Ikuisesti kestävän ja horjumattoman symbolina näemme kallion. Senkin voi murtaa vesi ja jää. Eikä ihminen ole edes kiveä.
Joidenkin tammikuu on tipaton, meillä sen sijaan on vietetty kulttuuripitoista tammikuuta aplodeeraten siellä täällä oikein sydämen kyllyydestä. Tuntui hyvältä joulun ja uuden vuoden pyhien suman jälkeen lähteä ’ulos’ kotirauhasta kokemaan kulttuurisia impulsseja.
Ei ole tullut Kaapelissa ennen käytyä, vaikka niillä kulmilla on liikuttu. Esikoisen porukan ihana joululahjaylläri oli tällä kertaa liput Hurjaruuthin Talvisirkukseen. Ah ja voi että oli hauska parituntinen (oikein ’elämän-päivänä-lajia’ – Esikoiselle tiedoksi). Saimme ihastella huimaa akrobatiaa ja loistavia miimisiä lahjakkuuksia. On todellinen taito saada kehonkieli niin eläväksi, että erilaiset äännähdykset tai vieraskieliset tunnistesanat riittivät viestin ymmärtämiseen. Katsomossa oli paljon lapsia, joiden eläytymistä huikeisiin taidonnäytteisiin oli myös mainio seurata sivusilmällä.
Loppiaisvieraamme toiveissa oli Prinsessa Ruusunen, ihastuttava satubaletti. Klassisesta tanssitaiteesta viehättyi hieman yllättäen myös meistä Toinen, jota en juurikaan ole tohtinut aiemmin edes kysellä mukaan. Ilmeisesti olisi kannattanut. Baletin perusasioiden tuntemus auttaa saamaan esityksestä enemmän, mutta voi myös heittäytyä vain nauttimaan äärimmilleen viedystä estetiikasta, joka on arjesta mahdollisimman kaukana. Yleisön joukossa oli useita suloisiin prinsessapukuihin puettuja pikku tyttöjä – viime vuosien ilmiö satubalettinäytöksissä. Maaliskuun ylimääräisiin näytöksiin saa vielä lippuja.
Elokuvatarjonnasta valitsi leidikvartettimme kotimaisen Putoavia enkeleitä. Meriluodon ja Viidan tarina on rankkaa katsottavaa. Elokuvan rakennetta on arvosteltu sekavaksi, mutta minä pidin ohjaajan ratkaisusta, jossa tarinaa kehrättiin ja purettiin fiktiivisen tytärhahmon kautta. Tommi Korpela on juuri oikea mies Lauri Viidaksi, hänen powerinsa riittää. Yllättävän upeasti nuori Elina Leeve selviää vaikeasta, roolista toiseen vaihtuvassa osuudessaan. Jos on oma kriisi meneillään ei ehkä kannata raastaa itseään tällä elokuvalla, muuten voin suositella.
Helsingin Kampin Palvelukeskuksen auditorioon vaelsi keskiviikkona liki tuhat senioriliikkeestä kiinnostunutta ihmistä. Kaikki istumapaikat, parven rappuset, ruokasalista kannetut tuolit ja katederin reunat olivat täynnä istujia, seinustoilla ja ovensuussa seisottiin. Ilmassa oli aistittavissa aitoa innostusta, melkein hurmaa: vihdoinkin jokin uusi alku ja se tapahtuu meille!
Kyseessä oli Senioriliikkeen perustamiseen liittyvä kokoustaminen. Järjestäjät eivät olleet uskaltaneet unelmissaankaan arvata väen määrää. Päätös Liikkeen organisoimisesta oli tehty pienellä joukolla joulukuussa. Tiedotus tuotti tammikuun aikana toista tuhatta uutta jäsentä, mistä johtui ettei jäsenrekisteriä kyetty päivittämään ajoissa eikä asioista niin ollen voitu äänestää. Keskustelu oli kuitenkin vilkasta ja tunnelma korkealla.
Aiheellisesti kysyttiin: eikö Suomessa ole vielä tarpeeksi eläkeläisten etuja ajavia yhdistyksiä ja järjestöjä. Onhan niitä, mutta miksi asiat ovat tällä tolalla siitä huolimatta? Pitäisikö voimat yhdistää? Välittömänä tavoitteena poliittisesti sitoutumattomalla liikkeellä on nimien keruu adressiin, jossa vaaditaan vanhusasiainvaltuutetun viran ja toimiston perustamista seuraamaan valtakunnallisesti hyvän vanhusten hoidon toteutumista.
Väliaikainen hallitus oli päätynyt esittämään, että työnimellä Senioriliike alkuun saatettu organisaatio ilmoitettaisiin yhdistysrekisteriin nimellä Suomen Senioriliitto ry. Tästä keskusteltiin, toimiihan meillä jo kokoomustaustainen Kansallinen senioriliitto ry. Edustan sitä näkemystä, että nimi Senioriliike antaa innovatiivisemman ja dynaamisemman viestin. Organisaatio pitää olla, mutta ei välttämättä luutunut liitto!
Maaliskuun kokoontumisen jälkeen tiedämme enemmän.
Ennen muinoin kulutusta oli se, kun isän villapaita hiutui kyynärpään kohdalta puhki, veljen golffarihousujen polvet rispaantuivat, äidin silkkisukista juoksi silmä ja mummon kengänkannat kuluivat lintalleen. Nykyään kulutus tarkoittaa tavaratalojen ja kauppakeskusten ainaisasiakkuutta. On suorastaan velvollisuus ostaa riippumatta siitä onko tavaran tarvis, kun talouskriisin hoito mukamas sitä vaatii.
Pissismummo selaili toiveikkaana Tiede-lehden listaa kuluttajatyypeistä; vihdoinkin tulisi tietämään minkä sortin epeliksi luokiteltaisiin turhuusmarkkinoilla. Vaan mitäkäs! Ei kilahda kello minkään tyypin kohdalla. Kun ei taida tukanleikkaajalla käynti kerran kahdessa kuussa riittää edes ’kotiesteetikoksi’, joka kuulemma on hyvin toimeentuleva, alle 45-vuotias nainen, joka sisustaa ja käyttää kauneudenhoitopalveluja.
’Kulttuurisnobiksikaan’ ei Pissismummosta taida olla, vaikka kulttuuria arvostaakin ja mieleisissään riennoissa poukkoilee tuolloin tällöin. Snobin lompakosta kuulemma löytyvät kaikki tärkeät kortit, kuten oopperan kausikortti, Stockmannin kanta-asiakaskortti ja luottokortti joka lähtöön. Juuei, Pissismummon korttihulluus on ihan toista lajia: taidekortit maksavat vain 5-10 euroa kappaleelta, käteisellä.
’Shoppailijaksi’ Pissismummo myöntää olevansa auttamattoman yli-ikäinen, nuo kun kuulemma ovat alle 30-vuotiaita naisia, jotka satsaavat ulkonäköönsä ja itsensä hemmotteluun vähäiset rahansa. Nättinuorissa on listan mukaan vielä ’Wannabe-lajike’, joka keräilee merkkituotteita palvontansa kohteeksi. ’Teknologiafriikkiä’ taitaa sentään löytyä Mummon Poikakaverin suunnalta. Onpahan sen verran uusinta elektroniikkaa vuotten mennen havaittu hankituksi.
’Säästäjätyyppi’ on iäkkö, jonka sukanvarret säästöineen testamentataan lapsenlapsille. Tyyppi on kuulemma sukupuuttoon kuolevaa lajia. Eiköpä lie jo kuollutkin, sukanvarren tilallahan on nykyään osakesalkku, josta taas Mummo ei ymmärrä tuon taivaallista. Suvun viimeinen himosäästäjä on Pissismummon Ikimuori, joka on arkistoinut jok’ikisen irronneen napin ja narunpätkänkin sitten viime sotien.
– Kyllä kai tässä on tunnustauduttava peräti ’arkiseksi tyypiksi’, joka tekee vain tarpeelliset hankinnat trendeistä ja tyyleistä paljon piittaamatta. Ehkä sentään ripaus ’eettistä ja vihreää’ on arkisen mausteena, luontorakkaus kun suitsii turhakkeet. – Tai, no, tehokkain kulutusjarru taitaa kumminkin olla toi eläketilin saldo.
Nuutinpäivän aamu tihkuu vesiharmaata, pihassa enää kaksi kämmenenkokoista lumilämpärettä. On aika miettiä, mitä tuli luettua joulun aikaan.
* Henry David Thoreau; Kävelemisen taito, suom. Markku Envall; Basam Books 2008 (suom. 1997, alkuteksti 1862)
Ystävä poikkesi joulun alla, istuttiin kahvikupin ääressä jakamassa luontokokemuksia, minä metsäkävelyjen tuottamaa kipuakin, joka pahimmillaan sai mielen infernaalisen synkkiin aatoksiin. Ystävän tuomassa paketissa oli tämä ihmeellinen kirja. Thoreau oli 1800-luvun luontofilosofi, kirjailija, yhteiskuntakriitikko. Kirjassa hän puolustaa vapaata, päämäärätöntä kuljeskelua luonnossa yhtenä filosofoinnin muotona. Luettuani kirjan, voin ymmärtää miksi ystävä halusi jakaa juuri tämän kanssani. Thoreaun kanssa on upeaa kuljeskella, teksti soljuu vapaasti ja päämäärättömästi, availee uusia näkymiä, kuplii ajatuksia ja päästää ne menemään.
– Kävely, josta minä puhun, ei ole lainkaan niin kutsuttua liikunnan harjoitusta – – vaan on päivän tehtävä ja seikkailu. – – Uskon metsään ja niittyyn ja yöhön, jossa vilja kasvaa. – – Antakaa minulle kulttuuri, joka tuo paljon multaa niityiltä ja syventää humuskerrosta – ei sellaista, joka turvautuu vain kasvua kiihottaviin lannoitteisiin, parannettuihin laitteisiin ja pelkkiin sivistystapoihin. – – Kun jonkun päässä harvoin vierailee jokin ajatus, kuten saattaa käydä rautatietä kävellessä, niin todellakin vaunut menevät ohi hänen niitä kuulematta. Mutta pian jonkin heltymättömän lain nojalla meneekin ohi elämämme ja vaunut tulevat takaisin.”
* Merete Mazzarella; Illalla pelataan Afrikan tähteä, suom. Raija Viitanen; Tammi 2008
Kirja lienee joulun listahittejä, ainakin minun joululahjakappaleeni oli jo kolmatta painosta. Kuten olen aiemmin jo paljastanut, M.M. kuuluu suursuosikkeihini ja odotan hänen kirjojaan aina malttamattomasti. Tälläkin kertaa hän onnistuu häkellyttämään lukijan avoimuudella ja rohkeudella ja tekee sen tavalla, josta ei jää tympäisevää paljastelun makua. Kerrontatyylin keveys ja ilmavuus on se persoonallinen piirre, josta hänet kirjailijana tunnetaan. Aiheotsikko, Isovanhemmista ja lapsenlapsista, on tietysti minulle erinomaisen ajankohtainen ja kiinnostava. Löydän ajatuksia, joita en ole kohdannut toisaalla tai kuullut keneltäkään isoäitien vertaisryhmässä. Kirjailija panee itsensä ja läheisensä peliin: puhuu poikansa perheestä, joka on toisella puolen maailmaa ja kritisoi varovasti amerikkalaista elämänmuotoa. Hän puhuu miniästä, joka on juutalaisen kulttuurin kasvatti ja eroon päättyvästä parisuhteesta. Hän vertailee äidinäidin ja isänäidin asemaa lastenlasten elämässä ja omista kateuden ja alakynnessä olemisen tunteistaan. – Nautin suuresti ajatuksia inspiroivista ja oivalluksia herättävistä lukuhetkistä kirjan parissa. Suosittelen kaikille isoäideille, anopeille ja miniöille.
* Karel Glastra van Loon; Lisan hengitys; suom. Sanna van Leeuwen; Gummerus 2004 (2001)
Kirjastomme lukupiiri valitsi ohjaajan suosittelemista käännöskirjoista ensimmäiseksi tälle keväälle hollantilaisen, maassaan palkitun sanataiteilijan (toimittaja, kirjailija, sanoittaja, käsikirjoittaja) romaanin. Kustantajan info kirjan takakannessa nostaa tarinan taustakehyksen oudon tärkeäksi ja antaa mielestäni harhaanjohtavan kuvan sisällöstä. Minusta tämä on ennen muuta rakkausromaani. Päähenkilö on kadonnut, rakastunut nuori mies etsii, muistaa, löytää sellaista mitä ei tahdo tietää. Tarinan palaset paljastuvat hitaasti ja yllättävät ihan viimeisille sivuille asti. Pitkin matkaa van Loonin tavallisella kielellä kerrottu oivaltava rakkaustarina onnistuu pitämään lukijan imussaan. – Oli kiinnostavaa tutustua eurooppalaiseen 2000-luvun romaaniin, miehen näkökulmaan rakkaudesta.
* Maaria Leinonen; Ilo siltana päiväsi yli, Toivon ja valon runoja; kuvat Seppo K. Järvinen; Kirjapaja 2008
Herkkiä luontokuvia, puhuttelevia runoja – ihana lahjakirja saada ja antaa.
Tämä syväily on minua, että nytkin mietin, onko elämässä ylimalkaan sattumanvaraisia asioita. Miksi kirjoitan juuri tästä, juuri nyt. Kuinka paljon haastevastaukseen vaikuttaa kysyjän persoona. En tunne haastajaani muuten kuin blogitekstien kautta, mutta luotan tuntumaan. Voin antaa ajatusten virrata.
*
Sattumoisin kello on täsmälleen 15 juuri nyt. Äitini on kertonut, että olen syntynyt keskiviikkona iltapäivällä. Maalla oli sydänkesä, juhannus juhlittu, alettiin heinäntekoa. Oma Kuopuslapseni syntyi jouluviikon maanantaina iltapäivällä 31 vuotta myöhemmin. Esikoisen syntymähetki oli ollut syksyisenä keskiyönä, päivämäärä oli vaihtumaisillaan. Pojanpoika syntyi syysaamuna seitsemää vaille seitsemän. Sattumanvaraista, ehkä.
*
Pöydälläni on tällä hetkellä kolme kuvaa, joita kirjoitellessa katselen. Pinturicchion Madonna Adorante on Rooman matkalta 2005 ostetussa taidekalenterissa. Ballerina Eun-Ji Ha Prisessa Ruususen hahmossa tanssii kaunista koreografiaa satubaletissa, josta nautin loppiaisena. Niin ja kolmantena, elämäni kirkasvalo, pojanpojan hymykuva. Sattumanvaraista, tuskin.
*
Miten minusta tuli tämmöinen tonttumuori ja kivien kerääjä. Sattumaako? Kuinkahan monta pienen pientä tonttua meille onkaan kotiutunut. Niitä on kirja- ja levyhyllyköissä, takan reunalla, ikkunoilla. Ne pitävät kuutamokokouksiaan ja supisevat keskenään tonttumaisia. Kesäksi ne muuttavat pihaan ja kurkistelevat uteliaina kivien takaa. Tonttukansan tarinoita kehräilee Mummeli pojanpojalle jonakin päivänä kerrottavaksi…
*
Muutokset ja kriisit toistuvat ihmisen elämässä. Minun selviytymiskeinoni ovat olleet opiskelu, musiikki, luonto ja kirjoittaminen. Opiskelu toimii aina, pitää virrassa. Kirjoittamalla voi paitsi ilmaista ajatuksiaan myös keskustella itsensä kanssa. Musiikissa voi kellua, unelmoida, soida mukana. Milloin ei jaksa ihmisiä, voi etsiytyä luontoon; metsään, niitylle, veden ääreen tai merelle, nousta kalliolle, katsella kuutamoyössä tähdet.
*
Elämänkäsitykseni mukaan olemme täällä kehittyäksemme ihmisinä ja tukeaksemme toisiamme. Elämä yllättää, antaa ja ottaa. Kokemusten vuodet eivät ole sattumaa.
______________
Kiitos haastajalle: Kaamosvalon Maaretta
Ihmeellistä on, ettei ole kahta samanlaista lumikidettä. Luonto on ihmeitä täynnä. Myös sinä olet ainutlaatuinen.
Kuvassa on kesä Karjalassa sodan viimeisenä vuonna. Hääpari seisoo sulhasen syntymäkodin pihanurmella auringossa, taustalla kukkiva pihlajapuu. Morsian täyspitkässä valkeassaan nojaa kevyesti vasenta olkaansa sulhasen oikeaan. Hunturyöppy valuu selkää nurmelle asti. Pienten valkeiden kukkien kimppu sylissä kaartuu kohti sulhasta. Morsian hymyilee suoraan, sotilasasuinen sulhanen katsoo morsianta hiukan ujosti onnellisen miehen ilmein. Kauluslaatat ovat kersantin, vasemmassa rintapielessä kolme ansioristiä ja kaksi urheusmitalia. Saappaat kiiltävät ja pussihousujen prässit taittuvat terävinä. Vallaton tumma kihara on karannut otsalle.
En tavannut koskaan heitä kumpaakaan. Kuvan sulhanen, Toisen eno, katosi rauhan tultua kauan sitten syysmyrskyyn kalamatkallaan, palasi omilleen seuraavana keväänä rantaan ajautuneena. Enon vaimo kuljetti kahta lasta yksin eteen päin. Nyt perheestä on enää yksi jäljellä, hänelläkään ei perillistä.
Vuodet harventavat väkeä suvussa hiljalleen. Yksi toisensa jälkeen on muuttanut nurmen alle, nimeksi hautakiveen. Sukupolvesta toiseen perheet pienenevät.
Kuljemme vuorollamme kukin samaa tietä; muutumme muistoiksi, jotka välähtelevät elävien mielessä ja kerran unohtuvat.
Vuoden ensimmäisenä päivänä jätin kirjoituspöydälleni erään perintömaljoista. Se on kirkasta lasia, sillä tavoin pintakuvioitu, että näyttää olevan yltyleensä säröillä. Kosketuksesta se helähtää aavistuksen verran alavireisen a:n. Lasin sisäkerroksista, läheltä maljan pohjaa, löytää tarkkaan katsoen ihan oikean särönkin korukuvioon kätkeytyneenä.
Malja on kiehtovalla tavalla kaunis yksinkertaisuudessaan ja sai miettimään säröjä ja arpia, joita minussakin on. Sisäiset säröt eivät välttämättä näy, tuntuvat kyllä. Jotkut arvet sekä näkyvät että tuntuvat. Itsetuntemus edellyttää säröjensä ja arpiensa hyväksymistä. Vaikka jälkiä jää, elämä voi olla ehjä. Kosketuksesta soin, vaikka sointu voikin särähtää.
Toinen tuli tätinsä lähiomaisten kesken pidetystä perunkirjoituksesta. Jo hautajaismatkalla tädin sisar oli pyytänyt valitsemaan muistoja kirjoista ja koruista. Nyt sieltä oli pakattu mukaan liinavaatteita, muutama maljakko ja pöytähopeaa. Toivoin hiljaa mielessäni, että perintötavaraa ei tulisi kovin paljon. Kaikkea on jo riittävästi, liikaakin. Toisaalta, eräänlaista kierrätystähän perinnötkin ovat.
Uudenvuodenpäivän iltana tutkimme yhdessä perintötavaroita. Kuten kirjoista jo olin huomannut: täti oli valikoiva ja laatutietoinen. Pellavalakanoissa on upeat revinnäiskoristeet tai itsevirkatut pitsit sekä kauniisti aplikoidut nimikirjaimet. Tahrattomia damastipöytäliinoja, uudenkiiltoisia pellavapyyhkeitä, taitavasti kirjailtuja tabletteja ja pikku liinoja oli iso kassillinen. Toistaitoisena naisihmisenä arvostan kyllä suuresti käsityötä.
Täti syntyi rajantakaisen Karjalan kaupungissa ja koki siis evakkouden. Nuoruutensa herkimmät vuodet hän oli rintamalottana. Mitä jälkiä sotavuodet häneen mahtoivat jättääkään. Myöhemmin täti teki elämäntyönsä sotilaskotisisarena. Hän eli elämänsä erakkosieluisena ja itsellisenä ihmisenä. Ehkä vuodesta toiseen vaihtuvat varusmiesikäluokat olivat jokin side nuoruusvuosien sotakokemuksiin.
Tädit ovat tärkeitä. Heissä havisevat sukupuun ikivihreät lehvät. Lähtiessään he jättävät oven auki, askeltensa painaumat pihanurmeen. He vilkuttavat koivukujaa mennessään ja lehahtavat pois haurain siivin kuin perhoset.