Puhelinkeskustelut äidin kanssa jättävät nykyään kipeänraskaan olon. Joudun ponnistelemaan löytääkseni jotakin muistisäiettä pitkin kohtaan, jossa äiti tunnistaisi minut tyttärekseen. Usein hän luulee minua sisarekseen muistamatta, että kaikki sisarukset ovat kuolleet. Viimeksi hän ihmetteli, miksei isäni tule häntä katsomaan. Isänkin kuolemasta on seitsemän vuotta.

Äiti oli kaatunut palvelutaloasunnossaan. Yöllä? Kertoi itse selviytyneensä raahautumalla sängyn luo ja siitä ylös vuoteeseen. Kun tarkistin tilannetta hoitajilta, siellä vastasi lomasijainen: ”Äitinne nyt on hiukan muistamaton, muuten hänellä on kaikki ihan normaalisti.” Ehkä hän yritti olla rauhoittava, mutta kuulosti vähättelevältä. Mikä lienee dementiapotilaiden hoitajille normaalia, ei ole sitä minulle. Yritän ymmärtää, että heillä ei ole perspektiiviä äidin entiseen elämään, silti minua riepoo.

Äiti ajelehtii ajattomuudessa. Elämä on sekavaa unta ja kipeitä heräämisiä. Joskus tuntuu, että vain ohuet muistiriekaleet pitävät häntä enää tässä todellisuudessa.

Kuiskaan tuuleen, tuuli kantaa kuiskauksen ja sen kuulee joku, joka käy samaa matkaa tai on samalla taajuudella omalla matkallaan. – Näin aloitin viimeisen työvuoden tunnelmia kirjanneen blogini Kolmannen Huoneen Kynnyksellä, keväällä 2005.

Maaliskuussa 2006, palattuani tehohoidon kautta sairaalasta kotiin, kirjoitin:

Jos kellot soisivat, tuntuisi enemmän sunnuntailta. / Luminen maa on märkä, en tohdi koskea. / Lintujen liike pihassa, pälviä. / Olet siinä kun katson. / Me olemme kevät. / Kuitenkin.

Eläkevuosiblogiksi muuttuneessa Kolmannessa Huoneessa kirjoitin keväällä 2007, lähtöjuhlan vuosipäivänä:

kevät käy vähiin, heleys / tummuu päivä toisensa / perään häipyy / hengästyneenä kulman taa / tuulta, silmillä hiukset / kuuntelen / loittonevaa, lähenevää

Ja tänään, 2008:

Elämä täyttyy, ei vajene. Kuulostelen, viipyilen, olen läsnä ja vetäydyn. Hengitän hiljaisuuksia, näen unet. Valo lävistää ruudut, leikkaa tanssin pyörteen, vangitsee hetken, jona kaikki muuttuu. Pehmeyttä, lujuutta, lähtöjen kitkaa, paluun riemua.

Äiti ja Lapsi, kasvavat kumpikin omaan tehtäväänsä

..että on naistenpäivä. Jaa’a. Pissismummon päänsisuskalustossa alkaa myllertää punkkarihenkinen anarkia. Kenen keksintö tämä nyt taas on? Mummo on ihan ylänuppiinsa kyllästynyt viettämään kaikenmoisia nimikkopäiviä, jotka koskevat vain osaa ihmisistä. Kuuluu olevan kysymys tasa-arvosta. Juu, Mummo on aina epäillytkin, että tasa-arvo koskee vain naisia. Missä on miestenpäivä, missä? Jos nyt ruvetaan tässä sukupuolittamaan ihmiskuntaa eipä riitä enää naisten- ja miestenpäiväkään. Jo vain pitäisi olla bi-, tri- jne.-seksuaalien ikioma päivä, androgyynien, transujen, homojen ja lesbojen päivä. Entäs ihan tavallisten tyttöjen ja poikien, ukkojen ja mummojen päivä? Ei kuulkaa taitais päivät riittää näillä nykytrendeillä.

Noo, eipä tässä muuta, Poikakaveri näkyy tulevan kotio ruusupuskan kanssa. – Oi, ihanaa, kiitos, ei sun olis tarvinnu.

Tuo legendaarinen tagi jostain junaradan varrelta on jäänyt mielen syövereihin pulpahtaakseen sieltä juuri tänä aamuna. Olin apuna torstaimummeleiden retkikäynnillä makeistehtaalla Vantaan Vaaralassa.

Tulimme tietämään tunnetun konserninimen taustalla olevien tehtailijasukujen kunnianarvoisan menneisyyden, yrityksen kehityskaaren sekä nykylaajuuden. Suosituimmilla tuotemerkeilläkin on jo satavuotinen historia. Suomen ja Ruotsin lisäksi mm. Baltian maissa ja Puolassa koneet ryskivät yötä päivää täytettä makeannälkään.

Kotikeittiöissä väsätyt joulumakeisviritykset kalpenevat tämän tehtailun rinnalla: yksistään johtavan suklaamerkin valmistukseen käytetään joka päivä kolme säiliöautollista tuoretta maitoa ja kaksi rekallista nestemäistä sokeria. Kaakaomassaa tarvitaan hillittömät määrät. Tehtaan porteista rullaa rekkaa sisään ja rekkaa ulos kaiken päivää.

Esittelijäneitonen – kuin suklaanamu itsekin ruskeine silmineen ja tummine hiuksineen – kertoi äitinsä olleen koko ikänsä tehtaassa työssä, itse olleensa päivähoidossa tehtaan omassa lastentarhassa ja myöhemmin päätyneensä työhön saman katon alle. – En siis ole kovin pitkälle päässyt elämässäni, nuori ihminen tuumi hymyillen.

Tehtaan työntekijöistä pidetään hyvää huolta, on taukojumppaa, terveystarkastuksia, tunnin välein vaihtuvat työtehtävät yksitoikkoisuuden välttämiseksi ja luontaisetuna vapaa valmiiden tuotteiden maisteluoikeus. Karkeista ja suklaasta tosin katoaa parissa viikossa hohto; makeaa ei todellakaan pysty määräänsä enempää syömään.

Esittelykierroksella jaettiin maistiaisia mielin määrin. Mummelit olivat viisaita, moni jätti tarjouksen väliin tai sujautti namun taskuun. Kahvin kanssa syötiin lopuksi voileivät. Saimme toki pienet tuliaispussukat mukaammekin.

Sanotaan edelleenkin mitä sanotaan, kun halutaan hyvää.

Juna matelee laituriin myöhässä, puikin ruuhkassa hallin poikki ja yli Kaivokadun. Makkaratalon kauppakujalla makaa farkkuhousuinen mies rähmällään liikahtamatta. Viereen pysähtynyt nuori nainen kumartuu avuttomasti katsomaan. Häpeän helpotustani, kun näen kaksi vartijaa tulossa paikalle. Lasiovi heilahtaa, toinen kuuluu sanovan puhelimeen: joo, täällä on tilanne just päällä. 

No pitipäs, nimittäin Pissismummon tälläytyä katsastamaan euroviisuehdokkaat, vaikka sen nyt on tietävinään jo mummoikään: ne äänestää sinne taas jonkun onnettoman kummituksen, joka on hirveennäkönen murisija. Ei silti, hirviöporukallapa voitettiin. Mummon mielestä homma menee yleensä silleen, että joko esityskappale on surkea mutta esittäjä kelpoisa tai toisin päin.

Ja mitäkäs oli taas tarjolla muuta kuin sitä samaa. Oli hehkeä tyttöbändi melskaamassa, kimalletta ja meikkiä stailattu oikein viiiimesen päälle. Oli uusiohenkilö mustissaan ja kirkuvassa meikissä, ympärillään häärivät valkeissa. Oli söpöileviä nuorimiehiä, jotka aiheuttivat koleaa puistatusta Pissismummon sisuksissa. Poikabändejä oli yrittämässä oikein kaksin kappalein ja olipa entiskarismaa tärisevä elämäntaiteilijakin päässyt lipsahtamaan joukkoon pliisuimmalla iskelmällä ikinä.

Pissismummo riehaantui viimeiseksi laulaneesta viehkosta tyttärestä, jonka tulkinta hienosta kappaleesta osoitti niin väärentämätöntä muusikkoutta, että ilmiselvästi oli väärässä seurassa näissä bileissä. Laulun tekijä tiesi sen toki itsekin, kun oli kirjoittanut laulunsa päättymään: hän tietää kyllä miten tässä käy. Ja niinpä kävikin.

No niin, Pissismummo joutuu tässä tunnustamaan olleensa kyllä ihan suuaukisen mykistynyt voittoisasta lavashowsta Missä miehet ratsastaa. Tuolla testosteronimäärällä olisi voittanut Mummon puolelleen ihan ilman taustan tulisuihkujakin.

Ihmiskunnan tähden,
niin myös luonnon muun,
kutsut kärsimykseen,
liität taisteluun.
Niin me ylistämme,
niin voi elämämme
tarkoitustaan täyttää.

(Vk. 417:3 )

Kirkolliskokous on uusittu vaan onko uusiutunut. Kokoonpano näyttää olevan kovin korkeatasoinen; kolmasosa edustajista on pappeja ja piispat itseoikeutetusti; on johtajia ja päälliköitä, lääkäreitä ja tuomareita, opettajia ja tutkijoita, joukossa muutama insinööri ja upseerikin. Ansioituneita (ja ikääntyneitä) neuvoksia on monta sorttia. Emäntä Liisa Pura ja kaivinkoneenkuljettaja Mauno Jouppi edustavat tavallisia seurakuntalaisia arvokkaassa seurassa. Nuorempien sukupolvien ainokainen edustaja on päässyt uutiseksi.

Helsingin hiippakunnan kahdestatoista ja Lapuan kymmenestä edustajasta peräti kaksi on naisia, Espoon hiippakunnan yhdeksästä yksi. Tässä seurassa Mikkelin ja Porvoon hiippakunnat suorastaan loistavat: kummassakin puolet valituista on naisia.

Mitä ihmettä tästä pitäisi ajatella. Päätyykö kirkko elämään omassa kuplassaan? Olisiko kirkonkin hengitettävä aikansa ilmaa, vaikka pärskien?

Toinen tuli töistään taannoin tavallista myöhemmin. Aamulla juna oli kuitannut taas yhden, joka tahtoi pois elämästään. Kuljettajan päivä jatkui ikävissä merkeissä, hän ei saisi näkyä mielestään vähään aikaan. Poliisi kävi paikalla lähinnä toteamassa tapahtuneen. Työhön menijät myöhästyivät ja märehtivät mielessään kuka mitäkin.

Kun ihminen surmaa itsensä, kysymyksessä on paitsi henkilökohtainen ratkaisu myös sosiaalinen manifesti. Niin yksin ei maailmassa ole kukaan, etteikö itsetuho koske jollain tavalla muitakin. Läheisille teko tuottaa suurta kärsimystä. Joskus sivulliset joutuvat tahtomattaan todistajiksi. Poliisi ja hautausurakoitsija suorittavat karmeimman työtehtävistään.

Vaikka tuhoisa ratkaisu on itsensä surmaajan oma, läheiset saattavat pohtia pitkään miksi eivät huomanneet merkkejä ajoissa, miksi apua ei osattu tai kyetty antamaan. Kipeää on joutua kysymään itseltä miksi rakkauteni ei riittänyt. Paitsi itseään, läheiset saattavat syyttää viranomaisia, joilta ehkä oli haettu apua. Miksi katastrofia ei kukaan voinut estää?

Hoitosysteemit eivät ole aukottomia. Suicidiyritykset jäävät edelleenkin päivystysklinikoiden työpaineessa marginaaliin: ei ehditä paneutua taustoihin, jälkihoito ontuu. Yritys voi olla aito vetoomus, mutta myös tietoinen demonstraatio. Vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä selvittää mistä on kysymys. Tarvitaan joku, joka oikeasti välittää.