Avoimen yliopiston juhlaluentosarja alkoi komeasti professori Liisa Keltikangas-Järvisen luennolla Lapsen masentunut mieli – äidin vai geenien syytä. Provosoiva otsikko ja tunnettu luennoitsija houkuttelivat Bulevardin ison luentosalin täyteen viimeistäkin sijaa myöten. Kuulijoissa oli kaikenikäisiä, enemmistö naisia.

Luennoitsija totesi perimän ja ympäristön vaikutusten olevan nyt kuuma kysymys, vaikka ei uusi. Tutkimusta on suunnattava tieteellisen evidenssin perusteella eikä sen mukaan, mikä selitysmalli sattuu tutkijaa miellyttämään. Ihmiskäsityksestä kaikki lähtee. ”Jos ei tiedetä, mitä ei tiedetä, mennään vikaan”.

Aluksi kuultiin lyhyt katsaus historioihin. 1600-luvun ajatusmallin mukaan lapsi oli ’tabula rasa’, tyhjä taulu, johon kasvattaja piirsi ihmisen mallin. Ympäristölähtöinen ajattelu alkoi nousta 1940-luvulla ja päätyi seuraavalla vuosikymmenellä dominoivaan asemaan. Vielä 1970-luvulla puhuttiin ’jääkaappiäideistä’ autismin aiheuttajina.

Amerikan psykologinen yhdistys (APA) esitti 1992 julkilausuman, jonka teemana oli käyttäytymisgenetiikka. Tutkimus suuntautui niin vahvasti perimään, että oli jo aihetta kysyä mihin psykologiaa tarvitaan, jos kaikki on vain genetiikkaa. Uutta ajattelua on tuottanut molekyyligenetiikka, joka tutkii geenien ja ympäristön vuorovaikutusta.

Tieteelliseen tutkimukseen pohjaava selitysmalli tällä hetkellä on, että sama ympäristö ei tee yksilöistä samanlaisia vaan varmistaa erilaisuuden. Geneettisten tekijöiden merkitys voidaan ymmärtää vain tietyssä kontekstissa. Ympäristö voi vaikuttaa siihen miten geenit toimivat ja mihin suuntaan kehitys vie.

Professori lämpeni puhumaan myös lempiaiheestaan, temperamenttityypeistä ja persoonallisuudesta. On olemassa depressiolle altistava temperamenttityyppi, joka lapsuuden hostiiliin (emotionaalisesti epävakaaseen) kasvuympäristöön yhdistyneenä ennustaa korkeaa altistumista depressiolle.

”Tietyt geenimuodot herkistävät ympäristön vaikutuksille, ei vain pahassa vaan myös hyvässä mielessä. Äiti ei ole syyllinen” – päätti professori luentonsa. Tuli mieleeni, että tunnevammaisia ja sairaita vanhempiakin on ja kasvuympäristönä tällainen koti on lapselle hyvin stressaava. Tieteen tehtävä ei ole etsiä syyllisiä vaan syitä ja yhteyksiä.  

· Terassi · · 3 kommenttia

Että pitää muistuttaa, jo sekin, mutta että pitää silti ennakoida ja varautua. Päiväkodin setä ja täti tutkivat pikku metsikön, ettei satu olemaan vaarallisia esineitä. Vastuu pakottaa ja realiteettien tieto. Vasta tarkistuksen jälkeen tuovat lapsiryhmän sinne retkelle. Heti syntyy iloista säpinää, kiihkeitä mielikuvitusleikkejä kuusten alla, kannokossa ja ison kiven kyljessä, juoksua puiden lomassa risteilevillä poluilla. Puistikon kyljessä huutaa teksti keltaisella pohjalla: ROSKAAMINEN KIELLETTY. Kyltin vieressä lojuu tyhjä karkkipussi.

· Arkihuone · · Ei kommentteja

Naapurin talo muuttui yhdessä päivässä valkoisesta keltaiseksi. Vehreiden puiden, nurmikon ja pensaiden keskellä se on nyt kuin kauniisti kypsynyt syksyinen kurpitsa. Kesällä remontoidun ikkunaseinän ansiosta talon ilme on nyt entistä tasapainoisempi ja selkeämpi. Silloin tällöin olen mukavan isännän kanssa raja-aidan yli muutaman ajatuksen vaihtanut ja taputellut portille juossutta Viksu-koiraa. Ihailen erityisesti puutarhan vanhaa omenapuuta kevätkukassa ja syksyllä herkullisenpunaisine hedelmineen. Kunhan korjaavat rakennusromppeet seinustalta, on meillä viehättävä, vuodenaikojen mukaan muuttuva taulu ikkunamme takana.

· Arkihuone · · Ei kommentteja

Arkinen maanantai on hyvä päivä monelle asialle. Voi panna pesukoneeseen valkoisen liinan, jolle eilen oli kauniisti katettu Kuopuksen ja Neidon kanssa nautittu herkullinen uunikala-ateria. Voi rakennella lounasannoksensa aterian tähteistä, kattaa senkin kauniisti ja muistella käytyjä keskusteluja. Voi lukea uudestaan ja tarkemmin sunnuntain lehden. Voi soittaa äidille palvelutaloon ja kuunnella millä mielellä siellä ollaan. Voi lähettää tekstiviestin ystävälle. Voi jatkaa illalla aloittamaansa mielenkiintoista kirjaa. Voi kirjata hoitotahtonsa ja post mortem-toiveensa. Voi itkeä ja nauraa niitä kirjatessaan. Voi hurmaantua siitä, että on elossa.

· Arkihuone · · Ei kommentteja

pa090008.jpg

”Oivallus on hiljaisuuden lapsi.

On joskus hyvä pitää suunsa kiinni.

Rauhallisesti meidän on riisuttava

kaikki äänet uusien lehtien vuoksi.

 

Minulle on kai tapahtunut jotain

luotan vain hiljaisuuteen

jossa lehdet toistensa päälle putoillen

äänettömästi muuttuvat mullaksi.

 

Ja näet kaiken niin kuin kukkulalta

kun osaat heittää lehdet aikanaan

kun sisäinen syksy kiihkottomasti

painaa otsallesi ilmavat sormensa.”

 

-Jevgeni Jevtusenko

 

 

 

· Hiljainen huone · · 1 kommentti

Ihmisten mielessä on stereotypioita värien suhteen. Kun nuorena diakonissana ilmaannuin kokopunaisessa asussa seurakunnan joulujuhlaan, silloinen esimies kommentoi yllättäen: oletpa seksikäs. Energisessä ja iloisessa punaisessa voidaan nähdä myös kevytmielisyyttä ja intohimon lieskoja.

Huomioväriin ei voi piiloutua. Olen miettinyt miksi jotkut mummoikäiset rakastavat punaista. Nuorempi voi ajatella, että onpa säälittävä yritys näyttää nuorekkaalta. Värin valinta saattaa kuitenkin olla myös yritys lisätä hiipuvaa energiaa ja nostaa masentuvaa mielialaa. Punatakkinen mummo erottuu liikenteessäkin harmaata paremmin.

Vahvoihin ja tummiin sävyihin liitetään vahvoja tunteita ja ominaisuuksia. Kirkkaat sävyt saattavat ärsyttää, vaaleat taas tuntua latteilta ja sovinnaisilta. Kuulin kerran asiakkaiden sanovan johdonmukaisesti mustaan asuun pukeutuvaa työtoveria ’mustaksi surmaksi’. Nuori goottityylinen erottuu joukosta. Mustakin on huomioväri.

Ne, joille on tärkeää pukeutua trendien mukaan, tulevat samalla antaneeksi ristiriitaisia viestejä. Vertaisryhmänsä hyväksyntää hakeva saa samalla paheksuntaa joltain toiselta. Sota-ajan morsiamet ihmettelevät nykyistä paljasolkaista morsiusmuotia, keski-ikäiset taas päivittelevät napapaitoja ja lökäpöksyjä. Takkutukkamuoti, lävistykset ja tatuoinnit pöyristyttävät tätikansaa kaikkialla, mikä epäilemättä on tarkoituskin.

Yksi on varmaa: kauden muotiasut suunnitellaan aina nuorille ja hoikille, muut saavat kaapia vintagea kaappiensa perukoilta. Viesti sekin.

· Terassi · · Ei kommentteja

No niin, ensimmäinen aamu projektivapaaehtoisena on sitten takana. Kauniissa syyssäässä oli mukava pyöräillä keskustaan samaan aikaan, kun pienet taapersivat tai isommat rynnistivät kouluaan kohti. Kypärä päähän ja sekaan vain.

Vapaaehtoistyön keskukseen haettiin kotoa kaupungin vanhustyöntekijöiden ehdottamat ja projektia varten haastatellut ikäihmiset. Ensimmäisellä kertaa oli mukana neljä mummelia, kun Kalle teki tenän eikä lähtenytkään.

Kahvit juotiin aluksi, tottakai. Projektivastaavat kertoilivat mitä on odotettavissa. Meitä vapaaehtoisia oli kaksi ja keskuksen kuvaustaituri Mikko kolmantena. Monenmoista innostavaa ideaa maalailtiin tulevaisuuden taivaalle.

Kuulumisten kierros oli parasta kaikesta. Mummelit kertoivat elämästään sen verran kuin kukakin rohkeni. Oi niitä tarinoita! Kuka mistäkin päin maata alunperin syntyisin ja miten olivat tänne joutuneet, mitä elämässään tehneet ja miten nyt on.

Helpolla me vapaaehtoiset pääsimme tänään. Ensi kerralla onkin tosi kyseessä, kun porukan sanottiin tuplaantuvan ja varsinaiset projektiohjelmat alkavat pyöriä. Olkoonpa niin tai näin jatkossa, ainakin alku tuntui ihan rattoisalta.

· Arkihuone · · Ei kommentteja

Asetuin myötäkärsimään eilen illalla syyskuun yhdennentoista muisto-ohjelmaa. Käsittämättömän kova päivä se oli, paikalliselle pelastushenkilöstölle, uhreille sekä pelastuneille, omaisille, koko yhteisölle.

Muistan oman hämmennykseni kun osuin katsomaan reaaliaikaista uutiskuvaa tuona päivänä 2001. Ymmärrys tuli viiveellä, ensin ei millään halunnut tajuta, että on tosi kyseessä. Amerikkalaisten tyrmistyksen ymmärtää, haavoittumattomuuden illuusiossahan täällä eletään, kunnes kohtalon sormi osoittaa kohti.

Tänään ihmettelen, että niin vähän puhutaan pilvenpiirtäjien rakentamisen mielekkyydestä. Toimistoissa työskentelevien tuhansien surmanloukkujahan ne ovat poikkeustilanteessa. Miksi kaikkien pitää mahtua samalle neliökilometrille metropoleihin?

Miksi ei opita jälkihoitamaan niitä, jotka jäävät henkiin? Miksi amerikkalaiset unohtivat Vietnamin veteraanit ja Irakin sodassa vammautuneet saavat selviytyä miten taitavat? Näissä ohjelmissa pelastushenkilöistä ja uhreista tehdään sankareita, mutta kuka huolehtii henkiin jääneiden traumojen hoitamisesta?

· Terassi · · 4 kommenttia

on jo kuudes syksy, en

ole unohtanut vaikka

yksityisempääkin surua

on ollut

 

luhistuvien tornien kumu

kiertää yhä maata, yhä

kantautuu idästä

silvottujen lasten kivunhuuto

ja äitien silmissä asuu

väsynyt murhe, kaikkien

äitien kaikkialla

 

on jo kuudes syksy, en

ole unohtanut

· Runolipas · · Ei kommentteja

Nimimerkin keksaisi muuan yleisönosaston kirjoittaja. Pissismummo vallan riehaantui ilmeikkäästä ilmaisusta. Että mieltäolija ei ole varovaisesti anteeksipyydellen ikääntyvä, pyöristelevän nöyristelevästi ikääntynyt eikä tanakan toteavasti ikäihminen, ei varsinkaan vanhus eikä ilkeänsävyisesti ikäloppu! Ei edes aktiivinen seniori, ei, vaan reilusti iäkkö ja vielä puuha-sellainen. Siinä on luonnetta!

Mitä aanailee siis tämä luonnikas iäkkötoveri tahollaan? Mitäpä muuta kuin tätä halki aikainsaaton ikivihreänä sinnittelevää kysymystä: milloin on ihmislapsi vanha? Tämähän kysymys painaa raskaasti jokaista kymmeniä vuosiaan täyttävää kuin hamlettia muinoin taas tämä ollako vai ei. Paljon on tympeää mielistelyä ikämarkkinoilla ja moni sortuu itsepetoksen tielle, Pissismummo heristelee keskisormea joka suuntaan.

On uskalikkoja, jotka nauravat tekohammastarha välkkyen, etteivät kuunaan aio vanhoiksi tulla, mikäli se heistä riippuu. No, sehän ei riipu, se suorastaan roikkuu, räkättää Pissismummo. Ovat jo aikaa unohtaneet ikävuosiensa määrän, mutta jalka nousee ja kouhotusta piisaa. Nuorekas olla pitää, ahtautua farkkuihin ja punaisiin lenkkitossuihin ja keikkua tekopirteänä siellä sun täällä.

Papparaiset juoksevat polvet lonksuen maratonia ja puuhastelevat keskenään iäkköyhdistyksissä. Mummot valavat punaista väriä harmajapäähän ja kiristyttävät naamanahkaansa. Kosmelotogit ja muut petigyristit panevat parastaan, että iäkkönainen voisi huijata itseään peilin tykönä. Kallis purnukkavarasto kasvaa: yöksi yhtä, päiväksi toista sorttia, illalla tehotippaa ja aamulla hivenainekapseleita. Kauppa käy ja usko on luja.

Minkä kannan ottaa asiassa Pissismummo? ’Ikinuorekas’ ei hän ole eikä ’pirteäksi’ ainakaan aio heretä. Puuhamummoa hänestä ei enää saa eikä julkisivuaan kannata ruveta remontoimaan. Semmoisenans meinaa hän olla kummoisens on. Ans ollakin.

· Mummonkammari · · Ei kommentteja
« Edelliset artikkelit
Seuraavat artikkelit »