Projektimummeleiden porukka on ryhmäytynyt hyvin. Auttelevat toisiaan, kyselevät poissa olevia ja kertovat tunnelmistaan avoimesti. Olen torstairyhmässä ainoa vapaaehtoinen, palkallisia projektityöläisiä on kolme, joista kaksi suunnittelee ja toteuttaa ohjelman ja yksi kuvaa.
Ryhmäkerta alkaa tunnelmakierroksella. Siitä keskustelu lähtee usein polveilemaan mikä minnekin. Musiikkiliikuntaa ja tasapainoharjoituksia on joka kerran. Ohjaajat ovat valmistelleet teeman, jonka toteutus liittyy käsin tekemiseen. Kerran kuussa tehdään pieni retki jonnekin. Tärkeitä ovat halaukset tullessa ja lähtiessä. Yksinäiseen kotiin palatessa säilyy ystävällisen kosketuksen tuntemus pitkään.
Tänään tehtiin mehiläisvahalevyistä kierrekynttilöitä. Kauniisti paloivatkin, kun kokeiltiin. Eräällä kerralla piirrettiin lapsuuskotia, sitä missä alle seitsemän vuotiaana on asunut. Juteltiin muistoista, joita heräsi ja siitäkin, miltä piirtäminen tuntui. Reaktiot yllättivät. Miten vaikea oli muistaa, jos oli monesti joutunut muuttamaan. Jos lapsuus oli oikeastaan koditon. Jos kotina oli pitkään ollut sairaala tai lastenkoti. Tai se koti jäi sodan jalkoihin rajan taa. Ei ihme, jos haluaakin unohtaa eikä muistaa.
Piirtelin itsekin, vasemmalla kädellä, jonka tarkoitus on dominanttikädellä piirtelyä paremmin avata muistikerroksia. Tulin ajatelleeksi miten paljon kotitalossa oli portaita: tikapuut katolle, ulkoa raput eteiseen ja kellariin, eteisestä yläkertaan, alas saunaan. Yhtä tärkeä kuin talo oli myös piha ja puutarha: omenapuut, pihamänty, vaahterat ja sireenit, marjapensaat, kasvimaa, leikkikivet.
Kauan sitten, kun isän suvun serkuksia oli koolla, innostuimme muistelemaan mummolaa. Se oli antoisa retki menneeseen, aikaan ja maailmaan, jota ei enää ole. Muistelusta tuli lämmin olo.
Joo. Pissismummo täällä taas, hyväpäivää. Tai mitä vain hyvää kenellekin. Pakko kertoa mihin kaikkeen sitä joutuu, kun lähtee pois kotiosoitteestaan. Ei ole varmuutta mistään, eipä. Pitäisi olla aina varasitä ja varatätä mukana, voi sattua ja sattuukin, jos ei ole.
Tämä nimittäin Mr. Murphy, jonka Pissismummo muuten on ennestäänkin tavannut, on innokas pistämään näppinsä erittäinkin kotoaan poistuvan ihmisen toimiin. Ettei se nyt mikään varsinainen yllätys ollut, tälläkään reissulla, että tuo liittyi seuraan.
Pakaasien minimoimiseksi erehtyi Pissismummo lähtemään reissullen vähin vaihtovaattehin. Niin että kun vetskarin vetonäpötin sitten jäi kätöseen, eipä ollut paljon tehtävissä. Mummon mieli oli tovin mustana. Housuasun piti oleman laatukamaa, joopa. Eikä edes hakaneulaa.
Onneksi oli mukaan tullut pitkä tunika, joka sai kätkeä kauhistuttavan onnettomuuden asiain laitaa tietämättömiltä. Vaan annas, tuota tuonnempana lennähti lattialle nappi. Siis se ainut, joka piti niitä vetoketjuaukisia ylhäällä. Arvatkaapas oliko neulaa ja lankaa mukana. Juu ei.
No, Pissismummo ei kylläkään ole niitä, jotka jäävät sormi suussa itkemään onnetonta kohtaloaan. Pikemminkin päin vastoin. Satunnainen matkaseura suhtautui onneksi myötätuntoisesti. Erinäisten järjestelyjen turvin saatiin kuin saatiinkin pöksyt pysymään jalassa. Ensimmäinen erä oli voitettu.
Matkan toisessa päässä Mummo törmäsi saman tien kauppaan. Löytyi sopuhintaiset pöksykäiset, mitä nyt lahkeet hiukka viistivät maata. Lyhennyskin luvattiin hoitaa suit sait. Vaan eipä malttanut Mr. Murphy vieläkään olla puuttumatta afääriin, kärkäs kun on.
Kun Mummo ilmaantui muilta kiireiltään hakemaan sovittuun aikaan housuja, niitä ei löytynyt ei niin mistään. – Jahas, sanoi Pissismummo nuivasti myyjättärelle. – Ja mitenkäs te olette aikonut ratkaista tämän pulman? Myyjätär kakisteli siinä onnettomana, kunnes keksi soittaa ompelimoon.
Mr. Murphy tunnetusti rakastaa tietokatkoksia. Ompelimossa odoteltiin, että tavara haetaan ja myymälässä taas, että tuodaan. Myyjätär siitä kipaisemaan kadun toiselle puolelle ompelimoon. Asiakashan voi odottaa vaikka pukukopissa, jos vaihtoehdot ovat vähissä.
Kun uutukaiset housut olivat viimein Pissismummon jalassa ja elämä palannut vetskarin osalta raiteilleen, Mummo huokasi kauas kuuluvan helpotushuokauksen. Mr. Murphy oli valinnut uudeksi uhrikseen myyjättären, jonka otsalla helmeili pari hikipisaraa juoksulenkin jäljiltä.
Kotona vielä asuessaan äiti ei halunnut syödä lääkärin suosittelemaa mielialalääkettä. Hän oli vakuuttunut, että isän kuoleman myötä radaltaan suistunut elämänhalu ei korjaannu millään lääkkeellä. – Mikkää pilleri ei tuo häntä takasii, tokaisi äiti aina taipumattomasti, kun asiasta yritettiin keskustella.
Palvelutaloon muuton jälkeen masennus paheni. Äiti halusi kuolla kokonaan pois elämästään. Muistin kiihtyvä katoaminen ja elämänmuutokseen sopeutumisen vaikeus teki hänen olonsa surkeaksi. – Mitä mie tälläsellä elämällä, ko miust ei oo minkää tekijäks enkä mie muista ennää mittää, hän vaikeroi. Kävijää vastassa oli sankea valitusmuuri ja jokainen keskustelu päätyi itkuun ja kuolemantoiveisiin. Äiti kiukutteli kuin lapsi. Mikään ei ollut hyvin.
Lopulta ehdotin veljelle, joka huolehtii lääkkeiden jaosta, että aloitetaan äidille määrätty mielialalääke uudestaan. Jospa surkea olo edes hiukan helpottuisi. Näin tehtiin. Kuukauden kuluttua äidin vointi oli havaittavasti kohentunut. Hän ei enää itkenyt alituiseen. Hän keskustelee järkevänoloisesti tunnelmistaan, päivän säästä, ruuasta, vaatteista ja hoitajien edesottamuksista. Kun soitan joka toinen aamu, äiti saattaa kysäistä pojistamme ja lähettää terveisiä kuin joskus ennen. Erään kerran hän jopa sanoi: Onha se hyvä ko sie ain soitat, ni suap jutella jonkun kanssa.
Siunattu pilleri, helpotti äidin oloa ja meidän aikuislasten, vaikka ei tuokaan isää takaisin.
Kiskon laukkua asemalta palvelutalon jäistä mäkeä ylös. Olisi sittenkin pitänyt ottaa reppu. Talojen valaistut ikkunat loistavat pimenevään iltaan. Pihoilla ei ole ketään.
Iltahoitaja kirjoittelee toimistossaan. Kyselen äidin vointia. – Hyvin hän muuten, mutta iltaisin ja öisin on levoton ja sekavampi. Uusi tulehduslääke tuntuu nyt tepsivän. Kyllä me pärjätään. – Sanon, ettei yöhoitajan tarvitse käydä, hoidan iltalääkkeet ja keitän aamulla puuron.
Äiti touhuaa kaapeissaan. Hammasharja on hukassa, ensin se, sitten hiusharja, sakset ja vaikka mikä. Vaatekaapissa on kovin vähän tavaraa. – Missä kaikki alusvaatteet ovat, ihmettelen. – Miunha pittää pakata kaik, ko mie lähen tiältä kottii koht huomen..
Vaatepakkaus on talletettu senkin perukoille. Siellä ovat hammasharjat ja hiusharjakin. Sakset löytyvät käsilaukusta, kampa raamatun välistä.
*Ilta äidin kanssa
Veli soittaa. Sanoo tulevansa aamulla käymään. – Toisitko samalla äidin ompelukoneen laatikosta harmaata tai sinistä lankaa ja neulan. Äidin mekosta on irronnut pari nappia, voisin ommella.
Äitiä väsyttää. Hän kulkee hiukan kumarassa, hakee keppiä tueksi, menee tuon tuostakin pitkäkseen. Laitan meille iltapalaa. Äiti haluaa kaakaossa pehmitettyjä korppuja. Vasen käsi vapisee enemmän, se äidin taitavampi käsi. Iho on ohut kuin silkkipaperi, suonet näkyvät sinisinä.
Yhdeksältä annan puolikkaan nukahtamislääkettä. Autan äitiä pesulle ja yöpaitaa ylle. Laitan sohvasta itselleni vuoteen. Yöpöydän laatikossa on vanha hengellisten laulujen kirja. Nämä ovat niitä, joita äiti on lapsuudessani hyräillyt töitä tehdessään. Tapailen tutuimpia lauluja nuottikirjasta, äiti laulaa kauniisti kaikki säkeistöt ulkoa. – Peittelen äidin vuoteeseen, silitän valkoista tukkaa. Äiti nukkuu rauhallisesti koko yön, melkein yhdeksän tuntia.
*Aamulla
Puuro on hautumassa. Kahvipurkki vaatii vähän etsimistä. Alalaatikon takaosassahan se sitten.
– Keittäävät miun kahvista ihellee, pittää panna piiloo, jotteivat löyvä, sanoo äiti, kun tuota ihmettelen. Kysäisen veljeltä, onko epäluuloisuusharhoja ollut enemmänkin. Käy ilmi, että on ollut jo kotona. Annan veljelle eri lähteistä kokoamaani dementiatietoa. Siinä on käytöshäiriöistäkin.
Ompelen äidin mekon nappeja. Puhutaan joulusta. Veli sanoo vievänsä äitiä kotona käymään. En tiedä oman perheeni joulusta muuta kuin että siitä tulee monien osasten palapeli. Mihin siihen sovittelisi äidinkin.
talvessakin väreilee
Paljon on minussa kolhujen jättämiä pelkoja, turhaa varovaisuutta. Elämän jatkuminen kutsuu voittamaan pelot, etsimään yhä uudestaan kiintopistettä jostain itsen ulkopuolelta, toisten joukosta, elämän antajalta. Etsimään luottamusta pimeässä, raivaamaan valolle olemisen tilaa.
uskossa ja toivossa
itää uusi kevät
Kirjallisuusseminaarissa on märehditty Mikko Rimmisen uutta romaania. Ohjaaja kyseli mitä mieltä olemme kirjasta. Mitä ikinä olimmekin mieltä, ainakin Rimminen kirvoitti seminaarisyksyn vilkkaimman keskustelun osallistujien kesken.
Odotin kirjaa kuukauden kirjastosta ja luin kolme iltaa ja yhden edestakaisen junamatkan. Kun tuntee kirjan tapahtumaympäristön kuin omat taskunsa, ei tarvinnut luoda mielikuvia paikasta, ne oikeastaan ’näki’. Alku tuntuikin humoristiselta ja teksti säkenöi mukavasti.
En ole pitkään aikaan lukenut mitään tällaista, missä pääosassa on ulkopuolinen kertoja ja jossa verbaliikka pursuilee ja laukkaa näin hillittömästi. Tarina sinänsä on kreisi eikä henkilögalleria erityisen hohdokas. Kertojan ajatuksenjuoksukin alkaa hyytyä tarinan edetessä.
Pari seminaarilaistamme sanoi ahdistuneensa päähenkilön avuttomuudesta ja tarinan hitaasta etenemisestä. Tuntuu siltä, että Rimminen on pyrkinyt luomaan itsetarkoituksellisesti kielellistä ilotulitusta mieltä vailla olevaan juonikehykseen. Paikoin alkoi tuntua venytyksen makua.
Ohjaajamme sanoi Rimmisen Pussikaljaromaania hauskemmaksi. Ehkä luen vielä senkin ja Rimmisen runokirjat, sen verran kuitenkin kiinnostuin.
Tapasin kaupungilla tutun koulupsykologin. Hän oli matkalla lukioon tapaamaan nuorta, joka oli pyytänyt keskustelua. Kysäisin lähialueen taannoisten murheellisten tapahtumien vaikutuksesta hänen työhönsä.
– Asia on nostanut nuorilla pintaan piilevää ahdistusta ja lapsuushaavoja, sanoi hän. – Myös opettajat, vanhemmat ja kriisiauttajat ovat reagoineet.
Totesin hänelle miettineeni rehtoreita, miten epäkiitollinen ja raskas tehtävä heillä on ja miten he joutuvat kestämään sekä koulun sisäisten että ulkoa tulevien paineiden ristiaallokossa. Tehtävä ei ole suosittu, ammattitaitokaan ei aina riitä monenlaisten pulmien keskellä, jos tilanteet kriisiytyvät. Kuka tukee heitä? – Niinpä, nyökytti hän.
– Tietenkin katastrofi houkuttaa paikalle myös auttajia, jotka haluavat näkyä siellä missä tapahtuu ja kerätä kunniaa, totesi tuttava. Hän sanoi päättäneensä olla käytettävissä omalla paikallaan. Työtä on ollut muutenkin voimien rajoille asti. Eikä loppua näy.
Puhuimme, että auttajan työssä on myös tunnistettava omat särönsä ja ne hauraat kohdat, joista järjetön kärsimys voi murtaa avuksi olemisen voimat. Myrskyn silmässä voi olla hyvä keskittyä tehtäväänsä ja jättää uutiskiehunta ja jälkipohdinnat muille.
”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito ja sekään ei ole kovin tärkeää” opettaa Idän viisas. Jos ei ole puutarhaa? Tai sen laatuinen fyysinen työ ei jostain syystä käy? Voisiko jokaisen oma persoona lahjoineen ja elämässä opittuine taitoineen olla se hoidettava puutarha?
Eläkkeelle lähtevä etääntyy luonnollisesti työtovereista, jotka jäävät tehtäviensä paineisiin. Vapaudestaan hurmaantuneen ikääntyvän mielenkiinto ei hetken päästä välttämättä enää kohdistu entisiin työkysymyksiin, kun elämä tarjoaa runsaasti uutta. Tulee sekin aika, jolloin entisessä työyhteisössä tuttuja ei enää ole; väki on vaihtunut. Irti päästäminen on vapauttavaa.
Sosiaalisen elämän monipuolisuus ehkäisee yksinäistymistä. Ajan mittaan ikääntyvä huomaa, että kuolema harventaa tuttavien joukkoa eikä säästä ystäviäkään. Viisas ylläpitää ja hoitaa elämän eri vaiheissa syntyneitä ystävyyksiä, mutta osaa antautua myös uusiin ihmissuhteisiin, kun ne kohdalle osuvat. Mielenkiinnon vaaliminen ja osallistuminen tuo onnea.
Positiivisella asenteella pärjäilee pitkälle. Eläkeläisenä saattaa olla taidoistaan riippuen erilaisten odotusten kohteena. On hyvä säilyttää oman elämän päätösvalta itsellä silläkin uhalla, että itsekkyydestä saatetaan huomautella. Monena on saanut olla, monesti muiden tarpeet asettaa etusijalle. Jospa nyt viimein omatkin.
Muutosjoustavuus on oleellista, sillä haasteita tulee varmasti. Toimeentulokuviot muuttuvat, asumisia mietitään, terveydentilassa tapahtuu yllättäviä käänteitä, läheisten elämänmuutokset vaikuttavat. Myötäämällä ja etsimällä selviytymisstrategioita ja mahdollisuuksia hyödyttömän valittelun sijaan voittaa aina.
Tulevaisuuteen saattaa olla hyvä valmistautua myös opettelemalla yksinoloa. Tulee aika, jolloin ei ole puhekaveria tai sielunvierimmäistä lähellä. Itsekseen viihtyminen ei ole kaikille luontaista, mutta siihen voi kyllä harjaantua. Onnellinen se, joka osaa nauttia omastakin seurastaan!
|
|
