Kauempaa näen vain sen puolen, joka on valaistu. Varjopuolikin kuuluu kokonaisuuteen. Ihmisen kunnioittaminen on hänen salaisuutensa kunnioittamista.
Onnellisen kotijoulun jälkeen valmistauduimme kahdestaan matkaan Lapsuusmaalle. Jo puhelimessa olin saanut vanhainkodin hoivaosastolta tiedon, että äidin hatara lyhytmuisti tuntuu täysin romahtaneen viimeisen viikon aikana. Jouluaattoillan vierailu veljenpojan perheessä oli väsyttänyt kovasti ja unohtunut saman tien vanhainkotiin palattua. Yöt ovat olleet levottomia ja päivälläkin sattunut kaatumisia – seurauksena onneksi vain mustelmia.
Tuloiltana poikkeamme osastolla. Äiti seisoo käytävällä rollan kanssa, katsoo tiukasti, sitten kasvot aukeavat hymyyn, kun hän tuntee. Puhelimessa hän oli viimeksi kysynyt: ”Mikäs se siun mieheis nimi on, ko mie en nyt muista.” Huokaan helpotuksesta, ihanaa, hän tuntee vielä tyttärensä ja vävynsä. Naapurihuoneen täti jo kysyy omalta tyttäreltään: ”Kukas se sie oot, tulit sie tappamaa miut?”.
Toisena päivänä menen osastolle vähän puolen päivän jälkeen. Aamutoimet on tehty, lounas syöty ja väki on ruokalevolla. Äiti istuu yhteisen olotilan sohvalla. Hän jaksaa siinä tai omassa nojatuolissaan vajaan puoli tuntia kerrallaan – sitten hän jo tahtoo vuoteelle lepäämään. Käymme vanhainkodin aulassa, istumme keinutuoleihin toviksi. Koetan kertoa kaikenlaista, mutta Äiti palaa aina toistelemaan samoja. Aulan presidenttien kuvista hän tunnisti elokuulla vielä neljä, enää ei niitäkään. – Minnuu niin väsyttää, lähetää kottii, hän sanoo kohta.
Päivällisaikaan kerron käyväni pienellä kävelyllä sillä välin, kun osaston väki ruokailee. Kierrän pienen lenkin valaistuja lähikatuja, hengitän syvään raikasta talvi-ilmaa. Iltajuna rullaa asemalle, kolme kaksikerroksista vaunua ja muutama matala. Tulee mieleen: jos juoksisin junaan, olisin iltayöstä jo kotona. Osastolle palatessani äiti on paniikissa eikä tahdo millään rauhoittua. Hän toistelee taukoamatta: missäs mie oon, kukas miut tänne toi, jokos myö lähetää, viet sie miut kottii. Kun en lopulta enää jaksa selittää, äiti kiukkuaa: mikset sie vastaa, vastaa miulle.
Katselemme taas kerran valokuvat ja puhelen tutuista ihmisistä. Sitten laulamme yhdessä tutut joululaulut. Äidillä on yhä ihmeen kaunis ääni ja hän laulaa kaikki säkeistöt oikein. Aina kun laulu loppuu, alkaa sama kysely. Yritän välillä lukea ääneen Anni Korpelan runoja, joista hän on ennen pitänyt. Äiti ei jaksa kuunnella. Jalkaa särkee, kivutonta asentoa ei löydy. Itkuinen valitus ja kyseleminen jatkuu kunnes äiti on niin väsynyt, että torkahtaa hetkeksi. Istun nojatuoliin ja suljen silmät. Miten ne jaksavat tätä päivästä toiseen.
Iltapalalle äiti ei halua ollenkaan. Sanon vain, että mennään silti ja kiepautan hänet ylös vuoteesta. – Elä revi minnuu, äiti ärisee, lähtee kuitenkin. Ruokailuhuoneessa hän on vakuuttunut, että hänet on tuotu lääkärin vastaanotolle. Särkylääke menee hyvin alas, mutta muutama lusikallinen kiisseliä vaatii jo neuvottelua. Iltapesulla äiti tahtoo pestä itse hampaat ja huuhtoa suun. Ihmettelen muutamia rutiineja, jotka ovat säilyneet äidin hajoavassa maailmassa. Hän haluaa myös itse päättää mitä pukee ylleen. Hoitaja sanoo, että äiti saattaa vaihtaa mekkoa monta kertaa päivässä. Peittelen äidin vuoteeseen. Toinen hakee minut, menemme veljen kotiin yöksi.
Aamulla käymme hyvästelemässä. Äiti jää käytävälle katsomaan jälkeemme rollaan nojaten. Miten pieneltä ja hauraalta hän näyttääkään, valkotukka. – Elkää jättäkö minnuu tänne, jokos työ määttä pois… sanat polttavat kipuna sydäntä ja kumaraan painunut olemus hitsautuu lähtemättömäksi kuvaksi mieleen.
Hakisit äidin jo kotiin, Sinä hyvä ja ihmisiä rakastava.
Vuodenvaihde aukeaa kahtaalle. On hyvä katsahtaa taakse, hahmottaa käyty matka, sen etapit. Sitten on hyvä jatkaa kevättä kohti. Edessä olevan matkan vaiheita ei tarvitse tietää, kukin päivä antaa omansa. Täältä tullaan elämä!
Umpihangen vapaudesta olen jo kyllikseni nauttinut. Nyt tuntuu hyvältä hiihdellä edellä kulkeneiden latua. Tie on valmis sen kulkea, joka uskoo niin.
”Sinä Herra Jeesus sallit lasten tulla syliisi! Salli myös minussa hengittävän lapsen tulla syliisi, uskaltautua sinun ystävällisten kasvojesi lämpöön. Sinä näet, miten syvälle minussa ulottuu väärä täysikasvuisuuden vaatimus, oikeassaolemisen, osaamisen ja jaksamisen pakko. Tee minut avoimeksi ottamaan valtakuntasi niin kuin lapsi on kotona.”
*
Anna-Maija Raittila
”Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää…”
Joulua, joulua vain toivotan Sinulle, lukija ja ystävä. Riittäköön aito läsnäolo itsellemmekin juhlailoksi. Vähän voi olla paljon, kun se täyttyy rakkaudella.
Ostoparatiiseissa ja tavarataloissa myydään joulua 70{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} alennuksella. Odotan joulumme lasta sulasydämin hyräillen Pienen Lampaan laulua:
”Oli kedolla syntynyt pikkuinen lammas, se hengitti lähellä emoaan. Oli pimeä yö ja se pikkuinen lammas nyt hengitti lähellä emoaan. Se yö oli pienelle ensimmäinen ja tähdet tuikkivat yllä maan. Imi lämmintä maitoa karitsainen ja tähdet tuikkivat yllä maan”
*
Laulun sanat Leena Impiö / Kiitos Pabloolle
Pissismummo on ollut panevinaan tässä merkille, että mitä lähemmäksi seisaustaan talvipäivä käy sitä tihiämpään käy kämmiäinen. Jaa että mikäs se. No, esmes että Mummo panee Poikakaverin lahjavillapaidan (XL) pesukoneeseen, kun joku einestippa oli väsähtänyt kesken matkan lautaselta suuhu. Paita ilmaantuu hieno-ohjelmasta puhtaana, S-koossa ja valmiiksi huovutettuna. Ohje olisi tiennyt, että käsipesu. Mutta kukas ohjeita lukee.
Olipa Mummolla päivä, jolla oli minuutintarkka ohjelma. Tiedossa oli, että juna menee 11 yli ja sille ehtii kaksipyöräisellä kymmenessä minuutissa. Pissismummo askartelemaan pyörävajan lukkoa auki hyvissä ajoin. No, ei taas. Lukko jäässä. Hakemaan lukkosulaa. Sula roiskui takille ja käsille ja vaikka minne, mutta lukko ei auennut. Hakemaan vara-avainta. Ei, ei silläkään. Soittamaan taksia. Ei vastaa taksiasemalla kukaan, ei vaikka kuinka.
Pikkaisen kirpoi Mummoa kyllä, kun myöhemmin huomasi, että oli yrittänyt koko ajan väärällä avaimella. Oikea avasi lukon tietysti heti paikalla. Junan mukana olivat menneet mahikset ehtiä oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Seuraukset kaatuivat syliin dominoefektin kaltaisina: kahden päivän ohjelma meni uusiksi, vaati puolenkymmentä puhelua, tiukkaa sovittelua ja anteeksipyytelyitä.
Ai, miten niin väärällä avaimella. No, kun oli tullut käytyä lukkoliikkeessä teettämässä yksi uusi ja samalla hankkimassa merkkitunnisteita. Lukkoliikkeen myyjä oli oikein palvelualtis, pujotteli uuden avaimen Mummon nippuun käyttövalmiiksi ja napsautti vielä tunnisteetkin paikoilleen ohjeiden mukaan. Tuli väärä värikoodi oikeaan avaimeen – tai siis väärään avaimeen oikea väri – vai miten se oli.
Ystävä, jonka kanssa vihonviimetteeksi sovittiin uutta aikataulua, kävi lohduttamaan. – Sattuuhan tuota. Oli meilläkin muuten mukavat joulujuhlat paitsi että joulupukki sai sydänkohtauksen kesken kaiken ja kärrättiin pillit hinkuen sairaalaan. Toisen joulujuhlan aluksi pari mummelia karautti autonsa pihalla yhteen ja joulutunnelma kuumeni vaarallisesti syyllistä puidessa. Että kyllä kämmiäisiä sattuu muilleki.
Ja juuei, älkääs menettäkö toivoa, joulupukki on jo toipumassa. Ehtii varmaan aattona vielä sydämeenkäyviin töihinsä. Ja Pissismummo ehtii vielä kokea parit kämmiäiset. Sitä taitaa olla liikkeellä.
Lähettelevät kutsuja hammasklinikalle, kun sen luvan on kerran antanut. Eilen posti kantoi taas kotiin semmoisen. Ajan tilaaminen hammaslääkärille on yleensä verrattavissa ns. tervanjuontiin; aina uuden viikon alkaessa tulee mieleen, että kupillinen on vieläkin juomatta. Systeemi on kätevä: aika tarvitsee vain vahvistaa, peruutus hoituu unohtamalla koko jutun.
– Hammasklinikka, ajanvaraus.
– Hyvää huomenta, täällä on asiakkaanne Ellinoora Sejase. Sain teiltä tiedon, että minulle on varattu aika silloinjasilloin klo 12. Vahvistaisin varauksen.
– Kenelle se aika on?
– Sillejasille hammaslääkärille.
– Milloin aika on?
– Siis… silloinjasilloin kello 12.
– Mikä teidän nimenne on?
– Siis…Ellinoora Sejase.
– Onko teidän osoitteenne edelleen sejase?
– (nauratusta nieleskellen) Ilmeisesti, koska kirjeenne tuli perille.
– (ilmeettömällä rutiinilla) Kiitos vahvistuksesta. Tervetuloa.
Saattaa olla, että systeemin kätevyys on hiukan näennäistä. Ajanvaraushenkilölle ei kannata kertoa kaikkea kerralla. Miten minä nyt en tätä opi?
On olemassa sanoista kiinnostuneita ihmisiä. Kiinnostavuus liittyy ilmaisullisiin mahdollisuuksiin, vivahteisiin ja merkitysvariantteihin. Luin jostakin, että ihminen käyttää aktiivisesti arkipuheessaan noin tuhatta sanaa. Onko se paljon vai vähän? Jokaisella erityisalueella on spesifistä sanastoa. Ihminen kokee avuttomuutta sellaisen tekstin parissa, jonka sanastoa hän ei tunne. Omankielisen tekstin ymmärtäminenkään ei ole aina helppoa.
Toisinaan äimistelemme Toisen kanssa television iltauutisten ääressä, mitähän tuokin tarkoitti. Uutinen muotoillaan yleensä selkokieliseksi, mutta haastattelut viipaloidaan ilmeisesti sekuntikellon mukaan, vaikka tiedetään, että monella asiaan pääseminen kestää ja puhe kaartelee ojanpiennarta. Kun ei osaa sanoa oikein mitään järjellistä, turvautuu helposti kapulakieleen. Sillä saattaa onnistua antamaan asiantuntijuuden vaikutelman. Katsoja vain turhautuu yrittäessään ymmärtää yhtä yhteydestään irrotettua lausetta.
Esimerkiksi EU-asioita ymmärtääkseen pitäisi olla perillä erityissanastosta ja kopallisesta lyhenteitä, joita viskellään rahvaalle kuin jyviä kanoille. Tunnistamme jo ehkä direktiivin ja lobbauksen, mutta tiedämmekö tarkalleen, mikä on vaikkapa valuuttakori, demokratiavaje, alkuperämaaperiaate tai euroskleroosi? Entä lyhenteet? Tutuimpia lienevät Etyj, Europol, EMU, ECB (EKP) ja EEA (Eta). Pelkästään se seikka saa epätoivon partaalle, että on olemassa englanninkieliset ja suomenkieliset lyhenteet erikseen ja että kummatkin ovat jo kertaalleen muuttuneet kehityksen edetessä.
Kieli elää aina aikaansa. Jotkut paheksuvat inglismejä ja yrittävät keksiä keinotekoisia supisuomalaisia vastineita, mutta eiväthän ne tartu. Globalisaatiosta ei tule maapalloistumista, vaikka sitä kuinka tuputtaisi. Puheeseen ja mediaviestintään ilmaantuu uusia sanoja, joita käytetään innokkaasti, kunnes niiden uutuusarvo himmenee. Jo jonkin aikaa kaikki vaikea tai mahdoton on ollut ’haasteellista’ ja nykyään ’mennään mukavuusalueen ulkopuolelle’ asiassa kuin asiassa. Onneksi viimeksi mainitun ei tarvitse koskea mukavuuspainotteisia iäkköhenkilöitä.
Tulin taannoin olleeksi omaa mieltäni Meryl Streepin onnistumisesta Mamma miassa; niin paljon hänen hienoja roolisuorituksiaan on tullut nähtyä, että tuo ei oikein tuntunut osuvan kohdalleen. Sen sijaan Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvassa Streepin tulkinta muotimaailman first ladysta oli täydellinen. Streep ei horjahtanut päähenkilön henkilökohtaisen katastrofin hetkelläkään valitsemastaan tyylistä. Miten voi yhdellä katseellakin puhua paljon, kun taidon hallitsee! Elokuva on visuaalisesti loistelias ja tehty sinänsä heppoisesta aiheesta huolella ja kevein vedoin parodioiden. Nuori Anne Hathaway toisessa pääosassa onnistui kohtuullisen hyvin ja oli aiheeseen sopivasti näyttävä. Ilmeisesti filmibisnes tarvitsee yhä uusia julia roberts-tyyppejä.
En taida olla ainoa, jota kiinnostaa katsoa televisiosta FST:n elokuvia. Ruotsalaiset osaavat rikossarjojen ja -elokuvien teon, heillä on yleensä myös oivalliset käsikirjoitukset tarinoissaan. Päähenkilö näyttäytyy usein inhimillisenä ilman sankarin sädekehää eikä aina onnistu sataprosenttisesti pyrkimyksissään, varsinkaan ihmissuhteissaan. TV-Ykköselle otetusta komissario Van Veeteren-sarjasta ei vielä tiedä, alkujakson kirvesmurhien vyyhti ainakin on mahdollisimman kamala. Eläkkeelle jääminen ei taida estää vanhaa poliisimiestä sotkeutumasta seuraajiensa tutkimuksiin. Hyvä esimerkki siitä, että voi olla vaikea irrota työelämästä ja voi luulla itseään korvaamattomaksi.
Taannoin FST:llä esitetyn elokuvan Päivä ja yö erikoinen autokeskeinen kuvausratkaisu toimi yllättävän hyvin. Aihe oli ruotsalaisten tyyliin puistattavan kolea eikä synkkää itsemurhatarinaa kevennetty millään. Niukkailmeinen Mikael Persbrandt onnistui pääosassa luomaan uskottavan hahmon emotionaaliseen tyhjiöön vajonneesta arkkitehdistä, joka halusi pois elämästään, mutta sitä ennen yritti vielä kerran hakea kosketusta lähimpiin ihmisiinsä. Katsoja joutui ikään kuin tragedian todistajana seuraamaan päähenkilön epätoivon syvenemistä aina traagiseen loppuun. Hyytävä kuvaus elämästä, joka on lähtenyt jo alusta asti kulkemaan katastrofia kohti.
Legendaarisia kestosuosikkeja meillä ovat Kieslowskit, joita taas tulee putkeen sekä vasta kertaalleen nähty Kummisetätrilogia. Jouluksi on jo varattu Joulutarina sekä pari animaatiofilmiä kotiin. Ei uskoisi, miten Vaari ja Mummelikin voivat nauttia eläinsaduista odotellessaan katsojakaverin kasvamista.