No nythän siis on niin, että isänpäivää pukkaa ovista ja ikkunoista. Joo, onneksi kaikmolemmat ovatten kiinni näin talvisaikaan, mutta aamun lehti se leväytti miesasian esiin siihen malliin, että Pissismummolla oli mennä ja menikin, nimittäin kahvi väärään. Kamala kun säikyttelevät vanhaa ihmistä heti kohta herättyä. Oli nääs käyty oikein kuvaajan kera haastattamassa naisia työpaikoillaan ja miesihannetta kyselemässä.
Pissismummo tyrskimään näitä. Seurakunnan naiset ilmoittivat ihannoivansa Mannerheimia, Jari Sinkkosta, Jeesusta ja Antti Rokkaa. Poliisilaitokselta tarjottiin Wagneria, Robin Hoodia ja Harald Hirmuista. Kampaajattaret pistivät peliin Marco Bjurstsrömiä, omaa poikaa, puolisoa ja isää. Vanhainkodin Supernaiset pitivät järjestään oman kullan puolia, mitä nyt sekaan mausteeksi vähän Einari-setää, Kotikadun Onni Partasta ja Ihmemiestä. Kaikki nämä otantana kunkin top 3 listoilta.
Pissismummolla on ollut sama Poikakaveri viimeiset 35 vuotta, näinä aikoina likipitäen tarkkaan. Se on sillä tavalla, että lähimiestä ei oikein voi panna samaan kilpailuun muiden kanssa, sen mahikset säilyttää toi sädekehä on vähän huonot. Poikakaverinkin paras puoli on nimittäin se, ettei se ole täydellinen. Asioita tarkemmin tuntevana henkilönä Pissismummo arvostaa sitä eritoten, että Poikakaverin sisu ei ole niinsanotusti lipsahtanut kaulaan Mummon kanssa vuosien tuiskeessa.
Sopulihenkilön haastattaman naisjoukon listoilla vilisi julkkiksia, sarjakuvasankareita ja fiktiivisiä elokuvahahmoja. No näillähän mielikuvitus pörrää, äkäili Pissismummo itsekseen. Eikö nyt tavallisessa miehessä muka ole sankariainesta? Onko isäainekset ihan unohtuneet listoilta? Pissismummo oikein liikuttui, kun löysi miespuolisen toimittajahenkilön listalta Stefun ja Paven, asiantuntevat autonkorjaajat. Että miehen oma miesihanne siinä pelkistetyimmillään.
No, löytyykö sitä miesihannetta tähän hätään, Pissismummo kiristelee nuppiruuvejaan. On tainnut käydä Mummolle silleen ikävästi, että haaveet on haihtuneet ja idolit vaihtuneet vuosien saatossa tiuhakkaan. Mukava, että Poikakaveri sentään ei.
Seminaarireissulla tänään kävin tutustumassa Designmuseon keramiikka- ja tekstiilinäyttelyyn. Hesarin esittelyä Yuki Hayaman ylivertaisesta keraamisesta taiteesta tai näyttelyarvioita en lukenut, halusin mennä kokemaan itse. Museon toisen kerroksen Kirjottu Paratiisi, upeat käsinkirjotut tekstiilit, muistuttivat joskus ammoin samassa paikassa näkemästäni Silkkitie-näyttelystä.
Japanilainen Hayama on kehitellyt posliinimaljataiteen huippuunsa. On vaikea kuvitella esineelle enää täydellisempää kauneutta ja harmoniaa. Jo maljojen hienostunut muoto hivelee silmää. Taidokkaiden maalausten värisävyt ja aiheet perustuvat Japanin ja Kiinan kulttuuriin ja sisältävät länsimaalaiselle osittain mystisiksi jääviä merkityksiä.
Minua hämmästytti erikoisesti miniatyyrikukkien sulokkuus ja värien sopusointu. Maljakkoa tai maljaa läheltä katsoen voi havaita, että yhtään täysin samanlaista kukkaa tai ornamenttia ei ole. Keramiikkataiteen vaikeus on vielä siinäkin, miten monet polttovaiheet muuttavat värejä. Voi otaksua, että matka täydelliseen taideteokseen käy lukuisien epäonnisten yritysten kautta.
Ensimmäistä kertaa kävin pyhäinpäivän iltana seurakuntamme hautausmaalla. Hämmästyin haudoille sytytettyjen kynttilöiden ja lyhtyjen määrää. Se kertoo, että vainajia muistellaan. Muualle haudattujen muistomerkin kivillä häilyivät sadat kaipauksesta kertovat liekit. Siihen mekin sytytimme kynttilämme.
Lienenkö poikkeusyksilö, kun en arastele puhua kuolemasta, kuolleista tai vainajista näillä sanoilla. Kirkollisissa piireissä kuulee usein käytettävän sanontaa poisnukkunut. Muitakin kiertoilmaisuja näkee: menehtynyt, siirtynyt pois, poistunut keskuudestamme, lähtenyt, saanut rauhan.
Tulee mieleen muuan lapsi, joka pelkäsi nukkumaan menoa, koska hänen isoisänsä oli ’nukkunut pois’, mikä tarkoitti, ettei enää koskaan herännyt, vaan pantiin arkkuun ja haudattiin maahan. Menehtyneestä tulee mieleen tapaturmaisesti tai tuskalliseen sairauteen kuollut. Aivan absurdilta tuntuu puhua siirtymisestä, minne?
Kuoleman kosketus järkyttää ihmistä aina jotenkin. Se on niin lopullista ja niin tuntematonta. Usein kuolema myös yllättää, vaikka sitä edeltäisi pitkällinen ja fataali sairaus. Ihminen tietää kuoleman lähestyvän vääjäämättä, mutta kun se sitten tapahtuu, se tuntuu tulevan liian äkkiä ja sopimattomaan aikaan.
Kuoleman järkyttämät omaiset saattavat lohduttaa itseään ja toisiaan vainajan muuttumisella enkeliksi tai osaksi luontoa: tähdeksi, linnuksi, kukaksi. Kristityt luottavat pääsevänsä kuoltuaan Jumalan luo ja puhuvat lapsilleen taivaan kodista. Muslimi uskoo, että hänelle on varattu paikka paratiisissa.
Surua ei voi millään pyyhkiä pois, sillä on aikansa. Suru valmistaa ihmistä omaa kuolemaa varten. Lohdutuskuvat ovat tarpeellisia, ei niitä pitäisi ryhtyä murskaamaan raamatulla tai tieteellisillä argumenteilla. Sureva maalaa kuoleman jättämää tyhjää arkkia toiveidensa kuvin.
Kuolemaan sinänsä ei liity mitään maagista eikä pelättävää. Se on elämän luonnollinen päätös. Kuolemaa edeltävät tapahtumat saattavat pelottaa. Mitä kuoleman tuolla puolen on tai ei ole, kenelläpä siitä olisi varmuutta. Tällä puolella rajaa surraan, kaivataan ja muistellaan. Niin elämä jatkuu.
*
PS. Kiitos Esikoiselle, joka kysyi miten kuolemasta voi puhua.
marraskuu, matka läpi pimeän
Onko Sinulle käynyt joskus niin? Jossain, missä aika eikä paikka määritä läsnäolijaa: baarissa, laivan tai lentokentän terminaalissa, kesäisessä torikahvilassa, puiston penkillä, junassa. Voit olla kuka tahansa mistä tahansa. Siihen tulee toinen kuka tahansa ja alkaa jutun, joka ei pääty ennen kuin toisen mieltä painanut asia on tullut kerrotuksi. Ette ole tavanneet koskaan ennen, ette todennäköisesti enää tapaa. Tuntematon ojentaa sinulle tarinansa ja menee.
Kirjoittavat ihmiset, otaksun, kokevat näitä. Heissä lienee jokin heikko signaali kiinnostuksesta ihmisten tarinoihin. Jolla on tarve kertoa eikä kuulijaa, ottaa viestin vaistomaisesti vastaan. Kuulijaksi saattaa valikoitua myös henkilö, jolla on luontaista empatiakykyä ja henkistä tilaa toisen tarinalle. Kuuntelun ammattilaiset viestittävät tätä tilaa usein itse tiedostamattaan. Tai elävät rooliaan vuorotta, miten vain.
Entä kun olet itse elämäntilanteessa, jossa on tarve puhua jollekin mietteistään, saada ikään kuin ilmaa umpioon, jossa ajatus kehäänsä kiertää. Kohdalle osuu sellainen, jonka ajattelet ymmärtävän, mutta tuletkin torjutuksi. Toinen vaihtaa puheenaiheen, murjaisee vitsin tai alkaa vilkuilla kelloa ja kiiruhtaa toisaalle. Minulta kysyi kerran työtoveri, muuan pappi: oletko varma, että haluat puhua tästä? Se tuntui hyvin pahalta sillä hetkellä ja sulki suuni.
Miten me pelkäämmekään lähelle tulijaa, lähelle tulemista. Kohteliaiden fraasien ja sosiaalisesti hyväksyttävän hymyn takana meillä kaikilla on jossakin – niin uskon – aito, haavoittuva minä, joka ikävöi tulla vastaanotetuksi ja hyväksytyksi.
Tapasin ystävän arkilounaalla. Keskustelumme sukeltautui jutustelun lomassa useaan otteeseen syvälle elämänkipuihin, syyllisyyden ja luovuuden teemoihin, uniin ja niiden merkityksiin. Kolme tuntia siinä hurahti ajan kulua huomaamatta ja ystävän piti jo välillä lennähtää kääntämään parkkikiekkoa ja siirtämään autonsa toiseen kahden tunnin ruutuun. Tapaamme harvoin, mutta se onkin sitten juhlaa.
Keskustelun päätteeksi poikettiin kaupungin käsintekijöiden tilkkutyönäyttelyyn. Herttaisen puutalogallerian seinillä oli muutamia isoja ja runsaasti pieniä tilkkutöitä, upeimmat olivat nähtävillä läheisen kirjaston näyteikkunoissa. Sovituista ja vapaista ideoista on pursunut kymmenittäin persoonallisia töitä. Tilkkuvakan pöyhimistä, ompelukoneen surinaa ja sommittelua, luovuusiloa parhaimmillaan. Eikä maksa paljon!
Tilkuista tuli mieleen, että entisestäkin voi luoda uutta.
Jos lähimmäisesi arvosteleminen on mielestäsi tarpeellista, sano se hänelle suoraan. Valitse sanasi niin, ettet saa hänen vihaansa päällesi. – Tämä viisaus tuli vastaan Tolstoin kokoamista mietelmistä. On olemassa ihmisheimo nimeltä suoraansanojat. Ovat usein vielä erittäin ylpeitä tästä ominaisuudestaan.
Suorapuheisuus on eräässä mielessä ikäominaisuus. Lapset sanovat muikistelematta mitä ajattelevat ja vanhana vaiva vain pahenee. Loppusuoralla dementia poistaa viimeisetkin hienotunteisuuden rippeet ja sammakot pullahtelevat puheisiin estoitta. Ikähaarukan välimaastoon sijoittuu aikuisväki, josta osa oppii näyttelemään fiksua ja pitämään pokkaa.
Tietyssä mielessä kannatan suoraansanomista. Tekohymyinen kiertely ja kaartelu – mikä esimerkiksi amerikkalaisessa kulttuurissa kuuluu asiaan, saa pohjoismaalaisen ymmälleen. Miksi ihmeessä pitää aina ensin tarjoilla se ’kaikki hyvin’ -löpinä, ennen kuin voi sanoa miten asia oikeasti on? Small talk on eräs väistelykohtaamisen muoto, jota kyllä myös joskus tarvitaan.
Terveellistä suoraansanomista on. Jos jotain kritiikkiä on sanottava, sanotaan se asianomaiselle suoraan eikä palaveerata nurkan takana. Tottakai ihmiset puhuvat toisistaan, ei sitä liene tarpeen keneltäkään kieltää – monillahan ei muuta puhuttavaa olekaan – pointti onkin siinä, missä valossa lähimmäinen esitetään. Rehdisti suora ja hyväntahtoinen puhe ei loukkaa.
Tolstoi puhuukin lähimmäisen arvostelemisesta. Liekö tuo tarpeellistakaan. On silti tilanteita, jolloin arvostelu livahtaa karkuun sanaisesta arkusta, vaikka yrittäisikin vahtia. Eikä asianomaiselle itselleen tietenkään tule sanotuksi vaan jollekin toiselle. Voi, kun muistaisi asettua itse arvostelunhalunsa kohteeksi ensin.
Kehittelin elämänohjeekseni mietettä tähän suuntaan: jos jonkun lähimmäisen tekoja on tarpeen arvioida, mieti ensin. Vasta sitten sano hänelle suoraan ja valitse sanasi viisaasti.
Kanneltalossa oli tarjolla arkisena aamupäivänä upea monitaiteellinen esitys ”Minun Vienan Karjalani”, ihan ilmaiseksi. Kuusi nuorta laulajatyttöä tutkija Maari Kallbergin johdolla kertoi, lauloi, joikasi, tanssi ja soitti Vienan Karjalan sydänmaiden naisten iloja ja suruja. Kävimme projektimummeleiden kanssa pääkaupunkiretkellä kokemassa elämyksen.
Joikutekniikka on vaikuttavaa kuultavaa, joillekin vahvistettu volyymi oli liikaakin. Lauluissa kuultiin neitojen kullankaihoa ja häätunnelmia, sulhon ylistystä ja menetetyn rakkauden murhetta. Hienosti soivat yhteen nuoret äänet. Omassakin sielussa karjalaisten esiäitien juurien rihmasto resonoi. Elämys se oli, ei vähempää.
”Viimeinen juna länteen” Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä syvensi mielikuvia sotavuosista, joista omaa kokemusta ei ole ja joista vanhempien sukupolven kertomukset ovat olleet niukkoja. Näytelmä valotti hienosti ja taitavasti suhteiden ja kohtaloiden kudelmaa sodan ankeissa kulisseissa, missä vain tämä hetki oli varma.
Raija Talvion luonteva ja sodan vaiettuja puolia hienovaraisesti esiin nostava teksti on jo saanut aikaan keskustelun sodanaikaisten siirtoleirien todellisista tarkoitusperistä. Kun tapahtumat ovat ajallisesti tarpeeksi etäällä, on tullut mahdolliseksi myöntää sodan eettiset harhat ja ilmeiset virheet. Talvisotaelokuvia tehtäessä ei vielä kyetty tähän.
Taru Mäkelän taitavasti rytmittämä ohjaus on ansainnut kiitoksensa. Juha Mujeen esittämä, pohjimmiltaan syvästi humaani siirtoleirin päällikkö, kapteeni Kairanto sekä upea Wanda Dubiel Hotelli Äänislinnan johtajattarena luovat tapahtumien vyöryä kannattelevan jännitteen. Vaikuttava alku ja rytmiset kohokohdat toimivat. Hitaasti himmenevässä valossa välähtelevä kristallikruunu nousee sodan murskaamien kansallisten sekä yksityisten unelmien symboliksi.
aika hopeoi
*Lukemistani kirjoista en yleensä hae faktatietoja ennakkoon muualta paitsi mahdollisista kustantajan teksteistä, jotka on liitetty kirjaan. J.P:n kirjan ilmestymisvuotta tarkistaessani totesin, että luotettavaa kirjallisuustietoa kannattaa ensisijaisesti hakea kirjastojen sivuilta. Wikipediassa esimerkiksi tiedot eivät aina ole ajan tasalla.
*Jukka Pakkanen; Tinasotamiehen poika; Like 2006
Tiedän ennestään Pakkasen hyväksi kirjoittajaksi, joka on profiloitunut urheilun kautta voimakkaasti. Viimeksi mainittu seikkako lie vaikuttanut, että harvahkoon olen ajautunut hänen tekstiensä pariin. Tässä uusimmassa romaanissa eräs kantava teema on uskon pohdiskelu. Rakenne on monikerroksinen, teksti hypähtelee suorasta kerronnasta takaumiin ja kirjallisiin dokumentteihin. Päähenkilö, aikuisena edesmenneen pappi-isänsä tarinaan ratkaisua etsivä poika, jää jotenkin kalpeaksi kaiken isään liittyvän aineiston puristuksessa. – On sanottava, että tämänlaatuinen isä-poika-teema uskonpohdiskeluineen jäi vieraaksi.
*Raija Siekkinen; Novellit; Otava 2007
Kirjailija oli eläessään palkittu ja arvostettu. Muistan uutisen Siekkisen kuolemasta v. 2004, hän oli tuolloin viisissäkymmenissä. Nyt sain kirjastosta hänen postuumisti julkaistun novellikokoelmansa. ”Kuulaan modernit” (kustantajan luonnehdinta) novellit toimivat hyvin iltalukemisena. Kirja on kyllä tiivis ja painava, mutta tarinat ovat luettavan lyhyitä eivätkä tule painajaisina uniin. Puolivälissä kirjaa mietin aiheiden tiettyä samankaltaisuutta; en olisi osannut mainita lukemastani yhtään mieleenjäänyttä tarinaa. Kieli on eleetöntä ja hengittävää, läpikuultavaksi hioutunutta, taitavaa. Tarinat tuntuvat todellisilta, ne voisivat olla fragmentteja kenen tahansa naisen elämästä – siinäkin mielessä kenen tahansa, että dramatiikkaa tai suuria mullistuksia ei ole, pikemminkin pieniä nyrjähdyksiä, jotka ohjaavat henkilöiden elämän suuntaa. – Loppuosasta jäi tarinoita mieleenkin, esimerkiksi Lasia. Novellitaidetta, hyvää slow-tekstiä, jonka pariin voisi palata.
*Jani Saxell; Huomispäivän vartijat; Otava 2007
J.H.Erkon novellikilpailun (2000) voittajan uusimman kirjan teksti on hauskaa surrealistiuudessaan. Pitkissä novelleissa on ikään kuin journalistinen ote, nuoren miehen tyyliin vauhtia ei puutu eikä vaarallisia tilanteita. Tarinat vellovat nykyajan ja futuurin väliä. Edessä päin olevat vuosikymmenet eivät tunnu niinkään edustavan ennustetta tulevasta, pikemminkin lupaa mielikuvituksen huikealle lennolle nykyhetkestä pois. Ensimmäinen novelli on hillittömästi vyöryvä, eteen päin kaatuva fantasia vapaan maailman ja amerikkalaisen unelman vääntymisestä irvikuvakseen. Pietariin sijoitettu parodinen tulevaisuuskuva taas ilkkuu itänaapurimme kliseitä hyvänmaun rajoja kolistellen. Maailmanlopun kuvitelma tuntuu oikeastaan hätkähdyttävästi mahdolliselta. – Saxellin hulvaton teksti on nopealukuista ja testosteronia tihkuva kieli naurattaa.
*Armas Alvari; Varmat tapaukset; Tammi 2006
Oivallinen nuori novellisti tämä Alvari. Lukiessani ihmettelin moneen otteeseen – ehkä kontrastina edellä lukemaani Saxelliin – miten Alveri, poikani ikäinen nuori mies, kirjoittaa esikoisteoksessaan näin ’iätöntä’ ja valmiiksi hyvää tekstiä. Teos rakentuu henkilöillään löyhästi toisiinsa liittyvistä novelleista, mainio keino rakennella ihmissuhdemosaiikkia. Ihan kuin kirjoittaja kertoisi itsestään:
”Minä en ymmärtänyt, mistä hän puhui. Minä olin hillitty mies. Ilmeisesti olin sitten liian rauhallinen. Joku oli levittänyt perättömiä juoruja ja tässä sitä oltiin. Kyllä se minulle sopi. Tiesin tasan tarkkaan, mitä nyt tapahtuisi. Ensi viikon Seudussa olisi ilmoitus, myydään talo ja auto. Kenenkään ei tarvitse minua silmissään katsoa yhtään ylimääräistä hetkeä. Taksilla lähtisin kentälle ja ottaisin ensimmäisen peruutuspaikan jonnekin Aasiaan. Pelkkä meno.”
|
|
