Kirjallisuusseminaarissa on märehditty Mikko Rimmisen uutta romaania. Ohjaaja kyseli mitä mieltä olemme kirjasta. Mitä ikinä olimmekin mieltä, ainakin Rimminen kirvoitti seminaarisyksyn vilkkaimman keskustelun osallistujien kesken.

Odotin kirjaa kuukauden kirjastosta ja luin kolme iltaa ja yhden edestakaisen junamatkan. Kun tuntee kirjan tapahtumaympäristön kuin omat taskunsa, ei tarvinnut luoda mielikuvia paikasta, ne oikeastaan ’näki’. Alku tuntuikin humoristiselta ja teksti säkenöi mukavasti.

En ole pitkään aikaan lukenut mitään tällaista, missä pääosassa on ulkopuolinen kertoja ja jossa verbaliikka pursuilee ja laukkaa näin hillittömästi. Tarina sinänsä on kreisi eikä henkilögalleria erityisen hohdokas. Kertojan ajatuksenjuoksukin alkaa hyytyä tarinan edetessä.

Pari seminaarilaistamme sanoi ahdistuneensa päähenkilön avuttomuudesta ja tarinan hitaasta etenemisestä. Tuntuu siltä, että Rimminen on pyrkinyt luomaan itsetarkoituksellisesti kielellistä ilotulitusta mieltä vailla olevaan juonikehykseen. Paikoin alkoi tuntua venytyksen makua.

Ohjaajamme sanoi Rimmisen Pussikaljaromaania hauskemmaksi. Ehkä luen vielä senkin ja Rimmisen runokirjat, sen verran kuitenkin kiinnostuin.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.