Arvelen, että aiheen pohtimisesta ei hyvä seuraa. Mitä sanoa kurjuuden puuduttamalla sydämellä näkemästään. Jokaisella kuitenkin lienee ikioma tunteenomainen mielipide asiasta. Kohta on taas se aika vuodesta, jolloin muutenkin herkistellään osattomien kurjuudella. Mielenvaiva on ympärivuotista.
Pääkaupungin keskustassa, matkalla asemalta Akateemiseen ja sieltä Bulevardille, kohtasin heistä kolme. Hesarissakin jo esitelty romanialaisäiti pikkulapsi sylissään, kädet yhteenliitettyinä ja tyhjä kuppi edessä. Toisaalla ilmeetön mies polvillaan, edessään mariraitainen pusero taiteltuna, sen päällä pieni fransiskusristi.
Ohikävely ei vaivannut mitenkään. Paljon myöhemmin näky pulpahti uudestaan mieleen. Lapsi kyyhöttämässä kadulla? Muissa maissa liikkuessa nämä näyt ovat niin tavallisia, etteivät jää kävijälle edes mieleen, mutta kotinurkillaan pohjoismaalainen häkeltyy. Pää kääntyy pois, hävettää jotenkin. Hyvinvointiyhteiskunta?
Olen tunnistanut itsessäni perisuomalaista kerjäläisinhoa. Tuonkaltaisessa tavassa alistua, vedota ja syyllistää on jotain syvästi vastenmielistä. Kuka sanoikaan: ’kaivaa en jaksa, kerjuuta häpeän’. Näillä ihmisillä ei ole varaa edes häpeään, muuten he eivät kyhjöttäisi kuppeineen kylmällä kadulla ihmisvirrassa joka päivä.
Suomalaisessa yhteiskunnassa ihmetellään, voiko ihmisiä kieltää kerjäämästä. ’Kerjääminen ja kaupustelu kielletty’ -kylttejä näki viime vuosisadalla vielä talojen portinpielissä ja rapuissa. Kerjääminen ei sinänsä ole rikos, ellei sitten kaupungin järjestyssääntöä vastaan. Entä ihmisyyttä? Kuka tässä oikeastaan on polvillaan?
Suomalainen käy näillä main nälissään Pelastusarmeijan leipäjonossa, Hurstin soppajakelussa ja seurakunnan diakoniavastaanotolla. Sosiaalitoimistoissa, työvoimatoimistoissa ja Kelan luukulla perätään etuuksia ovet paukkuen. Köyhän lapsikin saa päivähoitopaikan. Yhteiskunnan tukea löytyy, jos jaksaa sitä hakea.
Me emme ainoastaan ole Euroopassa, Eurooppa on täällä.
Taapersin pihan poikki postilaatikolle erään puolenpäivän tietämissä. (Laatikot ovat roskisvajan kadunpuoleisessa seinässä.) Eipä ole tullut nähtyä tätäkään vielä aiemmin: roskiksen ovet auki, yksi laatikoista kumollaan ja naapurinrouvan takamus pilkistää keräyspaperin seasta.
– Olen tässä pahanteossa, tuumasi tuo hämillään.
– Miten pahan?
– Yhdennentoista päivän lehti pitäisi löytää, siitä yksi juttu.
– Jaa’a. Keräysauto kävi viikko sitten, mahtaako niin vanhaa lehteä enää olla..
– Joo, niin kävi, mutta jotkuthan kerää pinoja kotiinsa ennen kuin tuovat laatikkoon…
Hain postini ja toivottelin mukavia löytöjä. Meillä ollaan sitä sorttia, joilla lehdet lentää keräykseen viikon sisällä. En kehdannut kysyä, mikä juttu.
Menneenä lauantaiaamuna miehisten viisauksien kadottua eetteriin tv-ykkösen Lauantaiseurasta, hankkiuduimme lähtemään viikon ruokaostosreissulle. Naapuritalon Isäntä sattui siinä olemaan pihallaan puuhassa. Siis mies askaroi ja Viksu-koira tarkasteli tuloksia viileästi makuultaan.
Juttuhetki vahvisti sen, mikä on jo ollut muutenkin havaittavissa: naapuri on toimen ja aikaansaannosten mies. Rohkenin ilmaista suruni äskettäin kaadetun vanhan omenapuun poistumisesta maisemataulustamme. – Noo, puu oli siis ihan läpilaho, tuumi Isäntä, – meidän emäntä meinaa, että istutetaan uusi.
Jonakin keväänä tuossa kukkii taas omenapuu, päätän toivoa. Maisemastani on kadonnut liian monta puuta tänä vuonna.
muuttuvaa, ikuista
Eräs nuoruusaikojeni opetuksista on jäänyt väkevästi mieleen. Sen antoi nyt jo poissa tästä elämästä oleva teologi ja filosofi, runoilija ja pappi pohtiessaan jollain luennolla kanssamme vastakohtaisuuksia. – Ei ilon vastakohta ole suru, niin kuin on tapana sanoa, vaan ilottomuus, hän totesi ja sai kuulijansa jatkamaan ajatusta.
Ilottomuus ilon vastakohtana, levottomuus levon, suruttomuus surun – vastakohdat eivät sulje pois toisiaan? Nämähän tuntuvat sulkevan. Kielemme on niin sävykäs, että levottomuus tuntuu olevan enemmän kuin vain levon puuttuminen ja suruttomuus asenteellisemmalta kuin pelkkä surun puuttuminen elämästä.
Rakkaudettomuuden voi ajatella sekä tilana että toiminnan laatuna. Onnettomuus voi olla onneton tapahtuma muuten onnellisen ihmisen elämässä. Miten niin vastakohdat kumoaisivat toisensa, nehän tuntuvat täydentävän? Elämäkin on sävykäs, se sisältää usein vastakohtaisuuksia positiivisine tai negatiivisine jatkumoineen.
”En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaan..”
Jo aanailinkin milloin taas. Se sauna on aina pantu lämpiämään ennen aikojaan ja lisätty löylyä hyväksi hiotulla tekniikalla. Kaupallinen vuosi käännähti viimeiselle kvartaalilleen, johan olikin kiire saada joulupaniikki alulle. Enää yhdeksän viikkoa.
Rakastan yllätyksiä, minussa kihelmöi, kun pääsen tekemään jotain ensimmäistä kertaa elämässäni. Luulisi, että tähän ikään kaltaiseni perusutelias ihminen on jo kokeillut melkein kaikkea, mutta ehei, läheskään. Tänään viimeksi pääsin semmoiseen puuhaan, jota en ikinä ennen ole edes kuvitellut tekeväni.
Innokas nuori ohjaaja pani projektimummelit huovuttamaan. Ensin keskusteltiin lampaista, keritsemisestä ja karstaamisesta. Niille hahtuvapalleroille, joita karstaamalla lampaanvillasta muovataan, löytyi montakin nimeä: leppeet, lepereet, röllit. Moni oli kehrännyt leppeistä villalankaa. ’Pässinpökkimien’ pistely muistettiin.
Olipa rattoisaa kieputtaa kelmupalleron päälle erivärisiä villahahtuvia, pyöritellä kämmenissään vähitellen villaista palloa väliin kuumassa saippuavedessä kostutellen. Kun villapallo oli huopaantunut tiiviiksi, saippua huuhdottiin pois raanan alla kuumalla ja kylmällä vuorotellen ja lopuksi pallo puristettiin kuivaksi.
Vanutuksen, huuhtelun, leikkelyn ja muovailun lopputulemana oli kaunis huopakukka. Kädet tuoksuivat villalle ja ruusukäsivoiteelle, jolla lopuksi lääkittiin saippuaveden rypistämiä sormenpäitä. Mummeleilla oli hauskaa ja niin oli meillä ohjaajillakin. Pieni huopakukka päätyi kotona Muumimamman hatuksi.
Kirjallisuusseminaarissa on yksi tuttu viime keväältä. Ensimmäisen kerran jälkeen olimme molemmat toisistamme tietämättä ajatelleet, onkohan tämä seminaari sittenkään minun juttuni. Toisen kerran jälkeen kysäisin mielijohteesta: mennäänkö kahville? Puikahdettiin siitä Bulevardin kahvisalonkiin.
Ensimmäinen kahvikeskustelumme lähti liikkeelle seminaarituntemuksista. Hänelle kirjallisuus oli kakkosvaihtoehto, kun elämäntarinaseminaarin jatko oli peruuntunut. Minä taas olin horjunut teatterin ja kirjallisuuden välillä. Yhteisesti todettiin seminaariohjaajamme tosi mukavaksi, joten eiköhän se siitä etene.
Sitten keskustelu jatkui äitikokemuksilla. Muistin hänen maininneen viime keväänä vaikeasta äitisuhteestaan. Ajattelin silloin, kas, en olekaan ainoa. Hänen äitinsä on jo poissa, minun 93. Saatoimme nyt jakaa varsin samansuuntaisia kokemuksia suhteesta äitiin ja miten se kaikki on vaikuttanut meihin itse äidiksi tultuamme.
Seuraavalla kerralla vein hänet lempikahvilaani, johon hän ei ollut aiemmin osunutkaan. Totesimme, että olen poikennut useampiin pääkaupungin kahviloihin kuin hän, stadilaisellahan on lyhyt matka kotiinsa. Minä taas olen asunut kohta 30 vuotta junamatkan päässä citystä. Keskustan kahvilat ovat käyneet tutuiksi.
Olimme jo todenneet olevamme saman ikäisiä. Stadilainen tuttavani on ollut leskenä jo toistakymmentä vuotta. Tämä teema nousi kahvikeskusteluumme. Hän kertoi miehensä kuolemasta ja surun vaikutuksesta perheessä. Nyt hänestä on alkanut vähitellen tuntua, että elämä voisi jatkua toisinkin.
Huomasin hänen pitävän edelleen sormusta. Siitä keskustelu jatkui surusta luopumiseen ja uuteen suuntautumiseen. Mitä tarkoittaa ’kunnes kuolema meidät erottaa’? Voiko eletyn ajan jättää historiaan ja antaa tilaa uudelle vaiheelle, mahdollisesti uudelle ihmissuhteellekin?
Tajusin, että olen kaivannut tällaisia keskusteluja, ajatusten ja kokemusten avointa virtaa kunnioituksen ilmapiirissä. Tällaistako on flow? Ei tarvitse ottaa kantaa eikä tuntea toistensa koko historioita. Ei tarvitse odottaa mitään erityistä, vaatimuksia ei ole. Keskustelussa syntyvät oivallukset ovat lahja ihmiseltä ihmiselle.
Pilviharmaa arkiaamu. Aamukahvin jälkeen soitan äidille, toivottelen hyvää nimipäivää. Pujahdus ulkoiluasuun, sauvat mukaan ja polulle. Ilma tuntuu lauhkealta, käsineitä ei tarvita. Yöllä on satanut. Metsässä ja kalliolla on tosi märkää, sammal lennättää askeleen herkästi liukuun. Suuntaan vanhalle peltoaukealle.
Peltojen syksy tuo mieleen lapsuusmaiseman. Tässä kaupungissa kynnöspellon takana vain humisee loputon autovirta moottoritietä ja sänkipeltojen takalaitaa kiitävät cityjunat minuuttien välein. Silta kaartuu uhmakkaasti raiteiden yli. Okranvärinen sänki kertoo korjatusta viljasta. Kauniisti viilutettu multa ennakoi jo kevätkylvöjä.
Piennarten kulottunut heinä kantaa sadepisaroita helpeissään. Niin paljon kauneutta sille ken huomaa. Mietin elämäni syksyjä aikojen takana, toisaalla. Jo varhain aloin aistia vuodenaikojen värejä, tuoksuja, ääniä luonnossa. Missä olen kulkenutkin, mitä aikaa elänyt, aina olen hakeutunut luonnonmaisemaan voimaa saamaan.
Peltoaukea on jo jossain suunnitteluvirastossa piirretty täyteen kerrostaloja. Valtuuston vihreät ja vasemmistoliitto yrittävät epätoivoisesti, mutta ilmeisen turhaan torjua katastrofaalisen ympäristömokan. Maankäytön tehokkuusvaatimukset ja aluerakentamisen urbaani uho näyttää voittavan historialliset luonnonarvot.
Onko kaupunki ihmisiä vai ihminen kaupunkia varten? Vielä tämän syksyn saan hengittää peltojen avaruutta, antaa katseen levätä, poimia maan kauneutta sielunvoimaksi.
Sovittiin tapaamisesta entisen työtoverin kanssa. Oli taas käynyt niin kuin hänen kanssaan tapaa käydä, että olin eräänä aamuna ajatellut häntä, muistanut sunnuntaina kirkossa näkemäni kasvot. Mietin, mitähän hänellä. Illalla helähti häneltä tekstiviesti kännykkääni: olisiko aikaa tavata. Olihan sitä.
Telepaattiset ilmiöt ovat olemassa niille, jotka rekisteröivät kuvatunlaisia tapahtumia enemmän kuin voivat sattumaksi sanoa. Telepatiaksi luonnehdittavan yhteyden koen vain tiettyjen ihmisten kanssa ja se toimii molempiin suuntiin. Pitkäaikainen ystävä, kaukainen sieluntoveri ja pari entistä työtoveria kuuluvat tähän piiriin.
Yhteys elää ihmissuhteen mukana, se voi heiketä jopa hävitä tai vahvistua ajoittain. Tiukan tieteellisen maailmankatsomuksen piirissä telepatia selitetään tietenkin sattumaksi. Miten sellaista tutkisi ja taulukoisi, mikä on niin herkkää, intuitiivista ja subjektiivista. Suhteet eivät pysy pinseteissä.
Mielenkiintoista on, että ilmiö ei ole sukupuoli- tai ikäsidonnainen. Tunnen erittäin intuitiivisia miehiä sekä naisia. Vanhemman ja lapsen välinen telepatia on tavallista, näitä kokemuksia voisi moni äiti tai isä kertoa. Lapsen aikuistuessa ja itsenäistyessä intuitiivinen yhteys vanhempaan käy tarpeettomaksi ja suuntautuu toisaalle.
Tulet mieleeni jostain syystä. Hetken päästä sinä soitat. Tai minä soitan ja sinä sanot: ajattelin juuri sinua. Joskus joku vieraampi tulee toistuvasti mieleen useaan kertaan. Lopulta otan yhteyttä. – Mistä sinä tiesit juuri nyt soittaa, kun…
|
|
