispaikka oli mitä ihastuttavin, kartanon puisto rehevänkaunis ja kylpylähotelli tasokas palveluineen. Tulokahveilla meille kertoi kartanon historiasta itse kauppaneuvos Satu Tiivola, jonka viehättävä olemus säteili hyvää tuulta. Hän sanoi energiansa salaisuudeksi joka-aamuisen jumppaohjelman ja työn tekemisen. Yhteisesti totesimme Aurora Karamzinin liittyvän sekä Helsingin Diakonissalaitoksen että Haikon kartanon historiaan.
Lähtöaamun palaverissa katseltiin vielä kuvia, laulettiin ja hiljennyttiin yhdessä. Seuraava tapaaminen sovittiin jälleen kahden vuoden päähän. Työelämän ihmissuhteineen jäätyä taakse alkaa uudella tavalla arvostaa yhteyttä vanhoihin ystäviin. – Elämä on tässä, sanoi eräs meistä erotessa. Ja tässä on elämää, lisäisin.
Olen huomannut, miten tärkeitä eläketeologien palaverit ovat niille, jotka ovat mukana. Olen myös huomannut, että jotkut joutuvat niistä vetäytymään puolison sairauden tähden.
Iän myötä varjotkin syvenevät. Mustasukkaisuus voimistuu, vaikka syyt siihen oikeastaan yleensä vähenevät, samoin joidenkin dementian muotojen mukanaan tuoma epäluuloisuus saattaa tehdä omaishoitajapuolison elämästä yksinäistä.
Kommentin jätti Kirsi · sunnuntaina 2. syyskuuta @ 08:13
”Iän myötä varjotkin syvenevät”, sanot. Jokainen kulkee varjonsa kanssa ja usein sen huomaakin itse vasta aurinkoisella polun pätkällä. Viittasit eri syistä tapahtuvaan vetäytymiseen sosiaalisesta elämästä ja sen myötä yksinäistymiseen. Joskus se näyttää olevan myös oma valinta , mietin. Kurssimme kokoontumiskutsu lähetetään aina kaikille, joiden osoite on tiedossa, mutta neljäsosa joukosta on sellaisia, jotka eivät koskaan tule eivätkä ilmoita mitään itsestään. Niitäkin on, jotka osallistuvat harvoin, mutta kiittävät kyllä kutsusta. Vapaus vallitkoon, mutta itse kuulun niihin, joita yhteiset tapaamiset ilahduttavat. – Kiitos kommentista!
Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 2. syyskuuta @ 16:15