Tapasin kaupungilla tutun koulupsykologin. Hän oli matkalla lukioon tapaamaan nuorta, joka oli pyytänyt keskustelua. Kysäisin lähialueen taannoisten murheellisten tapahtumien vaikutuksesta hänen työhönsä.

– Asia on nostanut nuorilla pintaan piilevää ahdistusta ja lapsuushaavoja, sanoi hän. – Myös opettajat, vanhemmat ja kriisiauttajat ovat reagoineet.

Totesin hänelle miettineeni rehtoreita, miten epäkiitollinen ja raskas tehtävä heillä on ja miten he joutuvat kestämään sekä koulun sisäisten että ulkoa tulevien paineiden ristiaallokossa. Tehtävä ei ole suosittu, ammattitaitokaan ei aina riitä monenlaisten pulmien keskellä, jos tilanteet kriisiytyvät. Kuka tukee heitä? – Niinpä, nyökytti hän.

– Tietenkin katastrofi houkuttaa paikalle myös auttajia, jotka haluavat näkyä siellä missä tapahtuu ja kerätä kunniaa, totesi tuttava. Hän sanoi päättäneensä olla käytettävissä omalla paikallaan. Työtä on ollut muutenkin voimien rajoille asti. Eikä loppua näy.

Puhuimme, että auttajan työssä on myös tunnistettava omat särönsä ja ne hauraat kohdat, joista järjetön kärsimys voi murtaa avuksi olemisen voimat. Myrskyn silmässä voi olla hyvä keskittyä tehtäväänsä ja jättää uutiskiehunta ja jälkipohdinnat muille.