Tapasin kaupungilla tutun koulupsykologin. Hän oli matkalla lukioon tapaamaan nuorta, joka oli pyytänyt keskustelua. Kysäisin lähialueen taannoisten murheellisten tapahtumien vaikutuksesta hänen työhönsä.

– Asia on nostanut nuorilla pintaan piilevää ahdistusta ja lapsuushaavoja, sanoi hän. – Myös opettajat, vanhemmat ja kriisiauttajat ovat reagoineet.

Totesin hänelle miettineeni rehtoreita, miten epäkiitollinen ja raskas tehtävä heillä on ja miten he joutuvat kestämään sekä koulun sisäisten että ulkoa tulevien paineiden ristiaallokossa. Tehtävä ei ole suosittu, ammattitaitokaan ei aina riitä monenlaisten pulmien keskellä, jos tilanteet kriisiytyvät. Kuka tukee heitä? – Niinpä, nyökytti hän.

– Tietenkin katastrofi houkuttaa paikalle myös auttajia, jotka haluavat näkyä siellä missä tapahtuu ja kerätä kunniaa, totesi tuttava. Hän sanoi päättäneensä olla käytettävissä omalla paikallaan. Työtä on ollut muutenkin voimien rajoille asti. Eikä loppua näy.

Puhuimme, että auttajan työssä on myös tunnistettava omat särönsä ja ne hauraat kohdat, joista järjetön kärsimys voi murtaa avuksi olemisen voimat. Myrskyn silmässä voi olla hyvä keskittyä tehtäväänsä ja jättää uutiskiehunta ja jälkipohdinnat muille.

  • Olen samaa mieltä. Usein paras auttaja onkin sellainen, joka on itse läpikäynyt kriisin/kriisejä. Esim. terapeutin koulutuksessakin vaaditaan oma läpikäyty psykoterapia. Ihmistä voi tietysti auttaa vain pelkästään kuuntelemalla ja välittämälläkin; aina sekin on jotain.

    Kommentin jätti SusannaR · lauantaina 17. marraskuuta @ 00:04

  • Tulin ajatelleeksi, että psykologien koulutushan on yliopistollinen, se ei sisällä vaatimusta omasta terapiasta, ellei sitten itse ole halunnut hakeutua. Kuitenkin joutuvat työtehtävissään vaikeiden asioiden kanssa tekemisiin. Kyllä siinä jaksaminen on tiukalla.

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 17. marraskuuta @ 16:45

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.