Äiti on asunut nyt kaksi kuukautta palvelutalossa. Eläke riittää asumiseen, ruokaan ja yleishuolenpitoon. Lääkkeet annetaan ajallaan, ruokailuista ja pesuista huolehditaan ja hoitaja poikkeaa katsomassa vielä illalla ja yöllä. Osa palveluista maksaisi erikseen; veli haluaa käydä itse hoitamassa kauppa- ja apteekkiasiat, miniä huolehtii puhtaudesta.
Muuton aikaan sovimme puhelinlinjan avaamisesta äidille, joka ei ymmärrä kännykän käyttöä. Linjan avaus tilattiin äidin osoitteeseen ja laskutus veljen osoitteeseen, koska veli hoitaa äidin raha-asiat. Kuinka ollakaan, puhelinta tultiin asentamaan ensin veljen naapuriin! Sieltä asentaja ohjattiin veljen luo. Piti vääntää homma rautalangasta uusiksi.
Kului kuukausi. Tiedusteltiin, milloin linja saadaan auki oikeaan osoitteeseen. Homma oli merkitty hoidetuksi! Olisi pitänyt tehdä Soneralle uusi tilaus, kun väärinkäsitys selvisi. No, tehtiin sitten. Kului toinen kuukausi. Sitten tuli lasku, veljen osoitteeseen. Linja oli avattu kaksi viikkoa sitten, mutta tiedotus asiasta oli unohtunut.
Tällä välin olen kysellyt veljeltä sekä palvelutalon hoitajilta äidin vointia. Eilen veli soitti äidin luota ja kertoi yhteyden olevan vihdoin kunnossa. Puhuin äidinkin kanssa. Hän sanoi, että häntä pelottaa yksin oleminen, kun hän ei muista missä on ja milloin joku tulee auttamaan. Tuntui kornilta sanoa siihen, että soitan niin usein kuin voin.
Tänä aamuna jo soitin. Äiti vastasi nopeasti, oli ollut puhelimen vieressä. Hän kuulosti selkeältä ja kertoi nukkuneensa hyvin ja saaneensa aamupuuron, kahvin ja lääkkeet. Kysyin miltä olo muuten tuntuu. – Ulkon on vissiin pakkasta, ko nii viluttaa. Millos miut viijjää kottii tiältä, minnuu pelottaa yksinää. Joka päivä mie itken..
Perheen kyljessä ikänsä asunut äiti kaipaa omiensa läsnäoloa. Palvelutalo ei ole koti. Voi kun olisi pieni kodinomainen hoitopaikka muistamattomalle. Tytärtäkin viluttaa.
Kelan sanomissa kerrottiin, että Lieksassa (vai missähän se oli..) kokeillaan vanhuksille (myös muistihäiriöisille?) kodinomaista ryhmä-asumista ihan tavallisissa taloissa. Tulokset ovat olleet hyviä. Siinäkin sanottiin, että yhteisöllisyys helpottaa vanhusten muistamista. Sitä ei ilmeisesti olla – ainakaan vielä – kokeiltu Espoossa. Varmaan viimeistään sitten kun omat omaiset ovat kyseessä, sitä alkaa ajatella parempaa hoitoa heille…Minuakin asia kiinnostaa hoitotieteen opintojen takia, paljon mielenkiintoista tietoa, monia hyviä tutkimuksiakin on esim. Rakkaat vanhat tavarat (omat tavarat tuovat kodin tuntua vanhukselle palvelutalossakin) ja tietysti läheisten tuki…No, tulipa vuodatus mutta kuitenkin. 🙂
Kommentin jätti SusannaR · perjantaina 7. syyskuuta @ 13:47
Tulin vastavierailulle. 🙂 Oma äitini täytti juuri 87 vuotta ja asuu kotonaan yksin kotipalvelun tukemana. Turvapuhelin on ja nyt myös kännykkä, jota hän opettelee käyttämään. Itse asiassa hän on paremmassa kunnossa kuin minä, jo 8 vuotta sitten tk-eläkkeelle joutunut tytär.
Blogien lukeminen ja kirjoittaminen on minulle ikkuna maailmaan ja varaventtiili. Silloin kun jaksan. Nyt laturina on pojanpoika, 4v, etten koko ajan kuuntelisi hermokipua, joka on ollut osani jo toistakymmentä vuotta.
Huoneesi on kaunis!
Kommentin jätti Liisa · perjantaina 7. syyskuuta @ 15:27
Susannalle; onneksi pieniä dementiayksiköitä alkaa olla olemassa, vaikka ei läheskään kaikilla paikkakunnilla. Niin se on, että hoitajana katsoo asioita aina hiukan toisesta näkökulmasta kuin omaisena, niin aikoinaan itsekin tein. Tämä omaisen kipukin on ihmisen osana useimmilla joskus. On hyvä, että vielä on ihmisiä, jotka haluavat hoitaa avuttomia.
Liisalle; nämä raihnaisuudet eivät tosiaan aina tule perheessä ikäjärjestyksessä. Onpa ihana, että Sinulla on pieni pojanpoika tuomassa iloa ja viemässä huomiota pois omista kivuista. Ja sekin on suuri asia, että äitisi on saanut henkiset kykynsä säilyttää. Sinäkin tuotat iloa toisille blogisi kautta kaikesta huolimatta.
Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 7. syyskuuta @ 21:55
Ryhmäkoti kuulostaa turvalliselta ja kodinomaiselta vaihtoehdolta. Isäni eli osan viimeisestä vuodesta sellaisessa. Asukkaat olivat monentyyppisiä, osa oli kehitysvammaisia, osa jostain vaivoista kärsiviä. Näin kun toinen ei pystynyt jotakin tekemään, toinen voi auttaa. Dementiaa potevat olivat dementiaosastolla, joka sekin oli hiukan ryhmäkotityyppinen ratkaisu.
Palveluasunnon heikko puoli on juuri tuo turvattomuuden ja yksinäisyyden kivut ja pelot. Olisiko teillä päin mitään ryhmäkotityyppistä ratkaisua. Minua myösn surettaa ja viluttaa äitisi puolesta, vaikka en sen paremmin häntä tunne kuin näiden blogikirjoitusten perusteella. Ja sittenkin tunnen kun omien vanhempien saattovuosien aikana tappasin hänen tyyppisiään ihmisiä aika monta. Tuntuu, ettei palveluasunto ole hänelle sopiva ratkaisu. Oletteko te pohtineet tilannetta kunnan vanhustyöstä vastaavien kanssa?
Tuo Soneran toiminta on ihan käsittämätöntä. Surullista kun asiat ei toimi, kun lupauksiin ei voi luottaa, kun muutenkin on suruja sitten tulee vielä lisää niitä. Itsekin törmäsin vastaavaan kun ukkonen rikkoi yhden ystäväni puhelinlinjan, eikä hän pystynyt hälyttämään apua. Laitoin sähköposti-ilmoituksen Soneraan, joka ei koskaan menneyt perille. Puhelinlinjat olivat varattuja. Kun viimein pääsin sisään, apua luvattiin parin päivän sisällä. Kesti melkein viikon. Tuon ajan ystäväni oli täysin ulkopuolisen maailman ulottumattomissa. Sitten laitettiin tilapäinen linja
, joka hankaloittaa ystäväni elämää. Linjankorjaus saattaa kestää kuukausia (jos sitä nyt koskaan kukaan muistaa tulla laittamaan).
Kommentin jätti mehtäsielu · sunnuntaina 9. syyskuuta @ 15:02
Pienehkö maalaiskunta on toisaalta kotoisa paikka, jossa ikätovereista moni tuntee toisensa. Toisaalta palveluja on rajoitetusti. Nyt näin paikallislehdestä, että toiseen taajamaan siellä oli avattu pieni dementiakoti, heti täynnä tietenkin. Kun keväällä äidille paikkaa haettiin, kunnan puolelta ei tarjottu muuta kuin palvelutaloyksiö, siltikin, vaikka ilmaisin mielipiteenäni, että se ei ole hyvä ratkaisu äidille. Siinä oli joko tämä tai ei mitään tilanne. Vuosikausia pahentunut tilanne kotona vei omaiset (veljen perhe) uupumukseen. Oli pakko tehdä jotain. Niin sen koin, ettei omaisten näkemyksiä siinä juuri kuunneltu kunnan taholta.
Nämä vanhempien hoitopulmat tulevat jatkumaan sukupolvesta toiseen. Tuleeko joskus helpompaa, epäilen.
Puhelinyhteys on toistaiseksi toiminut, ainakin minusta tuntuu hyvältä kuulla äidin ääni sieltä päivittäin, vaikkei hän muistaisikaan soittoja.
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 10. syyskuuta @ 15:30