Kanneltalossa oli tarjolla arkisena aamupäivänä upea monitaiteellinen esitys ”Minun Vienan Karjalani”, ihan ilmaiseksi. Kuusi nuorta laulajatyttöä tutkija Maari Kallbergin johdolla kertoi, lauloi, joikasi, tanssi ja soitti Vienan Karjalan sydänmaiden naisten iloja ja suruja. Kävimme projektimummeleiden kanssa pääkaupunkiretkellä kokemassa elämyksen.

Joikutekniikka on vaikuttavaa kuultavaa, joillekin vahvistettu volyymi oli liikaakin. Lauluissa kuultiin neitojen kullankaihoa ja häätunnelmia, sulhon ylistystä ja menetetyn rakkauden murhetta. Hienosti soivat yhteen nuoret äänet. Omassakin sielussa karjalaisten esiäitien juurien rihmasto resonoi. Elämys se oli, ei vähempää.

”Viimeinen juna länteen” Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä syvensi mielikuvia sotavuosista, joista omaa kokemusta ei ole ja joista vanhempien sukupolven kertomukset ovat olleet niukkoja. Näytelmä valotti hienosti ja taitavasti suhteiden ja kohtaloiden kudelmaa sodan ankeissa kulisseissa, missä vain tämä hetki oli varma.

Raija Talvion luonteva ja sodan vaiettuja puolia hienovaraisesti esiin nostava teksti on jo saanut aikaan keskustelun sodanaikaisten siirtoleirien todellisista tarkoitusperistä. Kun tapahtumat ovat ajallisesti tarpeeksi etäällä, on tullut mahdolliseksi myöntää sodan eettiset harhat ja ilmeiset virheet. Talvisotaelokuvia tehtäessä ei vielä kyetty tähän.

Taru Mäkelän taitavasti rytmittämä ohjaus on ansainnut kiitoksensa. Juha Mujeen esittämä, pohjimmiltaan syvästi humaani siirtoleirin päällikkö, kapteeni Kairanto sekä upea Wanda Dubiel Hotelli Äänislinnan johtajattarena luovat tapahtumien vyöryä kannattelevan jännitteen. Vaikuttava alku ja rytmiset kohokohdat toimivat. Hitaasti himmenevässä valossa välähtelevä kristallikruunu nousee sodan murskaamien kansallisten sekä yksityisten unelmien symboliksi.

 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.