Ihanasti poikkeava viikko! Jos rasittaakin jalan verrytysohjelma, on ollut suuri ilo mummeloida Pikkuritarin kanssa. Olipa eräs ilta, kun Nuorikolla oli orkesteriharjoituksensa ja Esikoinen viipyi opetuspuuhassaan. Pikkuritari kärrättiin Mummelin ja Vaarin illan ratoksi. Syliteltävän ihana vekkuli, hyväntuulinen ja onnellinen pojanpoika!
Eilen taas matkasi mummeli junaa vaihtaen Pikkuritarin kotiin. Isukki siinä valmisteli töihinlähtöä, äiti oli jo mennyt varhemmin. Kun Isukki oli takki päällä lähdössä, meinasi Pikkuritarille harmitus jäädä päälle, tuttia tarvittiin hetkeksi, mutta vielä ehdittiin jutella mukaviakin, ennen kuin tuli päiväunosten aika. Mummelin kääriessä Pikkuritaria ulkotamineisiin, silmät jo lumpsahtivat. Poju vain pussiin ja vaunukoppa parvekkeelle.
Päiväunien aikaan Mummeli päivitti tietojaan vauvanhoidosta lukemalla alan uusinta opusta. Enimmäkseen oli ihan tuttua tarinaa, mutta nykyään ruokailuaikoja ei vahdita kello kädessä eikä syliä tarvitse säästää. Vauva saa itse ilmaista milloin on nälkä, äidin tehtävä on tulkita itkun vivahteet. Imetysohjeita oli runsaasti, muttei mitään painostusta rintaruokintaan. Nykyäidit imettävät aina kun voivat ja isät tarjoilevat maitovastiketta, kun äiti ei ole paikalla.
Ennen kuin Pikkuritari heräili vaatimaan ruokaa olikin äiti jo tullut kotiin. Kylläisen ja hyväntuulisen Pikkuritarin luota oli Mummelin ihan vaikea irrota kotimatkalle.
* Madeleine Hessérus, Paljain jaloin, suom. Jaana Nikula; Gummerus 2004
Kirjailijan tarina on varsin erikoinen. Opiskeltuaan balettikoulussa hän joutui jalkavamman vuoksi jättämään haaveet tanssijan urasta ja opiskeli sen sijaan lääkäriksi. Toimittuaan hoitoalalla ja teatteritaiteen parissa, hän päätyi kirjoittamaan novelleja ja näytelmiä. Tämä on ensimmäinen suomennettu romaani häneltä.
Paljain jaloin on myös outo tarina parisuhteessa elävästä lääkäristä, joka pakenee impulsiivisesti ja totaalisesti siihenastisesta elämästään. Lähtö on niin konkreettinen, että paluu käy mahdottomaksi. Pako vie kaupungista metsään ja on lopulta eräänlainen metamorfoosi, joka pelkistää sivilisaatiolle allergisoituneen naisen asteittain luonnonvaraiseksi, eläimen tavalla eläväksi. Yllättävä loppu on symbolisesti kiehtova. Taitavasti kerrottu tarina liikkuu uskottavuuden rajoilla; sen voisi lukea myös sairauskertomuksena tai ekologisena puheenvuorona.
* Eeva Kilpi, Elämän evakkona; WSOY 1983
Vaikkakin olen lukenut lähes kaiken Eeva Kilven kirjallisesta tuotannosta – hän on suosikkejani – tämä tarina oli käsissäni ensi kertaa vasta nyt. Lienen väistellyt kirjaa evakkokarjalaisuuden paatosta peläten. Lapsuusperheeni tai suvun historiaan eivät evakkomatkat kuuluneet, vaikka itärajan lähietäisyys tuntui. Karjalainen sukutarina tämä on, väkevästi, mutta ei kuvaile suvun evakkovaiheita vaan ihmisten sisäistä evakkoutta, menneeseen sitovia muistoja, ainaista koti-ikävää. Olin erityisen viehättynyt tutun kuuloisesta murrepuheesta. Tekstistä putkahti sanoja, joita en sitten lapsuuteni ole myöhemmin kohdannut kuin satunnaisesti. Kirjaa lukiessa tajusin äidinkielen merkityksen ihmisen kielenkotina.
Eeva Kilpi on sukupolvensa etevimpiä eepikkoja suomalaisessa kirjallisuudessa, upea tarinankertoja, joka osaa rakentaa ja rytmittää kerronnan kudoksen. Taidokkaasti hän luo henkilöistään eläviä ihmisiä, tarttuu rohkeasti tabuihin ja tuo ne väistämättömällä tavalla lukijan iholle. Ja kirjailijasta itsestään hehkuu tekstiin karjalaisuudelle ominainen syvälämpö, itkusta ja ikävästä, ilosta ja tunteenlieskoista punoutuva.
* Sarah Goodall, Nicholas Monson, Palatsipäiväkirja, suom. Jelena Vallenius; Nemo 2007
Akateemisen ale-luettelosta osui silmiin 12 vuotta prinssi Charlesin hovikirjurina toimineen S.G:n muistelukset. Kuninkaalliset kiinnostavat tasavaltalaisia, se on selvä. Mutta ei sentään millä tavalla tahansa kerrottuna. Kirjan ’päiväkirjateksti’ on hölösuista ja juoruilevaa. Kirja antaa todenmukaisimman kuvan kirjoittajasta itsestään, loppumetreillä motiiviksi paljastuu yksinkertaisesti rahastus ja kostonhimo. Kahlasin kirjan vastenmielisesti loppuun; täysin turha ostos.
Kaupan kassalla
– Ja kolmeyhdeksänviisi, kiitos.
– Anteeksi -?
– Kolme euroa 95 senttiä.
– Siis… vain … ?
– (hymyä) Nii’iin.
Kotona
Alepan kuitti: kevytmaito 0,68; pinaattikeitto 1,59; jugurtti 0,35; pulla 1,15; paperikassi, ruskea 0,18. – Yhteensä 3,95.
Mitä maksaa ruoka, mitä kääre? Puolen litran tölkki, mikrorasia ja pahvikotelo, muovipikari, pussi, johon olisi mahtunut vaikka kokonainen leipä. Paperinen ostoskassi käytetään roskapussina. Jätteenkeräysammattikunnalla riittää töitä. Kaatopaikat täyttyvät.
Sunnuntaiaamuna varttia vaille yhdeksän soi ovikello. Täällä kuulkaa eletään viikonloppuisin siihen aikaan kahvikupposen jälkeistä nirvanaa aamutakissa, Pissismummo paikallisaviisin ja Poikakaveri valtakunnan päälehdykkäisen kimpussa. Kun ei nuorisoliikennettä enää ole tässä osoitteessa eikä kaupungissa ole tapana ilmaantua toisen oven taakse ilman asiaa, vähän siinä kulmat kohosi, että mitäs nyt.
Poikakaveri katsoi velvollisuudekseen käydä ovella tiedustamassa. Naapurirouva siinä seisoo ja tinkaa nimiä paperiin. – Jaahas, mihinkäs pap… – No, meinaan tästä pitkään työreissuun, että jos jotain sattuu, pitää kotimiesavokin tilanne turvata. Ei muuta kuin todistatte, että olen täysissä järjissä paperin rustannut.
Tässä vaiheessa Pissismummo höristi korvaa ja tassutti eteiseen. Tottahan kiinnosti mainittu täysjärki, se kun on ollut Mummon ikiomaa arviointialaa, hihii. Pissismummo tarkastelemaan naapurirouvaa sillä silmällä, millä täysjärki havaitaan, jos sitä on. Ihan tuo näytti pätevältä, silmät kirkkaina, tukka hienosti kammattuna ja asialliset vermeet päällä. (Samaahan ei voinut sanoa todistajaparista.)
Eipä mitään, Poikakaveri jo nimeä raapusti. Vaan Mummo on tanakkana: ei kuunaan nimeä mihkään paperiin ennen kuin on selvillä, mitä asia koskee. Niinpä istahti hän eteisen jakkaralle lukemaan. – Jaa, sitä on ruvettu testamenttia laatimaan aamutuimaan. No, eipä ole huono idea hoitaa asia, kun ei lain turvaa avopuolisolla ole.
Toivoteltiin matkaonnea ja tervetuloa kotiin takaisin. Naapuri painoi oven kiinni mennessäns. Eteisen peilissä vilahti peljästyttävä näkymä: tukka pystyssä ja muinaisessa aamutakissa ei moni mummo ole parhaimmillaan. Mutta todistajaksi kelpasi.
Riippuu taustoistakin miltä kaikki näyttää. Joskus tausta auttaa näkemään selvemmin, joskus vie huomion eikä anna tilaa sille, mikä on.
Koipitohtori onnistui toisella tapaamalla herättämään Pissismummon hiipuvan elämänhalun henkiin. Ensitöikseen kertoi hän nimittäin, että tutkimustulokset päästävät tosipahoja pelkäämästä. Mikä ikinä koipea kenkuttaakin, ainakaan sen takia ei tarvitsisi loppuiän öitään valvoa. Miten lohdullisesti tuo valkotakkisten valio osasikaan sanoa silmiin katsoen: ”Me kulumme, kun ikää tulee, niin se vain on”.
Tutkimustulokset, uusi resepti ja terapialähete kainalossa palasi Pissismummo koipitohtorin vastaanotolta. Ensi alkuun piti napsia kahden viikon kuuri tulehdusta ja kipua lievittävää. Kävelyintoakin suitsittiin. Sitten sopisi alkaa rassaus. Lääke piteli koiven kenkuttelua aisoissa, öisin sai ihan nukkua epätoivoisen kieriskelyn sijasta. Joulunalus- puuhakkeet sujuivat itkuitta ja irvistelyittä.
Uunnavuonna Pissismummo rantautui lähete kämmenissään koipituunaajan kynsiin. Nohevan oloinen nainen tutkaili paperia ja komensi vähentämään vaatetusta. – Katotaanpas mikä täällä on tilanne, sanoi ja antoi tulla siekailemattomat näkemykset Mummon luukaluston, lihasten, ryhdin ja eritoten jalkain kunnosta. Sitten Mummo määrättiin petille pitkäkseen ja tuunaus alkoi.
Seuraavan reilun puolituntisen ajan vanutus ja venytys oli sitä teholuokkaa, että mummonsilmistä kipuvesi tirisi ja piti oikein keskittyä sietämiseen, ettei olisi alkanut ääneen ulista. Päälle päätteeksi noheva Tuunari julisti, että kyllä tästä vielä koipi saadaan. – Ai-jai, parahti Pissismummo jäätyään nippa nappa henkiin ekakerrasta.
Kolmannen ankaran tuunauskerran ja välipäivien kotiläksyjen jälkeen alkaa koipi hiljalleen tuntua kalustoon kuuluvalta. Vaan vielä on kivistä tietä kotvan matkaa, ennen kuin Mummo tunturimaan pitkospuille uskaltautuu.
Hänellä on paikka kolmen vanhan naisen kanssa samassa pöydässä. Hän katsoo aina alas, pöytään, käsiinsä. Kun häntä puhuttelee, hän urahtaa epämääräisesti, sanoja ei hänellä ole. Huoneessaan hän istuu ikkunan ääressä, iso mies kokoonpainuneena, liikahtamatta. Mitä kantanee mielessään, hartioillaan.
*
Hän istuu suoraselkäisenä yksin, laiha nainen, joka ei oikein siedä muita lähellään. Ilme on kiusaantunut, torjuva. Hän katsoo kohti, mutta ilme ei muutu. Hän näyttää siltä kuin odottaisi jonkun tulevan, jonkun sanovan, jonkun jotain. Kerran näin hänen hymyilevän ujosti kuin itseltään salaa.
*
Hän istuu iltapäivisin sohvalla tai keinutuolissa katsomassa televisiosta Salattuja elämiä. Hänellä on pyöreät, avoimet mummonkasvot, sileät ja levolliset kädet, jotka lepäävät esiliinan helmassa. Hän saattaa vastata sinulle, jos kumarrut lähelle ja kysyt selkeästi. Joka tapauksessa hän hymyilee kuin ymmärtäisi.
*
Hän voihkii ääneen, erityisesti silloin, kun häntä autetaan vuoteesta syömään tai vessaan. Hän on vakuuttunut siitä, että hänet halutaan vain tappaa. Hän mutisee, ettei halua nousta tai syödä tai mitään. Hän uikuttaa: antakaa minun olla rauhassa. Hänen tyttärensä käy, vaikka äiti ei tunnista häntä.
*
Hän kulkee rollaattorin kanssa käytävää edestakaisin, istahtaa sohvaan, lähtee kohta taas. Kun hän menee huoneeseensa ja jää yksin, hän hätääntyy. Usein hän pakkaa tavaroita lähtöä varten. Hän itkee iltaisin ja kyselee, missä kaikki ovat ja joko lähdetään kotiin. Hän on äiti, isoäiti ja isoisoäiti – minun äitini.
Seurailimme eilen televisiosta BBC:n uutisointia päivästä, jona Amerikan Yhdysvallat teki historiaa. Presidentin virkavalan vannoi afroamerikkalainen Barack Obama. Hänen ei todellakaan enää tarvinnut innoittuneessa ja inspiroivassa virkaanastujaispuheessaan alleviivata rotuseikkoja, hän oli itse aito todiste ihmeestä. Martin Luther Kingin ja miljoonien afroamerikkalaisten unelma tasa-arvosta toteutui viimeinkin.
Hiljaiseksi sai seremonian seuraajan se, että maailman mahtavimman kansan valtionpäämiehellä oli varaa kumartua rukoukseen, jossa pyydettiin Jumalalta siunausta ja viisautta valtaa ja vastuuta kantaville, kansalaisille ja koko maailmalle. Amerikkalaiset ovat uskonnollista väkeä ja heillä se saa näkyä avoimesti ylintä valtaa myöten. Vasta teot silti näyttävät, tuottaako valta ja viisaus hyvää hedelmää. Edellisen hallinnon kohdalla näin ei aina ollut.
Meillä unelman tasa-arvosta täytti historiamme ensimmäinen naispresidentti. Mitä tapahtui? Valtaoikeuksia nakerretaan pala palalta ja presidenttiä ivaillaan mediassa. Merkittävän oppositiopuolueen puheenjohtajaksi valittiin ensi kertaa nainen. Mitä tapahtui? Hänen puheensa unelmista on miehissä naurettu maan rakoon. Näin meillä.
Kansaa edustavilla ja valtaa pitävillä on oltava unelmia, rohkeutta ja viisautta. Niitä voi heille myös rukoilla.
Nykyään eri tahoilla ja puitteissa toimivista vapaaehtoisista puhutaan mieluiten kansalaistoimijoina. Toiminta on terminä avarampi, siitä puuttuu työhön mielikuvissa liittyvä suorituksen ja korvauksen sävy. Olkoonkin eettisesti suositeltavaa, on kansalaisen toiminta kumminkin luonteeltaan vapaaehtoista.
Puolitoista vuotta olen nyt toiminut Hyvinvointityön keskuksen Nostalgia-projektin ’torstaimummolassa’, johon haetaan eri syistä yksinäistyneitä eläkeläisiä kotoaan. Projektissa on tänä aikana ehtinyt olla useita avustajia; kellä oli sopeutumisongelmia, ketkä eivät jaksaneet. Tässä näkyy paljaimmillaan kansalaistoiminnan perusolemus: kun se on vapaaehtoista, sitoutuminen vaihtelee. Juuri nyt on koossa hyvin toimiva porukka, mutta kuinka kauan.
Projektilla on palkattu johtaja, ohjausryhmä ja kolme toimintaryhmää: vanhainkodissa asuville, omin toimin koolle tuleville ja autettaville, jotka haetaan kotoa. Osallistujat valittiin kaupungin kotipalvelun suosittelemista ja itse halukkaista haastattelun perusteella. Vapaaehtoisia ryhmänohjaajia on koulutettu ja heitä varten kootaan projektin kuluessa käsikirjaa toimintaideoista, jotka on kokeiltu ryhmissä.
Projekteissa on se olennainen puoli, että ne alkavat ja päättyvät. Johtoryhmä suunnittelee jo jatkoa. Toiminta ei pyöri vapaaehtoistoimijoiden varassa. On oltava joku, joka koordinoi, hankkii varat kuljetuksiin, kahvituksiin, materiaaleihin, retkikuluihin. Ryhmät ovat periaatteessa täydentyviä, mutta kiinteytyvät ajan mittaan niin, että huolta kannetaan, jos joku jää pois. Toisaalta uusien jäsenten integroiminen kiinteään porukkaan ei aina onnistu.
Vanhusprojekti on vain osa kaupunkimme Hyvinvointityön keskuksen toimintaa. On tarjolla kursseja, luentoja ja harrasteryhmiä. Ohjaajat ja esiintyjät ovat koulutettuja ammattilaisia, joista moni antaa panoksensa korvauksetta. Se on eräänlaista henkistä vaihdantataloutta; annat aikaasi ja jaat tietotaitoasi – saat ja tuotat sosiaalista mielen hyvinvointia. Keskuksella on palkattu toiminnanjohtaja, toimistoa ja kahvilaa pyörittävät työllistetyt.
Kaikki kansalaistoimijat eivät ole eläkeläisiä. Järjestökenttä tarjoaa foorumeita kaikenikäisille yhteiseksi hyväksi toimimiseen opintojen tai päivätyön ohella. Vapaaehtoisuus tuottaa iloa!
**
Suosittelen aiheesta kiinnostuneille:
Marianne Nylund & Anne Birgitta Yeung (toim.); Vapaaehtoistoiminta, anti, arvot, ja osallisuus; Vastapaino 2005.
Televisiossa on meneillään kiinnostava neliosainen sarja, jossa pohdiskellaan uskoa. Lähtökohtana ovat henkisen etsijän kysymykset, monen mieltä jossain elämänvaiheessa askarruttaneet. Onko Jumalaa? Mitä uskoa, kun uskontoja on niin monta? Mitä raamatusta pitäisi ajatella? Onko taivasta ja helvettiä olemassa, kenelle ja millainen, jos on? Onko paholaista? Miksi maailmassa on niin paljon pahaa, uskonnon nimissäkin tehtyä?
Ohjelman ensimmäisessä osassa vastaajina on maassamme vaikuttavien eri uskontoliikkeiden edustajia, joista kaikilla ei ole kovin syvällistä opillista tietämystä. Luterilaisen kirkon papeissa on korkeasti oppineita, pragmaatikkoja, fundamentalisteja, mystikkokin. Myös feministisiä painotuksia voi havaita.
Mielenkiintoista on todeta miten eri näkökulmista uskonkysymyksiä voidaan lähestyä. Havaintoni mukaan fundamentalistiset, raamattua tai opittua sellaisenaan siteeraavat vastaukset antavat vähiten pohdiskelijalle. Parhaimmillaan heidän näkemyksensä tuntuvat liikuttavan vilpittömiltä, pahimmillaan häkellyttävän naiiveilta.
Ohjelma ei tuonut varsinaisesti uutta tietoa tai näkemyksiä kysymyksiin, joita itsekin olen pohtinut. Olen ymmärtänyt kysyjän lailla, ettei totuus Jumalasta ole kenenkään yksittäisen ihmisen tai kirkon hallussa. Jumala on luonteeltaan suvereeni, ihmisen käsityskyvyn ulottumattomissa. Kristinusko, sitä vanhemmat ja uudemmat uskonnot tai ideologiat eivät voi antaa tyhjentävää vastausta etsijän kysymyksiin.
Mitä uskoa, kysymys jää elämään sillekin, joka uskoo Jumalaan. Harhailu uskonliikkeestä toiseen ei auta etsijää. Oma kirkko tai uskonyhteisö voi tarjota etsijälle kotipaikan, jossa on lupa uskoa, lupa kysyä ja lupa elää uskossaan epätäydellisenäkin. ”Etsijänä pysyn, kyselemään jään…”
|
|
