Olimme pianokonsertissa paikkakunnan parhaassa musiikkisalissa. Kaupunkimme on kulttuuriasioissa hiukan epätoivoisessa raossa: pääkaupungin runsas ja laadukas musiikkitarjonta on puolen tunnin matkan päässä. Harvoin tänne saadaan taitajia, jotka ylittäisivät sen mystisen tunnettuusrajan, millä salit täytetään.

Pianisti Raija Kerppo on toki musiikkiväelle tuttu, joskaan ei ihan äsken Maj Lindiään voittanut. Ohjelmistokin oli mitä parhain: Mozartin tuttu Rondo alussa, Ravelia ja Chopinin hieno h-mollisonaatti. Soitto oli upeaa kuultavaa. Mutta Mozartin adagiossa jo kuulijan korva erotti äänen, joka ei kuulunut joukkoon, pieni vingahdus pedaalista.

Pianisti yritti itse väliajalla korjata tilannetta, turhaan. Sonaatissa sinänsä erinomaisen Steinway-flyygelin pedaali piipitti jo kuin pesästään pudonnut poikanen. Kuulimme väliajalla, että virittäjä oli hikoillut ennakkoon ongelman kanssa tunnin ja saanutkin sivuäänen pois. Konserttitilanteessa se palasi paikoilleen loppua kohti yltyvänä.

Tuli mieleen eräs konsertti toisaalla. Keskiraskaan sarjan pianisti sai soittoonsa huomoristista lisämaustetta narisevasta tuolista. Entäpä se ikimuistoinen konsertti, jossa tulenpunaiseen, pörheään iltapukuun sonnustautuneen diivasopraanon aarioita kuunneltiin lihapullan tuoksussa. Salin ilmastointi kun oli kämähtänyt ja talon keittiösiivestä kantautui pikantti lisämauste kulttuuriseen soppaan.

Jos toivoa saa, niin musiikkia ilman lisämausteita, kiitos.