Ei voi olla totta! Siinä se on! Ihan kiljahdin ilosta yhtenä päivänä kesken arkisten puuhien varsinaisen löydön osuttua kohdalle. Ja nyt on kyllä ihan pakko kertoa vähän taustaa, muuten ei lukija riemastustani ymmärrä.

Pieni ekaluokkalainen oli saanut opettajalta tehtäväksi lausua kevätjuhlassa ulkoa runollisen kertomuksen lukukirjasta. Ensimmäinen esiintyminen koulussa oli tytöstä yhtä aikaa hurjan jännittävää ja huippuihanaa. Teksti oli nopeasti opittu ja tyttö laususkeli sitä ulkoa puoliääneen keväisillä koulumatkoillaan.

” Oli varhainen kevätaamu, kun äitini käteen nojaten astuin kotini ovesta ulos. Tunsin sadat tuoksut: maan tuoksut, yrttien tuoksut, kuivan puunkin kummat tuoksut. Kuulin tuhannet äänet: metsän äänet, ilman äänet, ruohonkorren huojunnankin vienot äänet. Pysähdyin ja kohotin pienet käteni ihastellen ilmaan. Silloin metsän siimeksestä sävel helähtää. ”Kukkuu, , kukkuu!” maa ja metsä ympärilläni kajahti. Tartuin kiihkeästi äitini käteen: ”Lintu! Se lintu anna minulle, äiti!” ”Hiljaa, lapsi” minun äitini kuiskasi. ”Lue kukunnat – ne ovat elämäsi kultaiset vuodet!” Vaikenin ja laskin: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi…Ah, jo minulta pienoiselta luvut loppuivat ja yhä kukkui kultainen käkeni. ”Kukkuu, kukkuu, kukkuu, kukkuu” käkeni kanssa kilvan metsään huhuin. ”Kukkuu, kukkuu, kukkuu, kukkuu” maa, metsä, ilma kaikkialta vastaan kaikui. ”

Yhtään en muista miten esitys meni, mutta tarinan muistan, sanasta sanaan. Aikuisvuosina haeskelin tekstiä vanhoista lukukirjoista divareista, turhaan. Ajatella, että se oli odottanut löytämistä omassa hyllyssämme vuosikymmenet, Linnankosken Koottujen kakkososassa.