niin kuin puu riisuu pukunsa
antaudun talven tulolle
lehti antaa silmulle tilaa
syksy keväälle
Aika tavallista on, että taloyhtiömme syystalkoopäivänä lokakuussa sataa räntää tai vettä, ylimalkaan on ikävin mahdollinen sää. Tällä kertaa historia ei toistanutkaan itseään, räntäsade ehti jo mennä ja sää olikin mitä parhain. Selkävaivojeni kera jättäydyin keittiöön ruuanlaittoon ja Toinen osallistui yhteisiin ponnistuksiin.
Kaalisoppa on Toisen lempiruokaa. Painekattilassa haudutellen soppa valmistuu kohtuuajassa. Tällä kertaa käytin kokeeksi kolmen sortin lihaa kaalin höysteenä: lammasta, hirveä ja nautaa. Hirvenliha vaatii kyllä pitemmän kypsymisajan kuin muut. Tuoreilla rosmariinin oksilla, laakerinlehdillä ja pippureilla maustoin. Hyvää oli.
Puhuimme siitä, ettei tämä asumismuoto olisi mahdollinen, jos huushollissa ei olisi miestä ja autoa. Oma koti ja piha tekevät minut onnelliseksi. Parhaassa tapauksessa pärjäämme tässä vielä vuosia. Sateisena iltana voi sytyttää takkaan tulen ja kynttilälyhdyllä tuoda valoa pihaan. Siitä tulee kodikas olo.
”Kolmas huone on aika, paikka ja elämänvaihe”, tiivistys on blogiesittelystäni. Elämänvaiheeseen liittyvät varmaan useimmat kirjoitukseni, joissa myös aika- ja ikämietteet seilaavat ristiin rastiin. Mutta paikka?
Ensin oli tyhjä huone. Se on kodissamme hiukan erillään, ovi käy suoraan eteisestä. Huone jäi tyhjäksi, kun Kuopus keräsi armeijasta kotiuduttuaan tavaransa ja muutti kolmen kaverinsa kanssa kommuuniin syntymäkaupunkiinsa aikaa sitten.
Tyhjä huone humisi muistoja, tunteita, odotusta, mahdollisuuksia. Istuin monena iltana lattialla ikävöimässä ja siunaamassa lasta, joka oli itselleen oikeaan aikaan irrottautunut perheestä omaan elämäänsä. Lähtevän lapsen riemu, äidin haikeus.
Sitten huoneeseen hankittiin uusi sänky yövieraita varten. Toinen rakenteli virtapiireistä ja muista oudoista osasista keskusyksikön, yhdisti muutamalla piuhalla siihen näppäimistön, pallohiiren, näytön sekä räpelsi koneeseen toivomani ohjelmat.
Löytyi nurkkaan mitoitettu kirjoittelupöytä siihen sopivine tuoleineen konettani varten. Viereen hankittiin kaksi osaa kirjahyllyä, jotka täyttyivät heti huoneisiin kasaantuneista kirjoista. Pöydälle ilmaantui työvalo, pienet kaiuttimet, tulostin.
Nurkkapöydän vasemmalla puolella näen ikkunasta pihan orapihlaja-aidan takana naapuritalon, sen keltaiseksi maalatun, jonka edessä oli vanha omenapuu. Naapuri rakentaa kaunista kiveystä talonsa edustalle. Talo on Viksu-koiran koti.
Huoneen oikealla seinällä on ystävän Japanissa maalaama akvarelli ja tulostimen yläpuolella Martta Wendelin-kalenterin paikka. Selkäni taakse jäävät Elina Luukasen grafiikka Kierreportaat sekä Kiinasta tuotu maisemataulupari.
Kirjoituspöydällä ajelehtii papereita, lehtileikkeitä, kirja. Pyhän Nikolaoksen ikonikuvan edessä palaa tuikku lasimaljassa. Pöydällä on aina myös pari korttia ystäviltä: nyt punamekkoinen tyttö sekä kevätsävyinen, jossa on sisällä Anna-Mari Kaskisen runo
”Ruohonkorren laulua / tänään ymmärrän. / Kuinka tuuli täyttää voi / aamuhämärän, / kuinka alla varpujen / sykkii elämää / pieneen hentoon perhoseen, / valonsäde jää.”
Kummallakin meistä kahdesta on ärsyttäviä tapoja, joita toisen on ollut pakko oppia sietämään. Siis sellaisia, jotka eivät kuitenkaan ole yhteistä venettä kaataneet, korkeintaan keikutelleet ajoittain. Jos lukijalle on mahdollisesti tullut siloinen kuva liitostamme, se johtuu vain siitä, että en nillitä täällä yhtenään sietämisistä.
Toinen meistä pitäisi mielellään kotona ollessaan radion auki joka huoneessa ja televisionkin, ainakin mykistettynä. Logiikka on siinä, että liikkuipa missä huoneessa tahansa, mahdollinen uutislähetys tai kiinnostava asia- tai urheiluohjelma ei karkaa. Voin toki tunnustaa näin monen tiedonmurusen tipahtaneen omaankin laariini.
Nyt sattuu kuitenkin olemaan sillä tavalla, että rakastan hiljaisuutta. Tämä elämänvaihe onkin minun kannaltani loistava mahdollisuus yhdistää yksinäisyyden ja hiljaisuuden tarve sekä yhteyden ja impulssien tarve lähes optimaaliseksi kokonaisuudeksi. Silloin tällöin sattuu silti yhä, että käämini kärähtävät viikonlopun äänitapetista.
Arkiviikolla, kun televisiosta tulee minua kiinnostava keskustelu, sarjaohjelma tai elokuva myöhään, Toinen usein poistuu nukkumaan varhaisen työhönlähdön takia. Olen jo oppinut käyttämään kuulokkeita iltaohjelmissa, sillä vaimeakin ääni ovien takaa näkyy estävän Toisen saamasta unta. Molempien korvia kuumottaa tahoillaan.
Niinpä se on, että sovittelua ja sietämistä on kummallakin, jos haluaa yhdessä pysyä. Kärsivällisyys kannattaa, puhun kokemuksesta.
On ollut hupaisaa lukea Vihtori Peltosen (alias Johannes Linnankoski) sanomalehtikolumneja 1890-luvulta. Hän ottaa kantaa mm. kansansivistyksen puolesta, sanomalehtien seuraamisen ja yhteiskunnallisen aktiivisuuden puolesta, arvostelee virkamiesmoraalia, puhuu raittiuden puolesta ja nuorisokasvatuksesta yleensä.
Lukiessa minua hämmentää toisaalta havaita se valtava muutos, joka reilun sadan vuoden aikana kaikilla alueilla maassamme on tapahtunut ja toisaalta miten monet asiat näyttävät olevan yhä ajankohtaisia kaikesta kehityksestä huolimatta. Kolumnisti moittii 1800-luvun kansakoulunkäyneitä passiivisuudesta yhteisten asioiden suhteen. Peruskoulu- ja lukiosivistys ei taida olla kummempaa. Miksi tieto passivoi, ei muutu toiminnaksi? Yhteiset asiat eivät kiinnosta, se kuuluisa Joku Muu hoitakoon.
Monet aatteet ovat kärsineet pahan inflaation. Uskonnon merkitys marginalisoituu, politiikka näivettyy hiljalleen. Urheiluaatetta syö doping sisältäpäin. Kuka puhuu enää raittiudestakaan? Näyttää siltä, että alkoholin käyttö on yleisesti hyväksyttyä, vain rähinäjuopottelua paheksutaan. Rajun alkoholinkäytön terveyshaitat, vaikutukset kansanterveysmenoihin ja rikostilastoihin ovat kaikkien tiedossa. Tuntuu, että ongelman edessä on antauduttu, niin yksilöinä kuin yhteiskunnallisestikin.
Kukapa se huokasikaan aikoinaan: oi aikoja, voi tapoja – o tempora, o mores.
Kaupunkimme eläkeläisjärjestöt, vapaaehtoistyön keskus, palvelutalosäätiö ja seurakunta järjestivät yhdessä valtakunnallisen vanhusten viikon alkajaisiksi juhlapäivän teemana Ikääntyminen arvoonsa. Näin monia tuttuja kasvoja kirkossa sekä juhlalounaalla, koin antoisia kohtaamisia.
Päiväjuhlassa kuultiin ja nähtiin puheiden lomassa eläkeläisjärjestöjen harrastusryhmien esityksiä. Tuntui oikein hyvältä nähdä vireitä ja taitavia ikäihmisiä koolla. Mielessä kävivät myös ne monet huonokuntoiset ja yksinäiset vanhukset kaupungissa, jotka eivät päässeet mukaan juhlimaan.
Vapaaehtoistyön keskus aloitti viime keväänä projektin, jossa etsitään eri syistä yksinäistyneitä vanhuksia ja kootaan heitä tapaamaan viikottain toisiaan. Yhdessäolon, keskustelun ja erilaisten vireyttä lisäävien toimintojen myötä katkeaa yksinäisyyskierre, elämään tulee vaihtelua, sisältöä ja uusia ihmissuhteita.
Viime viikolla olimme vanhusryhmän kanssa taidenäyttelyssä. Jälkeenpäin istuttiin yhdessä kahvilassa ja kerrattiin vaikutelmia. Tuntui hyvältä kuulla porukan laskevan leikkiä ja nauravan iloisesti toistensa jutuille. Poissaolevia jo kyseltiin. Yksinäisyyden kehä murtuu, ihmiset alkavat olla olemassa toisilleen.
Kypsyys on kaunista
Jos on etsittävä neljää joukosta, otoksen rajaaminen ei ilman muuta ole helppoa, huomaan. Elämä pursuu..
*Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt
Tähän voisi luetella napin ompelusta ja leipomisesta, lypsämisestä ja traktorinajamisesta lähtien lukemattomia puuhia, joiden osaamista kaikkitaitoinen äitini katsoi tytön tarvitsevan naisenelämässään. (Ensin mainittuja taitoja olenkin myöhemmin tarvinnut, jälkimmäisiä en.)
Aikuisena olen ollut lapsiperheessä piikana lyhyen aikaa, sairaanhoitajana kirurgisella osastolla, kotiäitinä ja diakoniatyössä kahdessa seurakunnassa. Siinäpä onnellisen eläkeläisen urakehitys.
*Neljä paikkaa, joissa olen asunut
Eteläkarjalainen syntymäpitäjä ja kaupunki, pääkaupunki (15 vuotta) sekä pikkukaupunki pääkaupunkiseudulla (vuodesta 1979)
*Neljä tv-ohjelmaa, joita tykkään katsella
Tässä on tungosta: ajankohtais- ja keskusteluohjelmat kiinnostavat, brittisarjoja, laadukkaita elokuvia ja kotimaista tv-draamaa katson mielelläni. ’Iirottelusta’ tykkään!
*Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla
Vaikkapa Venetsia, Rooma, Arles, Lissabon – tai Beijing, Jerusalem, Agios Nikolaos, Kerkyra – tai Andalusia, Madeira, Gomera, Teneriffa – tai..
*Neljä Internet-sivua, joilla käyn päivittäin
Ihan joka päivä en käy netissä, muutamia blogeja seurailen kuitenkin melko säännöllisesti sekä etsin tarvitessani tietoa eri sivustoilta.
*Neljä lempiruokaani
kasvissosekeitto (nam); lammasruuat (namitinam); sieni-juustomunakas (namnam); ruispuolukkapuuro (nam 🙂
*Missä haluaisin olla juuri nyt
Tuulisena syyspäivänä meren äärellä vaikkapa Suomenlinnassa. Luonnon voimaa!
(*Haaste meemiin löytyi Kiteitä-blogista, jota mm. seuraan.)
Tässä on nyt ollut kaikenlaista. Viime viikon tiistaista asti olen syönyt antibioottia, väsymystä on sekä itse syyn että lääkityksen tiiimoilta. Projektivapaaehtoishommiin lähtiessä eilen aamulla ajattelin, että olisi pitänyt pyytää lääkäriä kirjoittamaan sairauslomaa vapaaehtoistehtävistä ja harrastuksista. Sitä ajattelee, että vain tämän ja vain tuon teen, kun olen luvannut, kyllä nämä menee. Onhan nuo menneet, mutta väsymys tuntuu jälkeen päin paadenpainavalta.
Työvuosina sairausloman ensimmäinen päivä meni järjestellessä sijaisia ryhmätilanteisiin, peruutellessa tapaamisia ja palavereja. Jos oli henk.koht. perustein pyydetty johonkin työtehtävään, sen sitten vain hoiti sairaanakin. Peruskunto kesti pitkään tämmöistä. Velvollisuudentunto ei kestänyt itsensä armahtamista.
Olenko vieläkään oppinut hellittämään? Vapaaehtoisuus on vapaaehtoista ja sen pitää saada olla – tätähän itse kouluttajana painotin. Velvollisuudentunto on sitkeää sorttia.
Kirjailija Leo Tolstoi, jonka omia sekä muilta koottuja ajatuksia olen seurannut vuoden alusta, tuli jo eläessään tunnetuksi teosofishenkisistä mielipiteistään. Hän korosti rauhantahtoisuutta ja hyvyyteen pyrkimistä, arvosteli voimakkaasti omistamista yleensä ja maan omistamista eritoten, oli vakaumuksellinen eläinsuojelija ja vegetaristi.
”Olisi anteeksiantamatonta jatkaa lihan syömistä, jos se olisi välttämätöntä tai jos siihen olisi jokin syy. Mutta sellaista syytä ei ole, lihan käyttäminen ravinnoksi on vain paha tapa, jota meidän aikanamme ei voi mitenkään puolustella.” -Tolstoi
”Ellemme olisi tapojemme sokeita orjia, ei meistä yksikään voisi hyväksyä sitä, että valtava määrä eläimiä tapetaan ravinnoksemme joka päivä. Näin siitäkin huolimatta, että antelias maa tuottaa syötäväksemme mitä erilaisimpia aarteita.” -Bernard de Mandeville
Kasvisruokavalio joillakin maitotuotteilla ja kalalla täydennettynä oli työvuosina minun juttuni. Se perustui pragmaattisiin tosiasioihin: kasvisvaihtoehto oli tarjolla työpaikkaruokailussa ja lihan välttäminen poisti nivelkivut. En ole minkäänlaisten ehdottomuuksien kannalla sinänsä, kannattaa kuunnella omaa elimistöään ruuan suhteen. Nykyään, kun kasvisruoka pitäisi itselle erikseen tehdä, ruokavalio on muuttunut sekalaisemmaksi. Nivelvaivat tuntuvat aina lihaa syötyäni.
Leivonnaisten tarjonta kaupoissa on paisunut ja muuttunut. Oletteko huomanneet, että hyllyt notkuvat nykyään tahmatäytteillä ja sokerikuorrutuksilla houkuttavaa kahvileipää? Yksinkertaista vehnäpullaa saa hakea. Ei ihme, että ihmisten painoindeksit kohoavat humisten ja kakkostyyppi vaanii nurkan takana.
Ärsyynnyn ajoittain myymälässäpaistovillitykseen. Lämmintä leipää yritetään pitää myyntivalttina, mutta ei osata pakastetta paistaa. Milloin leipä on lässähtänyt, milloin sisältö puolikypsää tai kerrassaan mautonta. Rapeakuorisen patongin joskus saatuaan voi ihmetellä ääneen. Leipomon myymälä on ainoa, josta saa kunnon leipää.
Mitäpä tässä marisen. Ihminen on mitä syö ja syö siihen mitä puuttuu. Kaupan hyllyjen täytekama hyllyy meissä tyhjyytemme täytteenä.