Jokela järkytti jälleen. Tällä rataosuudella matkaava kansa sanoo paikkaa mukanokkelasti zoukkilaksi. Eilisistä karmeista tapahtumista on vitsikkyys kaukana. Ei naurattanut silloinkaan, kun siellä edelliskerran rysähti, oliko vuonna 1996. Silloin juna suistui ratasillalta alapuolella kulkevalle tielle.
Elämme ajassa ja maailmassa, jossa todellisuudesta vieraantuneet saavat itse selvitä elämästään, suunnitella sairaita tuhotekoja, jopa ilmoittaa niistä ennakkoon ilman, että kukaan reagoi. Kuten Myyrmäen pommiturmassa tapahtui, niin nytkin. On vaikea nähdä nuoren hätää ajoissa. Nettipoliisiakin tarvittaisiin näinä aikoina.
Kamaluuksista tiedottaminen toimii myös sairaan mielen katalysaattorina. Haetaan julkisuutta yhä hurjemmilla ja kauheammilla tempauksilla. Joillekin ne merkitsevät edes hetkellisesti näkyväksi tulemista, pelon lietsomisesta saatua voimantunnetta, kuviteltua ihailua hullunrohkeista teoista.
Eilisen kaltaiset tapahtumat jättävät syvän jäljen. Tekijä tuhoaa oman elämänsä ja perheensä elämän. Uhrien elämä katkeaa kauhealla tavalla ja läheisten tuska on mittaamaton. Kouluyhteisö saa trauman, jonka parantuminen vie aikaa. Tyrmistys ja myötäsuru hiljentää kaikki.
Usko ihmisyyteen on horjunut, mutta toivoa antaa se, miten yhteisö alkaa korjata syntyneitä vaurioita ja lääkitä haavoja. Heräämmekö viimein välittämään lapsistamme ja nuoristamme?
Onko niin että vastaus on aika yksinkertainen? Uskaltaako sen sanoa? Äidit takaisin omalle paikalleen. Suojelemaan sitä elämää, joka on syntynyt? Anteeksi, kun tämän sanoin. Mutta silti. Ei mikään ole niin tärkeää kuin äidinrakkaus. Eikä se onnistu etä-äidinrakkautena. Äiti kaukana lapsestaan, työssä, mutta silti lastaan rakastaen, höpsispuhetta, lapsen kannalta. Ei lapsi sitä rakkautta näe, ei ymmärrä, lapsi näkee vain äidin, joka on ihan liki, tavoitettavissa, joka auttaa ja suojelee. Äiti metrin etäisyydelle, silloin kun lapsi on alle kolmen vuoden… Ja äiti irti netistä, kännykästä, itsensä toteuttamisesta. Anteeksi, taas, nykyäidit, kun tämän sanon. Vain lapsi on tärkein. Ei mikään muu.
Kommentin jätti lastu · torstaina 8. marraskuuta @ 21:31
Turhaan pyytelet anteeksi, Lastu, tuomasi näkökohta on tärkeä ja hyvä, että otat sen esille. Läsnäolevan aikuisen puutteesta ja vanhemmuuden ongelmista ovat lasten ja nuorten parissa työskentelevät puhuneet jo pitkään. Itse olen miettinyt pitääkö aina tapahtua jotain kauheaa ennen kuin herätään kuulemaan, näkemään ja ottamaan todesta tilanne, joka on tiedossa. Lapsen elämän kolmeen alkuvuoteen juontavat juurensa monet myöhemmin ilmenevät ongelmat. Tutkittu tosiasia, mutta sekä olosuhteiden pakosta että itsekkäistä syistä usein ohitettu.
Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 9. marraskuuta @ 12:23