Kaupunki oli kaunis ja rauhallinen aamupäivällä, työpaikoilleen kiiruhtaneet olivat jo vieneet tungoksen mukanaan. Kadulla sai edetä väistelemättä, tulematta tönityksi. Puistossa korjattiin lehtiä, puhallettiin ja imuroitiin, koneet pärisivät tarmokkaasti.
Kävelin tavaratalon läpi hitaasti syysmuotia silmäillen. Tavaraa oli runsaasti, samoin myyjiä, asiakkaita vain kourallinen. Myyntipöytiä ja tankoja peiteltiin pinkinpunaisella muovilla. Tajusin äkkiä, miksi oli tyhjää, odoteltiin huomenna alkavaa kolmen päivän ostoryntäystä: erikoistarjousten perässä juoksevia asiakkaita.
Seminaarissa oli tuttujakin viime keväältä: ohjaaja ja yksi osanottaja. Muut olivat iäkkäämpiä; ilmeisen intohimoisia lukijoita me kaikki. Esittäytymiskierroksen jälkeen aloitimme kylmiltään runoanalyysillä. Runo oli upea kokonaisuus ja analyysi avasi siitä uusia tasoja. Kommenteista tajusin, miten kukin kokee lukemansa eri tavoin, oman elämysmaailmansa läpi. Teksti oli Eeva-Liisa Mannerin Talvi.
Tavaratalon nurkalla oli mies polvistuneena kadulle, edessään kuppi. Asema-aukiolla nainen ojensi vaaleanpunaista ruusua. Kuljin kummankin ohi pysähtymättä. Hetken mietin miten paljon maailmassakin on pinnanalaisia tasoja, hyväksikäyttöä, kätkettyjä tarkoituksia, valheita.
Pilviä kerroksittain, harmaata alinna, valoisia ja utuisia ylempänä ja kaiken takaa pilkahteli sininen. Katselin miten viereinen raidepari kulki mukana ja maisema juoksi vastaan. Vähän ennen kotiasemaa juna sujahti sumuiseen sadepilveen. Asemalla odottelin, kunnes kuuro meni ohi. Elämä tuntui hyvältä.
Sarjassa kuolemattomia yritysideoita löysi Pissismummo tässä yhtenä päivänä alueaviisista jutun, jossa haikailtiin rokkivanhainkotia. No jopas, innostui mummo. Kyseinen hoiva-alan uusioidea perustuisi sille varsin nerokkaalle oletukselle, että kaikki eivät ole samanlaisia vanhanakaan. Jos on erityislapsille erityisryhmiä ja -luokkia päiväkodeissa ja kouluissa, miksei erityisvanhoillekin olisi omia mestoja?
Pissismummo on ehdottomasti täpinöissään. Tämähän menee ihan innovaation puolelle. Ukkokoti jo on, vaan entäs Äijäparatiisi? Siellä saisi olla miten tykkää. Kukaan ei määräilisi, voisi käryttää tupakkia mielin määrin yöt päivät ja tietysti järjestää yhteisiä hillujaisia muinaisen kieltolain kumoamisen kunniaksi. Ei kiusattaisi vanhaa ihmistä terveysruualla ja rokki soisi aamusta iltaan kuurojen volyymilla.
Onkos joku ajatellut perustaa vanhainkoti-ikäisille mummopissiksille omaa häiriköintimestaa? Äijäparatiisin naapuriin tietysti, hähää. Ja hoitajiksi palkattaisiin ehdottoman tasapuolisesti nuoria miehiä ja naisia – ei mitään täti-ikäisiä, joiden kauhistelu ja kaakatus närästäisi mummopissiksiä. Jo vain olisi lystiä seurailla hoitsuporukan keskinäisiä suhteita ja lyödä vetoa syntyykö pareja.
Että silleen. Ettäkö ihminen ei miksikään muutu elämän polkua tallatessaan. Että minkä nuorena, sen vanhana. Saattaapi olla noin tai olla olemattaki, Pissismummo rohkenee eppäillä.
aurinkoinen polku, mahdollisuus
tutustua varjoihin
Kasvien geenimanipulaatio puhuttaa. Ruokayliherkkyyttä on paitsi allergiaperäisesti myös siinä mielessä, että osa ihmisistä hermostuu kaikesta uudesta tiedosta, mikä liittyy ruokaan. Miten kaupan hyllyjen välissä kärryään työntelevä ollenkaan selviytyy viikottaisesta urakastaan? Ateriatarpeiden taustojen ja sisältöjen selvitys on kimurantti juttu, siihen tarvitaan tietämystä, viitseliäisyyttä ja usein myös suurennuslasi.
Jos tykkää syödä possupaistia, on mietittävä mitä possu on syönyt ennen paistiksi pääsyään. Millä konstilla broileri on päätynyt noin pulleaksi? Maito näyttää puhtaan valkoiselta, mutta mitä söi lehmä, joka vedestä ja apeaineksista maidon kehräsi. Mistä ostaja tietää, minkälaisessa mullassa ja millä lannoitteilla kotimainenkaan porkkana kasvoi. Herkullisen hedelmän taustojen selvitys tyssää usein alkuperämaan nimeen.
Hyvin varustetussa ruokatavarakaupassa ei taida nykyään olla montakaan artikkelia, jota voisi sanoa alkuperäiseksi ruoka-aineeksi. Eri tavoin säilöttyä, pakattua, käsiteltyä, puoliksi tai kokonaan valmista on hyllyt kenollaan. Kaupan mielestä ostaja haluaa ruoanlaiton olevan helppoa ja nopeaa. Arjen tuiskeessa ei ehdi tuoteselosteita lueskella. Hyväuskoista porukkaa ollaan, jos ei koskaan käy mielessä, mitä tulee syötyä.
Olen sillä tavalla ikävä ihminen kaupan kannalta, että kyselen naturellia ja luomua. Miksi tyytyä kammottavanvärisissä marinadeissa uiskenteleviin lihapaloihin, kun voi yhä saada -usein erikseen kysymällä- lihaa sellaisenaan, valmistaa ja maustaa itse mieleisekseen? Luomutuotteita on ihan kohtuullisesti tarjolla, mutta kauppias ei tietysti tykkää, nehän eivät säily yhtä kauan kuin erilaisilla lisäaineilla kyllästetyt.
Lienee melko mahdoton tietää miten kaukana kasvien geenimanipulaation tiellä jo ollaan. Iät ajat on tosin kehitetty ravintokasvien ominaisuuksia, sitä on vain kutsuttu jalostukseksi. Kasvien geenit eivät todistetusti siirry ihmiseen eikä eläimeen, ongelma on eettinen. Syöjän kannalta lannoitteet, kasvinsuojelumyrkyt ja lisäaineet ovat joka tapauksessa vaarallisempia.
Joo’o. Mitä tänään syötäisiin.
Niin sinä sanoit, eron hetkillä. Elämä on tässä ja näin. Me elämän kolhimat ja uuvuttamat, salaisia surujamme itkeneet ja muutoksen kivuissa kulkeneet olimme löytäneen toisissamme valoisat kasvot ja ymmärryksen pilkahduksia.
Sinä kerroit ne karheat kantapääsi ja minä, että anna ne joskus toisen syliin ja lämpimiin käsiin. Ei meidän tarvitse olla vain hoivaamassa, voimme antautua myös ottamaan vastaan. Elämä hengittää sisään ja ulos. Tässä. Näin.
Ei voi olla totta! Siinä se on! Ihan kiljahdin ilosta yhtenä päivänä kesken arkisten puuhien varsinaisen löydön osuttua kohdalle. Ja nyt on kyllä ihan pakko kertoa vähän taustaa, muuten ei lukija riemastustani ymmärrä.
Pieni ekaluokkalainen oli saanut opettajalta tehtäväksi lausua kevätjuhlassa ulkoa runollisen kertomuksen lukukirjasta. Ensimmäinen esiintyminen koulussa oli tytöstä yhtä aikaa hurjan jännittävää ja huippuihanaa. Teksti oli nopeasti opittu ja tyttö laususkeli sitä ulkoa puoliääneen keväisillä koulumatkoillaan.
” Oli varhainen kevätaamu, kun äitini käteen nojaten astuin kotini ovesta ulos. Tunsin sadat tuoksut: maan tuoksut, yrttien tuoksut, kuivan puunkin kummat tuoksut. Kuulin tuhannet äänet: metsän äänet, ilman äänet, ruohonkorren huojunnankin vienot äänet. Pysähdyin ja kohotin pienet käteni ihastellen ilmaan. Silloin metsän siimeksestä sävel helähtää. ”Kukkuu, , kukkuu!” maa ja metsä ympärilläni kajahti. Tartuin kiihkeästi äitini käteen: ”Lintu! Se lintu anna minulle, äiti!” ”Hiljaa, lapsi” minun äitini kuiskasi. ”Lue kukunnat – ne ovat elämäsi kultaiset vuodet!” Vaikenin ja laskin: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi…Ah, jo minulta pienoiselta luvut loppuivat ja yhä kukkui kultainen käkeni. ”Kukkuu, kukkuu, kukkuu, kukkuu” käkeni kanssa kilvan metsään huhuin. ”Kukkuu, kukkuu, kukkuu, kukkuu” maa, metsä, ilma kaikkialta vastaan kaikui. ”
Yhtään en muista miten esitys meni, mutta tarinan muistan, sanasta sanaan. Aikuisvuosina haeskelin tekstiä vanhoista lukukirjoista divareista, turhaan. Ajatella, että se oli odottanut löytämistä omassa hyllyssämme vuosikymmenet, Linnankosken Koottujen kakkososassa.
Hoitohenkilöstö on noussut mediassa esiin kahdestakin syystä. Ammattiliitot ovat takertuneet vaalilupauksiin ja vaativat oikeutetusti kohennusta jäsenistönsä palkkoihin. Hoitajien joukossa on myös muutamia, jotka ovat rikostutkinnassa. Tilanne on hätkähdyttänyt valvontaviranomaiset, potilaiden omaiset ja yleisön ikävästi hereille.
Viimeinen uutinen kertoi, että hoitajapula on paikoin vanhusten hoidossa jo sitä luokkaa, että omaisia on kutsuttava hätiin. Omaisten turvin selvitään hoitolaitoksissa viikonloput monin paikoin. Puhutaan hoivapääomasta ja hoitoreservistä, omaisten ja vapaaehtoisten käyttämisestä vanhusten ja vammaisten hoitoon.
Saavatko hoitajat katetta lupauksille? Eivät taida uskoa siihen työtaisteluun valmistautumisesta päätellen. Lakko tuottaa sekä taloudellisesti että inhimillisesti enemmän vahinkoa kuin hyötyä, mutta keinot tavoitteen saavuttamiseen ovat vähissä, kun lupauksien lunastajista on pulaa joka taholla. Lakko on petettyjen oikeutettu huuto.
Keskustelussa hoidon tasosta on puhuttu soveltuvuustestien palauttamisesta alalle hakeutuvien seulontaan. Kuulun siihen hoitajapolveen, joka on testattu kahdesti, perus- sekä erikoistumiskoulutukseen hakeutuessa. Testausalan professori Markku Ojasen mielestä intensiivinen koulutus karsii sopimattomat matkan varrella testiä paremmin.
Lähdettiin arveluttavaan suuntaan, kun lähihoitajakoulutusta alettiin pitää työvoimapoliittisena toimenpiteenä. Alalle joutui ihmisiä, joiden motivaatio ja mielenterveys ei kestä työn paineessa. Virheellistä linjaa jatketaan, kun tuodaan tänne väkeä, jonka koulutustasoa ja soveltuvuutta ei ole meikäläisin kriteerein varmistettu.
Hoidon taso ei näillä toimilla pysy eikä parane. Potilaat ja omaisetkin on petetty.
Olimme pianokonsertissa paikkakunnan parhaassa musiikkisalissa. Kaupunkimme on kulttuuriasioissa hiukan epätoivoisessa raossa: pääkaupungin runsas ja laadukas musiikkitarjonta on puolen tunnin matkan päässä. Harvoin tänne saadaan taitajia, jotka ylittäisivät sen mystisen tunnettuusrajan, millä salit täytetään.
Pianisti Raija Kerppo on toki musiikkiväelle tuttu, joskaan ei ihan äsken Maj Lindiään voittanut. Ohjelmistokin oli mitä parhain: Mozartin tuttu Rondo alussa, Ravelia ja Chopinin hieno h-mollisonaatti. Soitto oli upeaa kuultavaa. Mutta Mozartin adagiossa jo kuulijan korva erotti äänen, joka ei kuulunut joukkoon, pieni vingahdus pedaalista.
Pianisti yritti itse väliajalla korjata tilannetta, turhaan. Sonaatissa sinänsä erinomaisen Steinway-flyygelin pedaali piipitti jo kuin pesästään pudonnut poikanen. Kuulimme väliajalla, että virittäjä oli hikoillut ennakkoon ongelman kanssa tunnin ja saanutkin sivuäänen pois. Konserttitilanteessa se palasi paikoilleen loppua kohti yltyvänä.
Tuli mieleen eräs konsertti toisaalla. Keskiraskaan sarjan pianisti sai soittoonsa huomoristista lisämaustetta narisevasta tuolista. Entäpä se ikimuistoinen konsertti, jossa tulenpunaiseen, pörheään iltapukuun sonnustautuneen diivasopraanon aarioita kuunneltiin lihapullan tuoksussa. Salin ilmastointi kun oli kämähtänyt ja talon keittiösiivestä kantautui pikantti lisämauste kulttuuriseen soppaan.
Jos toivoa saa, niin musiikkia ilman lisämausteita, kiitos.
Tosia sanoja ei hälinältä kuule,
on mentävä syrjään, kuunneltava kauempaa.
Mihin kääntyä, kun tuulee kovaa vastaan?
Parasta kumartua, kääntää kasvot myötäiseen.
Matalalla maa on kaunis.
*Kirsti Ellilä; Emma ja sisäinen sankari; Karisto 2002
Kaupunkimme kirjastohenkilö ei saanut tiedostoistaan selville, mistä kirjasta Ellilän Emma-sarja alkaa. Niinpä otin hyllystä umpimähkään tämän tutustuakseni. Kun en ole kohderyhmää, jolle sarja on kirjoitettu, huomioni painottui enemmän kirjoittamisen tapaan kuin itse tarinaan. En ole aikaisemmin kirjailijan julkaisuihin tutustunut, jollei sellaiseksi lueta hänen blogiaan, jota on mukava lukea. Tarina tuntuu reaalielämässä mahdolliselta; päähenkilöt tavallisia, koulua käyviä nuoria siistimmästä päästä. Eläinsuojelusta ja veganismista kiinnostuneiden nuorten ajatuksia ja toimia Kirsti Ellilä kuvaa ymmärtävästi ja kiihkoilematta. Toisaalta pidin siitä, että lukijaa ei ahdistella kaikilla kamaluuksilla, toisaalta taas toivoin, että tarinassa olisi ollut vahvemmin jokin huippukohta. Kirjailijan ’ääni’ tulee kauniisti ikään kuin kuvattaviensa viereltä eikä haksahda aikuisen paremmin tietämisen harhaan. Positiivinen ja hyvä nuorten kirja.
*Enrique Vila-Matas; Bartleby ja kumppanit; Basam books 2007
Kirjaston uutuushyllystä tämän tempaisin, ilman tavanomaista kahden sivun silmäilytestiäni. Takakansiteksti lupaili kirjailijan olevan ’eräs aikamme arvostetuimmista’. Käännöstyötä on tuettu EU:n kulttuuri 2000-ohjelman puitteissa. Tätä oli esitelty taannoin kulttuurisivuillakin. Ikävä kyllä maailmalla arvostettujen ja palkittujen kirjailijoiden teokset ovat harvoin kolahtaneet meikäläiseen. Päätin kuitenkin taas yrittää. Kun olin lukenut viitisenkymmentä sivua, ajatus harhaili. Mietin, mitä ’eräs aikamme arvostetuimmista kirjailijoista’ yrittää oikein kertoa. Selailin kirjaa eteen päin, tunne ei poistunut. Lopulta luovutin. Jos kokonaisen teoksen aiheena on luetella ja aprikoida kirjailijoita, jotka ovat lopettaneet kirjoittamisen yhden julkaistun kirjan jälkeen ja kirjoja, joita siis ei ole kirjoitettu ja sanoja, joita ei siis ole sanottu – ollaan sen verran eksentrisen asian äärellä, ettei sen pohtiminen menee yli ymmärrykseni. Voin helposti jättää tämän kirjan lukemisen niille, jotka löytävät tekstiin mahdollisesti kätkeytyneet hienoudet.
*Milja Issakainen; Ihmisen ikävä; Arkki 2006
Kirja on lyhyehkö kertomus seurakunnalliselta työuraltaan eläköityneen ikäneidon, Eevan (67), myöhäsyntyisestä rakkaudesta leskeksi jääneeseen maanviljelijään, joka vastaa Eevan kirjeenvaihtoilmoitukseen. Kirjoittaja kuvaa kehkeytyvää ihmissuhdetta todentuntuisesti: ihon ikävää, mielialojen heiluria, hiipiviä pelkoja ja hulmahtelevaa onnea. Tarina ei sisällä mitään dramatiikkaa, enemmänkin rehellistä elämänmuutoksen kipua. Tulee todeksi, ettei myöhäisen iän rakkaus pelkkää onnea ole, kärsivällisyys ja sopeutumisen kyky joutuvat koetteelle monta kertaa. Päätöksien tekeminenkään ei ole helppoa. – Ehkä hiukan liian kiltti ja tasainen tarina minun makuuni.
*Joel Haahtela; Perhoskerääjä; Otava 2006
Onpa hieno kirja! Takakansiteksti lupaa ’romaania, jonka tunnelma vaikuttaa lumouksen tavoin’. Kerrankin olen kustantajan kanssa täysin samaa mieltä; Joel Haahtelan luoma maailma on lumoava, suorastaan kiehtova. Kieli on sävykäs, lauseet kirkkaita ja romaanin rakenne taidokas. Onko tämä ihminen kirjoittanut jotain muutakin, vai onko tämä erikoinen tarina esikoinen, mietin. Upeaa tekstiä, joka vain tihentyy loppua kohti. Lukija kulkee päähenkilön seurassa kuin pehmeän utukuvan, joka viimein kääntyy kohti ja valo paljastaa – ihmisen kasvot.
”Ja oliko niin, että jokainen sana vain siirsi hiljaisuutta kauemmaksi, lykkäsi väistämätöntä, hetkeä, jolloin mikään ei enää suojannut ja siksi meidän oli puhuttava loputtomasti, lausuttava turhia sanoja, täytettävä aika, löydettävä uusia paikkoja, nukuttava yöt, luettava, kirjoitettava, hankittava sanoja kaikkialta, muisteltava, kätkettävä tyhjyys.”
”Aika tuntui kuluvan hyvin hitaasti, se kulki tasaisena virtana ilman ihmisen tekemää keinotekoista jaksotusta, se ei tikittänyt, vaan oli äänetön kuin murtuma, joka eteni sentti sentiltä, halkaisi kaikessa hiljaisuudessa pöydät, mursi kiven, tienreunuksen, haki muistoista salaisimman muotonsa, se oli kiinni ihossa, sydämessä, sisälläni rapisevissa luissa. ”
*Kauniiksi kutsutaan neitoa, Naisten lauluja; koonnut Päivi Granström; Suomen Lähetysseura 2007
Ihastuttava kirja täynnä uusia runoja, rukouksia ja lauluja (nuotteineen) naisen elämästä Afrikassa ja Suomessa. Kulttuurinen jänne tekee tekstistä herkkää ja koskettavaa, nauruun hersyttävää, sydäntä pakahduttavaa! Lauleskelin ja luin näitä joka päivä parin viikon ajan. Hienosti aiheeseen sopiva graafinen kuvitus on Tanja Varosen käsialaa. Runoja on 22:lta kirjoittajalta, mm. Pia Perkiöltä, Irja Aro-Heinilältä, Elina Rantaselta, Tiina Asikaiselta, Raila Mantereelta ja katkelmia Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Lauluja ovat säveltäneet mm. Maria Laakso ja Päivi Granström. – Hieno kirja laulavalle, lahjaksikin!
*Maarit Verronen; Kulkureita ja unohtajia; Kirjayhtymä 1996
Nyt kun olen vihdoin taas aikaantunut kotikaupunkini (upeaan!) kirjastoon, päätin alkaa tutustua minulle ennestään tuntemattomiin kirjoittajiin, joiden nimi on jäänyt kritiikeistä mieleen. Verrosen tyyli on melko lakoninen, etäännytetty ja sellaisena jää viileäksi. Kirjan lyhyissä ja erikoisissa tarinoissa on absurdeja käänteitä ja vertauskuvallisia tasoja. Päähenkilöt ovat lähes kasvottomia, nimettykin unohtajaksi, kellarimieheksi, vaeltajaksi, kulkuriksi, jäälläkulkijaksi, ajelehtijaksi. – Tavanomaisia tarinat eivät todellakaan ole ja jättävät lukijaan mielenkiinnon, joka vaatii lisää.
*Conny Palmkvist; En päästä sinua; suom. Laura Jänisniemi; Gummerus 2007
Ruotsalaisen kirjailijan kertomus äitinsä kuolemasta on raastavaa luettavaa. Äiti sairastuu syöpään, leikataan, hoidetaan ja elää normaalia elämäänsä, kunnes syöpä ilmoittautuu uudestaan, jo kaikkialle lonkeroituneena. Äiti ei ehdi täyttää kuuttakymmentään. Äiti ei ennätä nähdä lapsenlastaan, vauvaa, jota hänen tyttärensä odottaa. Järkyttävää on myötäelää miehen avutonta kauhua, kun hän tajuaa viimein, että äiti todella kuolee. Miten mies muuttuu taas pieneksi pojaksi suhteessa äitiin ja miten vaikea on kasvu kuoleman pakottamana viimein aikuiseksi. – Kovin luotettava kuva naapurimaan sairaanhoidon tasosta ei tästä tule, virheitä tehdään ja systeemi hylkii potilasta. Muuten hyvin kerrotussa tarinassa hiukan häiritsee tunteiden dramaattinen paisuttelu. Ruotsalainen kriitikko sanoo kirjaa rakkauden monumentiksi, joka on pystytetty yksilölle tilastojen harmaassa massassa. Sanoisin, että kyseessä on pikemminkin tunteikas kuvaus äitiriippuvuudesta.
|
|
