Mikä ilo kuulla eilen ystävän ääni puhelimesta: olen just käymässä täällä päin, nähtäiskös? Siltä istumalta sovittiin lounaskeskustelusta kaupungin keskustan ravintolassa. Olimme siellä tänään. Hyvää ateriaseuraa, erinomaista ruokaa ja elämäntuntojen jakamisen iloa samalla kertaa!

Paitsi että olemme ent. kollegoja, on meillä yhteisiä eläkeläiselämän intressejäkin: lukeminen ja kirjoittaminen muun muassa. Asuinseudullaan hän on ottanut vetääkseen kirjallisuuspiiriä innokkaille osallistujille, mikä sai minut hiukan kateellisena oivaltamaan, ettei kotikaupungissani tuommoista ryhmää taida ollakaan.

Vapaaehtoistyöhön osallistumista pohdittiin yhdessä, kun se juuri nyt minuakin mietityttää. Onko vapaaehtoisuus vapaaehtoista? Vai tuntuuko, että meitä, jotka olemme elämäntyömme toisten hyväksi tehneet, yhä odotetaan organisoimaan, kokoamaan, puuhaamaan, osallistumaan?

Totesimme, että tämän elämänvaiheen suurimpia iloja on se, että nyt voi valita asioita ihan oikeasti myös tai jopa pelkästään omien intressien ja mieltymysten pohjalta. Milloin viimeksi on ollut siihen mahdollisuus? Koskaan? On ollut niin paljon täytymistä, velvollisuuksia, vastuita, mitkä ovat raamittaneet ajan ja voimavarat.

Katselen lukemaan houkuttavien kirjojen pinoa, mietin keskeneräisiä kotipuuhia. Ajattelen ystäviä, joita haluan tavata, äitiä, joka odottaa käymään. Kalenterissa on vain kiinnostavia ja mukavia asioita, myös tilaa ja väljyyttä. Ja saa ollakin.

  • Mielestäni kenellä tahansa on oikeus sanoa ”en halua”, vaikka aikaa olisikin. Vapaaehtoisuuden ydin häviää, jos se syntyy velvollisuudesta, ei ilosta tehdä.

    Kommentin jätti refanut · torstaina 6. syyskuuta @ 21:22

  • Miten ihanaa jos kalenterissa on väljyyttä ja vain kiinnostavia ja mukavia asioita! :o)

    Kommentin jätti savisuti · torstaina 6. syyskuuta @ 22:28

  • Vapaaehtoisuuden ytimessä on toiminnan ilo – hyvin sanottu. Onkin ehkä niin, että itse hyväksymäni aikaraja työelämästä toipumiseen on tuntunut olevan tuo yksi vuosi, joka nyt on kulunut. Ehkä tarvitsen vielä ihan omaa aikaa olla, kun asiaa näin pohdin. Tunnen, että sisälläni on haluakin toimia, mutta ei suurin sitoumuksin. Kalenterikin on vain muistin tukena eikä enää sanele aikatauluja kuten työvuosina.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 7. syyskuuta @ 11:18

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.