Syksy huomauttelee kirpeästi tulostaan. Ikkunoilla kesän iloisesti kukkineet kasvit lojuvat rähmäisinä ruukuissaan ja valittavat, etteivät jaksa enää puristaa uusia kukkia, ei millään. Turha valaa lannoitevettä niskaan – kun kesä on ohi, niin se on.
Kotikulmiemme pikkukatuja reunustavat pihlajat. Tulenpunaiset marjatertut painavat raskaina oksia. Kun pakkasyöt tulevat, saattaa nähdä tilhiparven pelmahtavan aamulla pihlajista. Kauniita, harmaanpunaisia lintuja hassuine töyhtöineen.
Keskustasta kotiin päin tullessa, näkyy pihavaahteramme jo kaukaa. Oksa kerrallaan se pukeutuu punertavan keltaiseen syksyn tullen. Miten ihmeellisesti puun syysväri voi valostaa pihan, loimuta kuin auringon kehrä sinistä avaruutta vasten.
Rakastan syksyä: maan vahvaa tuoksua metsässä, värien hehkua, aurinkoisen päivän viileää selkeyttä, sateen himmeää hämärää. Elämä humisee kiihkeänä taustalla. Voi valita hetken, jolloin sukeltaa mukaan. Voi palata kotiin kylliksi saatuaan.
Menneinä vuosina syksy merkitsi uuden vaiheen kihelmöiviä energiavirtoja. Tänään syksy hymyilee lempeästi, tarjoaa parastaan: aikaa nauttia elämästä.
”Annetaan olla. Otetaan vastaan. Koetetaan pärjätä. ”
*Ajatus Bo Carpelanin.
Äiti on asunut nyt kaksi kuukautta palvelutalossa. Eläke riittää asumiseen, ruokaan ja yleishuolenpitoon. Lääkkeet annetaan ajallaan, ruokailuista ja pesuista huolehditaan ja hoitaja poikkeaa katsomassa vielä illalla ja yöllä. Osa palveluista maksaisi erikseen; veli haluaa käydä itse hoitamassa kauppa- ja apteekkiasiat, miniä huolehtii puhtaudesta.
Muuton aikaan sovimme puhelinlinjan avaamisesta äidille, joka ei ymmärrä kännykän käyttöä. Linjan avaus tilattiin äidin osoitteeseen ja laskutus veljen osoitteeseen, koska veli hoitaa äidin raha-asiat. Kuinka ollakaan, puhelinta tultiin asentamaan ensin veljen naapuriin! Sieltä asentaja ohjattiin veljen luo. Piti vääntää homma rautalangasta uusiksi.
Kului kuukausi. Tiedusteltiin, milloin linja saadaan auki oikeaan osoitteeseen. Homma oli merkitty hoidetuksi! Olisi pitänyt tehdä Soneralle uusi tilaus, kun väärinkäsitys selvisi. No, tehtiin sitten. Kului toinen kuukausi. Sitten tuli lasku, veljen osoitteeseen. Linja oli avattu kaksi viikkoa sitten, mutta tiedotus asiasta oli unohtunut.
Tällä välin olen kysellyt veljeltä sekä palvelutalon hoitajilta äidin vointia. Eilen veli soitti äidin luota ja kertoi yhteyden olevan vihdoin kunnossa. Puhuin äidinkin kanssa. Hän sanoi, että häntä pelottaa yksin oleminen, kun hän ei muista missä on ja milloin joku tulee auttamaan. Tuntui kornilta sanoa siihen, että soitan niin usein kuin voin.
Tänä aamuna jo soitin. Äiti vastasi nopeasti, oli ollut puhelimen vieressä. Hän kuulosti selkeältä ja kertoi nukkuneensa hyvin ja saaneensa aamupuuron, kahvin ja lääkkeet. Kysyin miltä olo muuten tuntuu. – Ulkon on vissiin pakkasta, ko nii viluttaa. Millos miut viijjää kottii tiältä, minnuu pelottaa yksinää. Joka päivä mie itken..
Perheen kyljessä ikänsä asunut äiti kaipaa omiensa läsnäoloa. Palvelutalo ei ole koti. Voi kun olisi pieni kodinomainen hoitopaikka muistamattomalle. Tytärtäkin viluttaa.
Mikä ilo kuulla eilen ystävän ääni puhelimesta: olen just käymässä täällä päin, nähtäiskös? Siltä istumalta sovittiin lounaskeskustelusta kaupungin keskustan ravintolassa. Olimme siellä tänään. Hyvää ateriaseuraa, erinomaista ruokaa ja elämäntuntojen jakamisen iloa samalla kertaa!
Paitsi että olemme ent. kollegoja, on meillä yhteisiä eläkeläiselämän intressejäkin: lukeminen ja kirjoittaminen muun muassa. Asuinseudullaan hän on ottanut vetääkseen kirjallisuuspiiriä innokkaille osallistujille, mikä sai minut hiukan kateellisena oivaltamaan, ettei kotikaupungissani tuommoista ryhmää taida ollakaan.
Vapaaehtoistyöhön osallistumista pohdittiin yhdessä, kun se juuri nyt minuakin mietityttää. Onko vapaaehtoisuus vapaaehtoista? Vai tuntuuko, että meitä, jotka olemme elämäntyömme toisten hyväksi tehneet, yhä odotetaan organisoimaan, kokoamaan, puuhaamaan, osallistumaan?
Totesimme, että tämän elämänvaiheen suurimpia iloja on se, että nyt voi valita asioita ihan oikeasti myös tai jopa pelkästään omien intressien ja mieltymysten pohjalta. Milloin viimeksi on ollut siihen mahdollisuus? Koskaan? On ollut niin paljon täytymistä, velvollisuuksia, vastuita, mitkä ovat raamittaneet ajan ja voimavarat.
Katselen lukemaan houkuttavien kirjojen pinoa, mietin keskeneräisiä kotipuuhia. Ajattelen ystäviä, joita haluan tavata, äitiä, joka odottaa käymään. Kalenterissa on vain kiinnostavia ja mukavia asioita, myös tilaa ja väljyyttä. Ja saa ollakin.
Seurakunnasta tuli värikäs kirje: vapaaehtoisia kaivataan toimintaan, mukana pitkä lista tehtävistä, joista voi valita mieleisensä. Jahas. Johan olen jotain luvannutkin. Toisaalla Vapaaehtoistyön keskus esittelee uutta Nostalgia-projektiaan ja rekrytoi väkeä toteuttamaan virikkeellistä vanhustoimintaa.
Nostalgia-projektin tarkoitus on käynnistää osallistujissa kolmitasoista aktivaatiota: sosiaalista, fyysistä ja psyykkistä ja siten parantaa elämän laatua. Osallistujat etsitään kaupungin vanhustenhuoltohenkilöstön avulla. Projektin talous perustuu RAY:n myöntämään tukeen ja toteuttajina ovat ammattilaiset ja vapaaehtoiset yhdessä. Näyttää hyvältä paperilla.
Tapasin projektipäällikön ja kävimme mielenkiintoisen keskustelun. Miten tuo nyt alkoikin tuntua niin tutulta. Seurakunnathan ovat iän kaiken tehneet samaa diakonia-ammattilaisten ja heidän tukemiensa ja kouluttamiensa vapaaehtoisten voimin. Työtä vanhusten hyväksi tarvitaan ja tehdään monella suunnalla. Koordinaatiota kaivattaisiin.
Olenko siis pistämässä eläkeläisenä lusikkani samaan työsoppaan, josta sen juuri nostin? Projektivapaaehtoisen olisi sitouduttava joka viikko tiettynä päivänä kolmeksi tunniksi kahden ja puolen vuoden ajan. Seurakunnan vapaaehtoiselle riittää lupaus, että on käytettävissä sen mukaan kuin olosuhteet sallivat. Mietityttää.
Toinen sanoo, että pihaprojektin kakkososa on voiton puolella. Ainakin maankääntäminen on tehty, talon seinusta peitetty soralla, multakasa hajotettu ja kuskattu juurenpätkää ja muuta rompetta asianomaisiin jätepönttöihin joka välissä, kun sateelta on saatu poudansilmäkettä. Istutusalueet erotettiin nurmikosta kamalalla vihreällä muovilevyllä, jota tuohon tarkoitukseen myydään. Kestääkö tuo pakkasta, ihmettelen.
Pihassa on kasoittain kurpitsan kokoisia ja siitä pienempiä erimuotoisia kiviä, joita aion sijoitella istutusten lomaan ja seinustoille. Oikein odotan, että siihen puuhaan ehdin! Kivipiha on kauneimmillaan aina sateen jälkeen, kun kivien värit ja muodot tulevat esiin. Vuorenkilvet istutettiin jo perenna-alueen laitaan. Saattaapa olla vielä yllätyksiä edessä, kunhan vaahteran lehdet kellastuvat ja tuuli pudistelee ne istutusten niskaan…
Tänään Kurnu (oravanpoika) kävi taas viuhahtamassa pihassa. Siinä se tarkkaili minua tammenterho käpälissään ja kuunteli pää kallellaan, kun juttelin sille. Sitten peitteli saaliinsa huolellisesti multaan ja kipaisi uutta hakemaan. Saa nähdä löytääkö tuo kätkönsä aikanaan vai pukkaako kohta tammentaimea keskelle kukkaistutuksia.
Kotiäitivuosina oli tapanani lauleskella iltalauluja pikkumiehillemme, jotka oli päivän leikkien jälkeen saatu kellahtamaan vuoteelleen. Esikoinen nukahti yleensä parissa minuutissa, Kuopus sinnitteli pitemmän repertuaarin verran. Siinä sain muistella ulkoa osaamani kehtolaulut sekä keksiä ikiomia nukutuslurituksia.
Keväällä divarista löytämäni Wilho Siukosen laulukirjan parissa olen viettänyt kesän mittaan riemastuttavia hetkiä. Kirja on myöhäisempi ja osittain uudistettu (1967) omasta kansakoulun aikaisesta siukosestani. Ah tuota isänmaallista paatosta ja puhdasotsaisuutta! Lauletaanko näitä enää missään paitsi ehkä jossain vanhusten viriketuokioissa?
Saa hämmästellä, että kirja alkaa hengellisten laulujen ja virsien osastolla ja isänmaallisia lauluja on peräti 40. Kasvatuksellinen prinsiippi on ollut vahva. Lauluja luonnosta on lähes puolisataa, leikki- ja urheiluhenkisiä kymmenittäin. Työn laulujen ja koti- ja kouluosaston laulujen aiheet painottuvat maalaiselämään. Ilta-aiheisia lauluja on runsas valikoima.
Mielenkiintoista on mitkä maat on kelpuutettu niiden kymmenen joukkoon, joiden kansallislaulut on otettu mukaan, alkaen Neuvostoliiton hymnistä Tähtilippuun. Skandinavian maiden, Unkarin (!), Eestin ja Islannin kansallislaulut ovat päässeet mukaan samoin kuin nykyisen EU:n johtomaiden, Saksan, Ranskan ja Englannin.
Maamme-laulun jälkeen tutuimmilta tuntuivat Du gamla, du fria ja God Save The Queen. Neuvostohymnin sanat on nykyään muutettu Venäjään sopivaksi, mutta sävelmä on sama. Mahtipontisiahan kansallislaulujen kuului olla niiden syntyaikoihin. Jotkut ovat vielä niin vaikeita sävelkulultaan, että tuskin oma kansakaan osaa niitä puhtaasti laulaa.
Olisi mukava tietää laulavatko lapset ja nuoret nykyään koulussa. Laulut ovat tietysti muuttuneet, mutta lauletaanko ollenkaan yhdessä. Festareilla näkee hoilattavan suosikkibändin mukana, muutoin nuoriso vain laput korvilla nyökkii imuroidun musan tahtiin. Idoliksi pyrkijöitä kumma kyllä riittää ja aikuisempana voi leikkiä staraa karaokebaarissa kaljan voimalla.
PS. Kirjoitettuani tämän pari viikkoa sitten, löysin nyt Obeesialta aiheeseen liittyvän mukavan postauksen 31.8. Käy katsomassa.
”Joka päivä eteemme avautuvat
uudet mahdollisuudet ja tiet.
Sinä johdatat meitä maailmaan
ja voimaa suot yhä uudestaan.
Sinä kannat, sinä viet,
sinä kannat, sinä viet.”
Aamun messussa, kotikirkossa, tänään.
Iloisin huudahduksin ja lämpimin halauksin kohdattiin Haikon kartanon keltaisessa salongissa. Yhteisen opiskelumme alkamisesta on kulunut jo yli 40 vuotta. Kaksi vuotta sitten tavattiin viimeksi, silloin Diakonissalaitoksen kauniissa ja arvokkaassa Aurora-salissa. Olemme kokoontuneet yhteen kolmisenkymmentä kertaa valmistuttuamme, melkein joka vuosi siis. Sanoisin saavutusta tilastollisesti hämmästyttäväksi.
Juhlaillallisilla kukin kertoi jotakin elämästään tältä kohtaa. Monta eläkkeelle jäämisen tarinaa ja lähtöjuhlinnan kuvausta siinä kuultiin. Uuden elämänvaiheen herättämät tunnot löysivät vastakaikua. Koolla olijat olivat kaikki työelämänsä takarajan ylittäneet kuka määräpäivään sinnitellen, kuka varhennetusti tai terveysongelmien pakottamana. Iloa ja surua, uusia alkuja ja elvytettyjä unelmia jaettiin. Luopumisen kipuakin häivähti puheissa.
Tapaamispaikka oli mitä ihastuttavin, kartanon puisto rehevänkaunis ja kylpylähotelli tasokas palveluineen. Tulokahveilla meille kertoi kartanon historiasta itse kauppaneuvos Satu Tiivola, jonka viehättävä olemus säteili hyvää tuulta. Hän sanoi energiansa salaisuudeksi joka-aamuisen jumppaohjelman ja työn tekemisen. Yhteisesti totesimme Aurora Karamzinin liittyvän sekä Helsingin Diakonissalaitoksen että Haikon kartanon historiaan.
Lähtöaamun palaverissa katseltiin vielä kuvia, laulettiin ja hiljennyttiin yhdessä. Seuraava tapaaminen sovittiin jälleen kahden vuoden päähän. Työelämän ihmissuhteineen jäätyä taakse alkaa uudella tavalla arvostaa yhteyttä vanhoihin ystäviin. – Elämä on tässä, sanoi eräs meistä erotessa. Ja tässä on elämää, lisäisin.
Eräässä kirjahyllyssämme on osasto, johon on talletettu vanhoja kirjoja, vanhemmilta ja isovanhemmilta perittyjä, lahjaksi saatuja, divareista pelastettuja. Kirjoissa on yleensä kuluneet tummanpuhuvat kannet ja ne tuoksuvat vanhalta. En ole kovin vahvasti vanhoihin tavaroihin kiintyvä ihminen (mitä, enhän?), tätä osastoa kuitenkin arvostan kovasti.
Taannoin kehuin Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen lukunautintoa. Sarjassani ’lounasseuraa kirjahyllyn antiikkiosastolta’ koppasin seuraavaksi Johannes Linnankosken kootut. Ykkösosassa on näytelmä Ikuinen taistelu ja romaani Laulu tulipunaisesta kukasta. Kolmiosainen, koruselkäinen nide on vuodelta 1939 ja päätynyt meille Toisen kotoa, heidän perheessään erityisesti isä oli lukumiehiä.
Siinä missä Kivi on säilyttänyt kielellisen iskevyytensä ja elinvoimansa, Linnankosken ajatusmaailma on auttamattomasti entinen ja kieli kovin vaahtoista. Näytelmästä en osaa sanoa mitään positiivista. Laulu tulipunaisesta kukasta tunnetaan hulppeana donjuan-tarinana, josta Suomi-filmi sai aiheita näyttäviin elokuvakohtauksiin. Kulkijapoika sankarina ja ikävöivä tyttö joka kylässä matkan varrella.
Koskenlaskija-Olavin tarinassa hehkuvat pitkin matkaa äärimmäiset tunteet, mikä tyyli viilentää lukijan sen sijaan, että ottaisi mukaansa. Kertojan äänessä kuulee moraalista paatosta ja syyllisyydentunteita paisutetaan äärimmilleen. Romaanin rakenne tuntuu mietityltä: Olavin kulkurivuosia seuraa kotiinpaluu ja yritys vakiintua. Hylätyt tytötkin tuodaan kertomaan tarinansa.
Linnankosken tulipunakukan miestyypistä löytyy moderni muunnos melko helposti, mutta mihin katosivat herkät, punastelevat, ääreshyvät lettipäätytöt aittojensa ovilta? Syyllistävä äiti saattaa hurmuripojan taustalla piilläkin, mutta onko isää, joka antaisi oikeanlaista vastusta ja kunnon miehen mallia?
Kaikenkattavan rakkauden, toisessa olevaan hyvään loputtomasti uskovan, kärsivälliseen ja uskolliseen odottamiseen kykenevän naisen kuva on haalistunut pahasti aikojen saatossa. Tavoiteltava mies näyttäytyy yhä ritarina, joka ottaa minkä tahtoo, mutta ei väkisin vaan hurmaten.
|
|
