Kaupunki oli kaunis ja rauhallinen aamupäivällä, työpaikoilleen kiiruhtaneet olivat jo vieneet tungoksen mukanaan. Kadulla sai edetä väistelemättä, tulematta tönityksi. Puistossa korjattiin lehtiä, puhallettiin ja imuroitiin, koneet pärisivät tarmokkaasti.

Kävelin tavaratalon läpi hitaasti syysmuotia silmäillen. Tavaraa oli runsaasti, samoin myyjiä, asiakkaita vain kourallinen. Myyntipöytiä ja tankoja peiteltiin pinkinpunaisella muovilla. Tajusin äkkiä, miksi oli tyhjää, odoteltiin huomenna alkavaa kolmen päivän ostoryntäystä: erikoistarjousten perässä juoksevia asiakkaita.

Seminaarissa oli tuttujakin viime keväältä: ohjaaja ja yksi osanottaja. Muut olivat iäkkäämpiä; ilmeisen intohimoisia lukijoita me kaikki. Esittäytymiskierroksen jälkeen aloitimme kylmiltään runoanalyysillä. Runo oli upea kokonaisuus ja analyysi avasi siitä uusia tasoja. Kommenteista tajusin, miten kukin kokee lukemansa eri tavoin, oman elämysmaailmansa läpi. Teksti oli Eeva-Liisa Mannerin Talvi.

Tavaratalon nurkalla oli mies polvistuneena kadulle, edessään kuppi. Asema-aukiolla nainen ojensi vaaleanpunaista ruusua. Kuljin kummankin ohi pysähtymättä. Hetken mietin miten paljon maailmassakin on pinnanalaisia tasoja, hyväksikäyttöä, kätkettyjä tarkoituksia, valheita.

Pilviä kerroksittain, harmaata alinna, valoisia ja utuisia ylempänä ja kaiken takaa pilkahteli sininen. Katselin miten viereinen raidepari kulki mukana ja maisema juoksi vastaan. Vähän ennen kotiasemaa juna sujahti sumuiseen sadepilveen. Asemalla odottelin, kunnes kuuro meni ohi. Elämä tuntui hyvältä.