Eräässä kirjahyllyssämme on osasto, johon on talletettu vanhoja kirjoja, vanhemmilta ja isovanhemmilta perittyjä, lahjaksi saatuja, divareista pelastettuja. Kirjoissa on yleensä kuluneet tummanpuhuvat kannet ja ne tuoksuvat vanhalta. En ole kovin vahvasti vanhoihin tavaroihin kiintyvä ihminen (mitä, enhän?), tätä osastoa kuitenkin arvostan kovasti.
Taannoin kehuin Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen lukunautintoa. Sarjassani ’lounasseuraa kirjahyllyn antiikkiosastolta’ koppasin seuraavaksi Johannes Linnankosken kootut. Ykkösosassa on näytelmä Ikuinen taistelu ja romaani Laulu tulipunaisesta kukasta. Kolmiosainen, koruselkäinen nide on vuodelta 1939 ja päätynyt meille Toisen kotoa, heidän perheessään erityisesti isä oli lukumiehiä.
Siinä missä Kivi on säilyttänyt kielellisen iskevyytensä ja elinvoimansa, Linnankosken ajatusmaailma on auttamattomasti entinen ja kieli kovin vaahtoista. Näytelmästä en osaa sanoa mitään positiivista. Laulu tulipunaisesta kukasta tunnetaan hulppeana donjuan-tarinana, josta Suomi-filmi sai aiheita näyttäviin elokuvakohtauksiin. Kulkijapoika sankarina ja ikävöivä tyttö joka kylässä matkan varrella.
Koskenlaskija-Olavin tarinassa hehkuvat pitkin matkaa äärimmäiset tunteet, mikä tyyli viilentää lukijan sen sijaan, että ottaisi mukaansa. Kertojan äänessä kuulee moraalista paatosta ja syyllisyydentunteita paisutetaan äärimmilleen. Romaanin rakenne tuntuu mietityltä: Olavin kulkurivuosia seuraa kotiinpaluu ja yritys vakiintua. Hylätyt tytötkin tuodaan kertomaan tarinansa.
Linnankosken tulipunakukan miestyypistä löytyy moderni muunnos melko helposti, mutta mihin katosivat herkät, punastelevat, ääreshyvät lettipäätytöt aittojensa ovilta? Syyllistävä äiti saattaa hurmuripojan taustalla piilläkin, mutta onko isää, joka antaisi oikeanlaista vastusta ja kunnon miehen mallia?
Kaikenkattavan rakkauden, toisessa olevaan hyvään loputtomasti uskovan, kärsivälliseen ja uskolliseen odottamiseen kykenevän naisen kuva on haalistunut pahasti aikojen saatossa. Tavoiteltava mies näyttäytyy yhä ritarina, joka ottaa minkä tahtoo, mutta ei väkisin vaan hurmaten.