Lennähdys Wieniin tavallisella Finnairin reittilennolla ei tuntunut isolta jutulta. Toinen meistä halusi lomaviikkonsa aluksi vaihtaa maisemaa. Toiveissamme oli nähdä muutama kulttuurinen merkityspaikka, ehkä kokea jokin taide-elämyskin. Mielessäni häilähteli haavekuva kävelyistä keväisissä puistoissa.

Lentokentät ovat hektisiä paikkoja. Koneita nousee ja laskeutuu muutaman minuutin välein, tulijaa ja menijää riittää joka suuntaan. Ihmiset jonottelevat laukkuineen, passia ja lippua tarkistetaan, lentoja ja matkustajia kuulutetaan. Terminaalien uumenissa työskentelee satoja ihmisiä. Matkustajan on pakko luottaa, että kukin osaa tehtävänsä ja tekee sen huolella.

Lähtö myöhästyi puolisen tuntia, ajan saimme odotella koneessa itseksemme ihmetellen. Jossain Puolan peltojen yllä kapteeni muisti kertoa lähdön viivästymisen johtuneen ’jäänpoistosählingistä ständillä’. Pahoittelu myöhästyi tunnilla, matkustajat olivat jo nollanneet jutun, jos jatkoyhteys ei ollut vaarassa.

Perillä odottelimme matkatavaroita. Kun muut olivat menneet ja hihnalla kiersi enää yksinäinen kitara, oli pakko viimein tajuta, että punainen laukkuni ei tule. Lievän hämmennyksen vallassa siirryin luukulle tekemään ilmoitusta. Olihan siinä muitakin. – Haluatteko toilettitarvikepakkauksen, kysyi virkailija kaavakkeiden täytön päätteeksi koleasti. Näitä sattuu, jollekin kerta on silti ensimmäinen ja häivähdys myötätuntoa pelastaisi tunnelmaa.

Hotell Harmonie oli nimensä mukainen, rauhallisella sivukadulla. Toisen purkaessa laukkuaan avarassa huoneessamme yritin asennoitua asioiden saamaan käänteeseen. Lyhyen lennon takia olin oikaissut tavanomaisesta: ottanut käsimatkatavaroille tavallista pienemmän laukun ja siihen vain passin, kameran, korut ja käteisvarat. Lentoyhtiön käsitys naisihmisen välttämättömistä matkatarvikkeista oli karu: hammasharja ja -tahna, sukkahousut, valkea t-paita, Y3-pesujauhepussi, deodorantti, pari Lumenea ja side. Ilahduin innovaatiosta, joka osoittautui kokoontaittuvaksi hiusharja-peili-yhdistelmäksi.

Illan tullen virittelin yöasua Finnairin hätäapupaidasta ja Toisen luovuttamista (kookkaista!) pyjamanhousuista. Järjestely ei erityisesti ilahduttanut kumpaakaan, mutta kun vuode oli erinomainen, unta ei haitannut.

Aamulla heräsimme mustarastaan lauluun.

(jatkuu)

Kiirastorstain ehtoolliskirkossa seniorien kuoro laulaa särisevin äänin: ”Kaukaa sinua hain, nyt on pyyntöni vain: pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään.”

*

Pitkäperjantaina, kuumeessa. Veli soittaa, äänensä värähtää: Täti on kuollut eilen illalla sairaalassa, mennään käymään serkun luona. Laitanko nimesi kukkakorttiin?

*

Lauantaina kuume on laskenut, kirjoittelen matkajuttuja. Pergolesin Stabat mater soi. Äiti ei vastaa puhelimeen. Veljenvaimo soittaa kuulleensa hoitajalta: äiti oli jo aamuvarhain ollut eteisessä lähtövalmiina kasseineen. ”Tulloovat minnuu hakemaa..”

*

Pääsiäissunnuntaina pihalla on yöllä satanutta puhtaanvalkeaa lunta. Kaikki tuntuu hiukan erilaiselta, matkalta palanneen tuttu kokemus. Ilahdun, kun äiti vastaa puhelimeen, tunnistaa tyttärekseen, kiittelee pääsiäiskortista. ”Täss kuvass on kaks keltakukkaa, toinen on jo lakastumassa.. niinko mie..” Radiossa luetaan runoa: ”Istun lähtövalmiina, matkanpituisessa junassa..”

*

Toinen pääsiäispyhä. Valvoin yöllä kaksi tuntia. Aamulla etsin Valamosta joskus ostettua levyä, halusin kuulla pääsiäisaamun palveluksen iloisesti kilkattavat kellot.. Sitten veljenvaimo soitti, yöhoitaja oli löytänyt äidin pesuhuoneen lattialta mustelmilla. Suru sisälläni kasvaa kevätilon kanssa rinnakkain.

p1012622.jpg

Salaisuus, muutos, suru ja ilo – Elämä!

(kuva Schönbrunnin linnanpihan pääsiäiskojuilta)

p1012670.jpg

Kuolema, missä on voimasi?

 

p1012574.jpg

Nurmien alla nukutaan hiljaa, kevään silmuja kypsytellen

p1012597.jpg

Ristinpuu kantaa lyötyä miestä, tuntee hänen kanssaan janon, hylätyn tuskat ja kuoleman kivun. Kolmantena aamuna puu puhkeaa lehtiin. Se on täytetty.

p1012641.jpg

Torstaimummelit tapasivat tänään ehtoolliskirkossa. Miten rakkailta he tuntuivat! Rovastin sanoista jäi mieleen: ehtoollispöydässä olemme kaikki samanarvoisia.

pb032118.jpg

Kuin paju olen ikävöinyt kevättä talveni läpi, odottanut pääsiäisilon puhkeamista

Mikä tätä yhteiskuntaa riivaa? Pääministeri esiintyy uhrina ja perää sitkeästi yksityistä kunniaansa. Ulkoministerin edesottamuksia ihmetellään ulkomaita myöten; ministeriveljet täällä vain kilvan vakuuttelevat luottamustaan. Keihin pukkien vartioiman kaalimaan kansa voi luottaa? Poliitikot sössöttävät, lööpit raakkuvat.

Tiede-lehti kertoi, että Suomessa miehistä 40 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} on normaalipainoisia, naisista 60 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}. Kun katsoo ympärilleen kaupungilla ja näyteikkunapeiliin, prosentit tuntuvat optimistisilta. Television uusimmassa dieettiohjelmassa lääkäripotilas pelaa pokeria syö munkkeja ja ikuisia laihduttajia paimentaa ruotuun ylipainoinen lääkäri ja kaksi virkaintoista piiskuria. Viralliset kansanterveydestä huolestujat ovat jo menettämässä toivoaan, väki vain lihoo ja tupakoi vaikka miten valistetaan. Rappeutumissairaudet kaatavat vielä jonakin päivänä koko terveydenhuoltosysteemin?

Eduskunnan kyselytunnilla yksi toisensa perään kuuluu huutelevan: onko hallitus tietoinen? mitä hallitus aikoo tehdä? Jokaisen kannattaisi katsoa omaan peiliin: oletko tietoinen? mitä aiot tehdä?

Pirjo Rissanen; Sielunsisaret; Gummerus 2007

Kahlasin reilun viisisataa sivua sujuvasti kuvailtuja erotarinoita, eri-ikäisten naisten sielunelämää, ystävyyksiä, arkea ja unelmia. Rissanen näkyy julkaisseen ainakin yksitoista ’naisille suunnattua’ romaania. Kirjan nimen perusteella äkkilainattu opus oli pettymys: en edes tunnistanut kirjan naisten suhteita sielunsisaruudeksi. Moni lukija saattaa toisaalta hyvinkin viihtyä henkilöiden ulkonäköä, asusteita, etelänmatkoja ja entisiä rakastajia kuvailevan tekstin parissa. (Kirjakaupan uutuuspöytä pursusi juuri tulleita uusia Rissasia, joten kauppa ilmeisesti käy.) Muistutan itseäni taas: kirjaa valitessa kannattaisi silmäillä edes takakansiteksti, ettei hukkaisi aikaansa.

Marketta Rentola; Marenkiooppera; Tammi 1986

Toimittaja-ammattilaisen varma käsiala näkyy tässä kirjassa. Lauseet ja kappaleet ovat lyhyitä, kieli sujuvaa, terhakkaa, ilmeikästä. Kirjoittaja kertoo kolmen naisen ja heidän miestensä tarinaa kaleidoskooppimaisin välähdyksin. Kirjoitusaikakauden piirteet ovat tunnistettavissa tuolloin vauhdikkainta aikuisuuttaan eläneelle: menoa on ja meininkiä, ihmisiä vilisee ja tapahtuu paljon. Kirjan jännite tuntuu loppuvan kesken, jotain jää puuttumaan mitä romaanilta odottaisi. Kuvailtujen ihmisten maailma saattaa olla monelle lukijalle ihan tuttu, minä vain en oikein saanut mistään kiinni.

Hanna abu Hanna; Pilven varjo; suom. Kaarlo Yrttiaho; SLS 2007

Kirjoittaja on Suomessa asuvan tunnetun kirjoittajan ja toimittajan Umayya abu Hannan isä. Palestiinalaiskristityn, kirjailijan, opettajan ja tutkijan omaelämäkerta on sukellus toiseen aikaan, toiseen maailmaan, vieraaseen ja kuitenkin tuttuun. Olen tullut käyneeksi 1970 monilla seuduilla, jotka ovat olleet kirjailijan kasvuvuosien kotimaata. Palestiinalaisten asuinseudut ovat olleet alituisen muutoksen kourissa, sotien ja veristen kahakoiden myllerryksessä vuosikymmenestä toiseen. Tuntui ihmeelliseltä lukea 1900-luvun alkupuolen rauhaisesta elämästä palestiinalaiskylissä: kadotettua kauneutta, tarun lumoa, väkevää kulttuurista omanarvontuntoa. Kiehtova kirja, jota paikoin hieman töksähtelevä suomennos ei tunnu haittaavan.

Jouko Sirola; Mitään pelättävää ei ole; Teos 2006

Sirola on oivallinen novellisti, kirjoittanut romaaninsakin eräänlaiseksi novellisarjaksi, joka kuvaa parisuhdejatkumoa eri vaiheissaan. Romaanissa pohditaan rakkauden olemusta: onnen tähdenlentoja, suhteen vääjäämätöntä muuttumista, omistamista ja vapautta, isyyttä ja äitiyttä, naisena ja miehenä olemista lapsen kautta. Sirola puhuu nelikymppisen miehen äänellä ja miehen tunteista myös matemaattisin kuvin ja onnistuu siinä hienosti. Pidin erityisen onnistuneena tyylin, sisällön ja muodon muodostamaa kokonaisuutta. Antoisa lukukokemus!

Marjatta Säkkinen; Tunturit kukkivat; SRK 2006

Kirjan esittelyssä olisi pitänyt kertoa lukijalle, että kyseessä on Lars Levi Laestadiuksen elämästä kertova minä-muodossa kirjoitettu romaani. Lukiessa nousi väistämättä ajatus, että laajasti pohjoisessa yhä vaikuttava herätysliike on tarvinnut perustajansa ja oppi-isänsä elämäntarinasta kansantajuisen, naisen näkökulmiakin esiin tuovan version. Tunnustan, että toivoin enemmän kuin sain; kirja ei jaksanut ylläpitää mielenkiintoani ja meni selailuksi.

Helena Kallio; Ennen kuin sielu puutuu; Teos, 2006

Teatterin sisämaailma lienee useimmille katsomossa hyvinkin viihtyvälle outoudessaan kiehtova. Kiinnostuin kirjasta tapahtumaympäristön vuoksi, muistin kirjan olleen myös esillä tv-1:n Voimalassa viime syksynä. Nelikymppinen kirjoittaja on itse näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja ja teatterintutkija, julkaissut runoja ja novelleja, niistä palkittukin. Esikoisromaani on huikea tarina nuoren näyttelijän tuskallisesta matkasta roolien kautta omaan sisimpäänsä, pelkojen ja tuskan hallitsemaan historiaansa. Kanssakulkijana on rakastettu, joka painii oman elämänsä luopumisen kivuissa. Romaanin vahvuus on rikas ja hienolla tavalla äärimmäisen avoin tunnesanasto, rakkauden kokemisen ja persoonallisten kasvukipujen kuvaus.  Alku tuntui tahmailevan ja olin vähällä luovuttaa, mutta sitten tapahtui ihme, jännite syntyi, kasvoi ja Naston tarina tempasi vastustamattomasti mukaansa. Saatoin laskea kirjan käsistäni vasta aamuyön tunneilla päästyäni loppuun. En edes muista milloin viimeksi on käynyt näin. Maaliskuun lukukokemusteni helmi!