Onko Sinulle käynyt joskus niin? Jossain, missä aika eikä paikka määritä läsnäolijaa: baarissa, laivan tai lentokentän terminaalissa, kesäisessä torikahvilassa, puiston penkillä, junassa. Voit olla kuka tahansa mistä tahansa. Siihen tulee toinen kuka tahansa ja alkaa jutun, joka ei pääty ennen kuin toisen mieltä painanut asia on tullut kerrotuksi. Ette ole tavanneet koskaan ennen, ette todennäköisesti enää tapaa. Tuntematon ojentaa sinulle tarinansa ja menee.

Kirjoittavat ihmiset, otaksun, kokevat näitä. Heissä lienee jokin heikko signaali kiinnostuksesta ihmisten tarinoihin. Jolla on tarve kertoa eikä kuulijaa, ottaa viestin vaistomaisesti vastaan. Kuulijaksi saattaa valikoitua myös henkilö, jolla on luontaista empatiakykyä ja henkistä tilaa toisen tarinalle. Kuuntelun ammattilaiset viestittävät tätä tilaa usein itse tiedostamattaan. Tai elävät rooliaan vuorotta, miten vain.

Entä kun olet itse elämäntilanteessa, jossa on tarve puhua jollekin mietteistään, saada ikään kuin ilmaa umpioon, jossa ajatus kehäänsä kiertää. Kohdalle osuu sellainen, jonka ajattelet ymmärtävän, mutta tuletkin torjutuksi. Toinen vaihtaa puheenaiheen, murjaisee vitsin tai alkaa vilkuilla kelloa ja kiiruhtaa toisaalle. Minulta kysyi kerran työtoveri, muuan pappi: oletko varma, että haluat puhua tästä? Se tuntui hyvin pahalta sillä hetkellä ja sulki suuni.

Miten me pelkäämmekään lähelle tulijaa, lähelle tulemista. Kohteliaiden fraasien ja sosiaalisesti hyväksyttävän hymyn takana meillä kaikilla on jossakin – niin uskon – aito, haavoittuva minä, joka ikävöi tulla vastaanotetuksi ja hyväksytyksi.

  • Minulle on käynyt useinkin niin, aivan tuntemattomatkin ihmiset alkavat kertomaan asioista. Jotenkin kun on ihmisten kanssa tekemisissä, oppii vaistoamaan, kuka haluaa puhua ja kuka ei. Esim. vapaaehtoistyössä. Se onkin hyvä taito, että vaistoaa, millä tavalla ja koska toinen haluaa kertoa asiansa.

    Minäkin uskon, että jokaisella on tämä puoli mistä sanoit: tulla vastaanotetuksi ja hyväksytyksi, omana itsenään.

    Kommentin jätti Heinäpelto · perjantaina 2. marraskuuta @ 19:14

  • Kun olen matkaillut diakoniatyössä toimivan ystäväni kanssa, olemme kokeneet usein tällaisia tilanteita. Olemme pohtineet, miten tuntemattomatkin ihmiset tietävät, että nuo tuossa ovat kuuntelijoita. Omat hyväksytyksi ja torjutuksi tulemisen kokemukset ovat opettaneet lempeää suhtautumista silloinkin, kun tilanne ei salli jäädä kuulemaan. Kuten sanoit, vapaaehtoistyössä erityisesti huomaa, miten tärkeä kuunteleva lähimmäinen on. Kaikkiin huojentaviin kohtaamisiin ei tarvita ammattilaista, riittää kun on läsnä.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 2. marraskuuta @ 19:55

  • Kuuntelijoita on aika harvassa… nimittäin aitoja. Kuuntelemalla tirkistelijöitä taas on aika tiuhassa. Aito kuuntelija ja kuuntelemisen taito on lahja, kun semmoisen kohtaa – kuuntelulla tirkisteleviä voi vaikkapa varoa!

    Kommentin jätti Alia · lauantaina 3. marraskuuta @ 12:28

  • Onneksi kuitenkin on, niitä aidosti aikaansa antavia. Kommenttisi – kiitos siitä – sai miettimään, että ehkä onkin parempi käyttää ilmaisua kuulija sellaisesta, jolla ei ole uteliaisuus motiivina?

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 3. marraskuuta @ 21:55

  • Kyllä kuulija – ainakin minä – vaistoaa yleensä aika herkästi millä asialla kuuntelija on. Haluaako ”tirkistellä” vai vilpittömästi auttaa ja kuunnella.

    On myös auttajia, jotka haluavat asettua henkisesti toisen yläpuolelle auttamistilanteessa; ”auttavat” siis pönkittääkseen omaa egoaan. Tällaisenkin vaistoaa aika herkästi.

    Kommentin jätti SusannaR · sunnuntaina 4. marraskuuta @ 10:03

  • Susanna, kommenttisi tuo tähän vielä tärkeän näkökulman auttamisen asenteista. On olemassa ihmisiä, joita pelkkä sana ’auttaa’ ärsyttää, tuntuu luovan asetelman, jossa ei olla rinnakkain vaan toinen on heikompi toista. Ajattelen, että avukseni tuleva saa olla minua vahvempi ja toivon todella, että niin olisikin, esimerkiksi kriisitilanteessa. (Puhun nyt siis tosiasiallisesta avuttomuudesta ja vahvuudesta, en asenteellisesta.) Mieleen on jäänyt piispan täydellinen avuttomuus tsunamin jälkeen onnettomuuspaikalla. Hänet koettiin inhimilliseksi kyllä, mutta oliko siitä järkyttyneille ja shokissa oleville tosiasiassa apua, se jäi mietityttämään. Thaimaalaiset näyttivät säilyttäneen toimintakykynsä ja kykenivät sillä tavalla olemaan todella avuksi.

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 4. marraskuuta @ 13:48

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.