*Kirsti Ellilä; Emma ja sisäinen sankari; Karisto 2002

Kaupunkimme kirjastohenkilö ei saanut tiedostoistaan selville, mistä kirjasta Ellilän Emma-sarja alkaa. Niinpä otin hyllystä umpimähkään tämän tutustuakseni. Kun en ole kohderyhmää, jolle sarja on kirjoitettu, huomioni painottui enemmän kirjoittamisen tapaan kuin itse tarinaan. En ole aikaisemmin kirjailijan julkaisuihin tutustunut, jollei sellaiseksi lueta hänen blogiaan, jota on mukava lukea. Tarina tuntuu reaalielämässä mahdolliselta; päähenkilöt tavallisia, koulua käyviä nuoria siistimmästä päästä. Eläinsuojelusta ja veganismista kiinnostuneiden nuorten ajatuksia ja toimia Kirsti Ellilä kuvaa ymmärtävästi ja kiihkoilematta. Toisaalta pidin siitä, että lukijaa ei ahdistella kaikilla kamaluuksilla, toisaalta taas toivoin, että tarinassa olisi ollut vahvemmin jokin huippukohta. Kirjailijan ’ääni’ tulee kauniisti ikään kuin kuvattaviensa viereltä eikä haksahda aikuisen paremmin tietämisen harhaan. Positiivinen ja hyvä nuorten kirja.

*Enrique Vila-Matas; Bartleby ja kumppanit; Basam books 2007

Kirjaston uutuushyllystä tämän tempaisin, ilman tavanomaista kahden sivun silmäilytestiäni. Takakansiteksti lupaili kirjailijan olevan ’eräs aikamme arvostetuimmista’. Käännöstyötä on tuettu EU:n kulttuuri 2000-ohjelman puitteissa. Tätä oli esitelty taannoin kulttuurisivuillakin. Ikävä kyllä maailmalla arvostettujen ja palkittujen kirjailijoiden teokset ovat harvoin kolahtaneet meikäläiseen. Päätin kuitenkin taas yrittää. Kun olin lukenut viitisenkymmentä sivua, ajatus harhaili. Mietin, mitä ’eräs aikamme arvostetuimmista kirjailijoista’ yrittää oikein kertoa. Selailin kirjaa eteen päin, tunne ei poistunut. Lopulta luovutin. Jos kokonaisen teoksen aiheena on luetella ja aprikoida kirjailijoita, jotka ovat lopettaneet kirjoittamisen yhden julkaistun kirjan jälkeen ja kirjoja, joita siis ei ole kirjoitettu ja sanoja, joita ei siis ole sanottu – ollaan sen verran eksentrisen asian äärellä, ettei sen pohtiminen menee yli ymmärrykseni. Voin helposti jättää tämän kirjan lukemisen niille, jotka löytävät tekstiin mahdollisesti kätkeytyneet hienoudet.

*Milja Issakainen; Ihmisen ikävä; Arkki 2006

Kirja on lyhyehkö kertomus seurakunnalliselta työuraltaan eläköityneen ikäneidon, Eevan (67), myöhäsyntyisestä rakkaudesta leskeksi jääneeseen maanviljelijään, joka vastaa Eevan kirjeenvaihtoilmoitukseen. Kirjoittaja kuvaa kehkeytyvää ihmissuhdetta todentuntuisesti: ihon ikävää, mielialojen heiluria, hiipiviä pelkoja ja hulmahtelevaa onnea. Tarina ei sisällä mitään dramatiikkaa, enemmänkin rehellistä elämänmuutoksen kipua. Tulee todeksi, ettei myöhäisen iän rakkaus pelkkää onnea ole, kärsivällisyys ja sopeutumisen kyky joutuvat koetteelle monta kertaa. Päätöksien tekeminenkään ei ole helppoa. – Ehkä hiukan liian kiltti ja tasainen tarina minun makuuni.

*Joel Haahtela; Perhoskerääjä; Otava 2006

Onpa hieno kirja! Takakansiteksti lupaa ’romaania, jonka tunnelma vaikuttaa lumouksen tavoin’. Kerrankin olen kustantajan kanssa täysin samaa mieltä; Joel Haahtelan luoma maailma on lumoava, suorastaan kiehtova. Kieli on sävykäs, lauseet kirkkaita ja romaanin rakenne taidokas. Onko tämä ihminen kirjoittanut jotain muutakin, vai onko tämä erikoinen tarina esikoinen, mietin. Upeaa tekstiä, joka vain tihentyy loppua kohti. Lukija kulkee päähenkilön seurassa kuin pehmeän utukuvan, joka viimein kääntyy kohti ja valo paljastaa – ihmisen kasvot.

”Ja oliko niin, että jokainen sana vain siirsi hiljaisuutta kauemmaksi, lykkäsi väistämätöntä, hetkeä, jolloin mikään ei enää suojannut ja siksi meidän oli puhuttava loputtomasti, lausuttava turhia sanoja, täytettävä aika, löydettävä uusia paikkoja, nukuttava yöt, luettava, kirjoitettava, hankittava sanoja kaikkialta, muisteltava, kätkettävä tyhjyys.”

”Aika tuntui kuluvan hyvin hitaasti, se kulki tasaisena virtana ilman ihmisen tekemää keinotekoista jaksotusta, se ei tikittänyt, vaan oli äänetön kuin murtuma, joka eteni sentti sentiltä, halkaisi kaikessa hiljaisuudessa pöydät, mursi kiven, tienreunuksen, haki muistoista salaisimman muotonsa, se oli kiinni ihossa, sydämessä, sisälläni rapisevissa luissa. ”

*Kauniiksi kutsutaan neitoa, Naisten lauluja; koonnut Päivi Granström; Suomen Lähetysseura 2007

 Ihastuttava kirja täynnä uusia runoja, rukouksia ja lauluja (nuotteineen) naisen elämästä Afrikassa ja Suomessa. Kulttuurinen jänne tekee tekstistä herkkää ja koskettavaa, nauruun hersyttävää, sydäntä pakahduttavaa! Lauleskelin ja luin näitä joka päivä parin viikon ajan. Hienosti aiheeseen sopiva graafinen kuvitus on Tanja Varosen käsialaa. Runoja on 22:lta kirjoittajalta, mm. Pia Perkiöltä, Irja Aro-Heinilältä, Elina Rantaselta, Tiina Asikaiselta, Raila Mantereelta ja katkelmia Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Lauluja ovat säveltäneet mm. Maria Laakso ja Päivi Granström. – Hieno kirja laulavalle, lahjaksikin!

*Maarit Verronen; Kulkureita ja unohtajia; Kirjayhtymä 1996

Nyt kun olen vihdoin taas aikaantunut kotikaupunkini (upeaan!) kirjastoon, päätin alkaa tutustua minulle ennestään tuntemattomiin kirjoittajiin, joiden nimi on jäänyt kritiikeistä mieleen. Verrosen tyyli on melko lakoninen, etäännytetty ja sellaisena jää viileäksi. Kirjan lyhyissä ja erikoisissa tarinoissa on absurdeja käänteitä ja vertauskuvallisia tasoja. Päähenkilöt ovat lähes kasvottomia, nimettykin unohtajaksi, kellarimieheksi, vaeltajaksi, kulkuriksi, jäälläkulkijaksi, ajelehtijaksi. – Tavanomaisia tarinat eivät todellakaan ole ja jättävät lukijaan mielenkiinnon, joka vaatii lisää.

*Conny Palmkvist; En päästä sinua; suom. Laura Jänisniemi; Gummerus 2007

Ruotsalaisen kirjailijan kertomus äitinsä kuolemasta on raastavaa luettavaa. Äiti sairastuu syöpään, leikataan, hoidetaan ja elää normaalia elämäänsä, kunnes syöpä ilmoittautuu uudestaan, jo kaikkialle lonkeroituneena. Äiti ei ehdi täyttää kuuttakymmentään. Äiti ei ennätä nähdä lapsenlastaan, vauvaa, jota hänen tyttärensä odottaa. Järkyttävää on myötäelää miehen avutonta kauhua, kun hän tajuaa viimein, että äiti todella kuolee. Miten mies muuttuu taas pieneksi pojaksi suhteessa äitiin ja miten vaikea on kasvu kuoleman pakottamana viimein aikuiseksi. – Kovin luotettava kuva naapurimaan sairaanhoidon tasosta ei tästä tule, virheitä tehdään ja systeemi hylkii potilasta. Muuten hyvin kerrotussa tarinassa hiukan häiritsee tunteiden dramaattinen paisuttelu. Ruotsalainen kriitikko sanoo kirjaa rakkauden monumentiksi, joka on pystytetty yksilölle tilastojen harmaassa massassa. Sanoisin, että kyseessä on pikemminkin tunteikas kuvaus äitiriippuvuudesta.

 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.