Adventtipyhien idea lienee sama kuin joulukalenterien, jaksottaa juhlan odotusta. Avatut luukut jäävät taakse, kynttilöiden myötä toivo tulevasta kasvaa. Pysähdyn, hengitän hetkeä, tässä, nyt. Elän, elät.
Pissismummo intoutuu tavallisesti tähän aikaan vuodesta kakunleivontaan. Joulufiilistä ei tule ilman ihan tiettyä kakkua, joka on helppo vispilöidä ja jonka maku istuu jouluisiin kahvihetkiin mainiosti. Sitä paitsi tuon mokoman voi pakastaakin ja maku sen kuin paranee kylmäsäilössä, jos ei heti tule syötyä. – Tai jotain…
Tässä päivänä muutamana biologinen kakkukello alkoi tikittää. Pissismummo tuumi, että nyt. Ekana varasi Mummo sopivan vuoan, voiteli, ripotteli korppujauhoa ja sääteli uunin kuumenemaan 175 asteeseen. Varaili vehnäjauhoa kolmen ja puolen desin verran, siihen pari teelusikallista leivinjauhetta ja teelusikallinen vaniljasokeria. Kattilaan taatelipakkaus saksilla pieniksi paloiksi, pari desiä vettä niskaan ja kuumennuttua parisataa grammaa voita perään. Sekoitteli tuon tasaiseksi. Sitten kattila kylmään veteen jäähtymään ja Mummo vispilöimään vaahtoa kahdesta munasta ja puolestatoista desistä sokeria. Jauhoista osa munavaahtoon tups tups siivilän läpi, desin verran kermaviiliä joukkoon ja loput jauhot sekä jäähtynyt taateliseos viimetteeksi. Sattui olemaan kaapissa madeiraa, sitäkin loraus.
Ei taikinan teko mitään, mutta paistaminen. Pissismummo on jo elämänsä virran vartta kauan kulkeissaan oppinut, että keittiökello on paras paistokaveri. Ohje kertoo, että kakku saa nauttia puolisen tuntia 175 astetta, sitten vähennetään lämpö 160:een ja siinä kun muhii toiset puoli tuntia niin kypsää pitäis olla. Annas ollakin, Pissismummo sääteli vekottimen pirisemään puolen tunnin päästä ja poistui toisaalle.
Varttitunnin päästä alkoi nenää kutitella hälyttävä tuoksahtelu. Mummo äkkiä keittiöön. No, mitäs, uunista tuprusi sankahko savupilvi. Tutkimus osoitti kakun kypsyneen salamavauhtia. Tuuletin täysille ja ovet auki. Palovaroitin ei inahtanutkaan, vaikka oli se kunnossa. Kakku kyllä ei ollut. Pissismummo onki mustan paistoksen uunista synkin katsannoin.
Pissismummo ja Poikakaveri eivät satu olemaan goottityylin kannattajia – niillähän on kuulemma mustat joulukuusetkin – joten pikimustaksi savupaistuneen kakun ei varsinaisesti voi sanoa herättäneen kiksejä täällä. Vaikka sentin goottikerroksen alta kuoriutui lähes oikeanmakuista taatelikakkua, ei joulufiilis ollut korkealla tosiaankaan.
Ai, että mikäkö teki kakusta savupaistikkaan. No, oli tullut käännettyä uunin käynnistysnappulaa vasemman sijasta oikealle, Pissismummo punastelee. Uuni grillaa, kun käsketään, ei sen kummempaa.
* Poronkusemaksi määritellään matka, jonka poro kykenee kulkemaan virtsaamatta. Eläin ei nimittäin pysty pissimään vauhdissa. Mittausten ja poromiesten perimätiedon mukaan kusemaväli on enimmillään 7,5 kilometriä, silloin kun ajoporon perään kuormataan mies ja ahkio.
Pidätyskyvyn määrää pitkälti poron muista märehtijöistä poikkeava munuainen. Se kerää tehokkaasti talteen ravintoaineita, minkä ansiosta virtsa on jäkäläravinnolla puhdasta kuin akkuvesi ja virtsaamistarve vähäinen. – – Poroa uhkaa kusiumpi ja myrkytystila ellei sille suoda pissataukoa. *
(Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkimuspäällikkö Mauri Nieminen Tiede – lehdessä 12/08)
”Vihreyden kyllästämä ilma näytti veden huuhtomalta, aivan kuin joku olisi ottanut tapin pois ja vedet olisivat valuneet maailmasta jättäen niityt, pellot, puut ja kukkulat pesun jäljiltä hohtavan puhtaiksi. – Tarvitseeko meidän mennä puutarhoihin. Koko Waleshan tuntuu olevan yhtä puutarhaa, Ed sanoi. Tiet joita pitkin ajoimme olivat itse asiassa tuuheiden pensasaitojen rajaamia puistokujia, niiden vihreät penkereet täynnään villiä sormustinkukkaa. Kolmena päivänä lähdimme aikaisin liikkeelle ja viivyimme iltamyöhään, söimme pubeissa, ajoimme vielä yhteen mielenkiintoiseen kaupunkiin välttääksemme menemistä ’kotiin’ kokkaamaan ja kuvittelimme, että elimme niin kuin olisimme halunneet, lähellä tuota muuttuvaista salmea ja poimien matkan varrella hedelmiä puista.”
*Francis Mayes, Vaellusvuosi; WSOY:n Loistopokkari 2008
Amerikkalaiselle ’vanha manner’, sen elämänmuoto ja pitkä, värikäs historia on eksotiikkaa. Kirjailijan silmin nähtynä omiltakin matkoilta tutuiksi tulleet Italia ja Kreikka saarineen, Espanja ja Portugali sekä vieraammat Turkki, Skotlanti ja Wales tarjoavat lukemattomia kiehtovia yksityiskohtia. Lukunautintoa lisää kiirehtimätön, jutusteleva tarinointi, historian ja kulttuurin tuntemus sekä kirjoittajan ja hänen matkakumppaninsa persoonasta tarjotut välähdykset. Kerronnan sirpaleisuus toimii tämäntyyppisessä kirjassa hyvin. Kirjan matkakuvaukset ovat ihanasti viihdyttäneet pimeinä syksyiltoina.
* Tarja Tallqvist / Elina Simonen, Kuka vierelles jää; Otava 2007
Kullakin kirjalla on aikansa. Panin tämän merkille jo ilmestymisaikaan, mutta kaiketi aavistin, että rankasta aiheesta johtuen lukukokemus ei tule olemaan helppo ja lykkäsin lukemista. Kun oman äidin hoitopaikka-asia lopulta ratkesi onnellisesti, tunsin, että on voimia käydä vastaavien tarinoiden pariin. Kirjan nimi (T.T:n aiempaa tv-dokumenttia mukaillen) antaa jo ymmärtää, että vanhustenhoidon todellisuus on monin tavoin kauhistuttava ja piinallinen. Onneksi myös hyvin toimivia hoivapaikkoja on ja niistäkin kirjassa kerrotaan. Kertoja tunnustautuu ihmisenä repaleiseksi ja monen myöhäisellä iällä hoitoalalle etsiytyneen kollegansa tavoin suhtautuu asioihin tunteenomaisemmin kuin pitemmän ammatillisen kokemuksen omaava. Tallqvistin vahvuus kertojana on kuitenkin juuri emotionaalisuudessa ja sen lisäksi rohkeudessa panna persoonansa peliin, tarttua asioihin, paljastaa epäkohtia ja toimia.
Koska T.T:n aineisto perustuu paljolti päiväkirjamerkintöihin oppi- ja työvuosilta lähihoitajana, on päädytty hyvään ratkaisuun, jossa kokenut toimittaja Elina Simonen on editoinut tekstin kirjaksi. – Suosittelen – erityisesti niille, jotka kieltäytyvät ajattelemasta omaa ja läheistensä vanhuutta. Pelkoja päin ja valmiina taistoon!
* Leena Krohn; Unelmakuolema; Teos, 2004
Leena Krohn on kotimaan kirjallisuudessa erikoinen persoona, yksi niitä harvoja, joiden koko tuotantoon tekisi mieli tutustua. Hyllyssäni on ennestään vain Tainaron (WSOY, 1985), mystinen aikuissatu, oikeastaan eräänlainen proosaruno, josta pidän kovasti. Unelmakuolema oli lukupiirin joulukuun kirjana, joten sain siitä kosolti myös muiden lukijoiden huomioita ja ajatuksia. Kirja koostuu irrallisen tuntuisista tarinoista, jotka liittyvät löyhästi niminovellin kuvaamaan liikeyritykseen nimeltä Unelmakuolema. Jollakin tavalla Krohn vaikuttaa suorastaan profeetalliselta; kirjan ilmestymisestä on neljä vuotta ja teemat, kuoleman- ja elämänhallinta, kaiken tuotteistaminen, käyvät yhä ajankohtaisemmaksi. Aikaamme leimaa kuolemankauhu, jota pyritään selättämään väkivaltaviihteellä. Siinä on paljaimmillaan pyrkimys ottaa kuolema haltuun, kun elämänhallinta lipsuu käsistä. – Kirja ei ole helppolukuinen, minulla meni kolme kuukautta. Kannattaa silti lukea, vaikka pala kerrallaan.
Kehitys kehittyy. Paitsi MySpacea ja kaiken maailman gallerioita, on tullut muotiin kuorruttaa blogisivustojakin kuin täytekakkua. Kimalletta ja välkettä kylvetään surutta, joissakin rämähtää tai kilahtaa heti soimaan blogistin lempimusa, joissakin tarjoillaan YouTuben pläjäyksiä toisensa perään. Kuvan käyttö on räjähdysmäisesti kasvanut. Minkä määrän digikuvia blogit ovatkaan pursottaneet virtuaalitaivaalle!
Ilmiössä lienee kysymys yleistyvästä viihteellistymisestä, joka näkyy päivälehdistössä ja television ajankohtaisohjelmissakin, jopa Ylellä. Ilmiö kertoo ajastamme, jossa julkisuus mittaa olemassaoloa ja sen laatua. Ilmiössä pelkistyy myös monen blogin idea: näkyä ja kuulua, tuoda oma eksistenssi koreaksi meikattuna estradille – laulaa voittajan hittiä lainahöyhenissä ilman omaa sanottavaa.
Ehkä joskus taas huomataan, ettei kaikkien musiikkimaku ole samanlainen ja musiikki ylimalkaan on mitä suurimmassa määrin hetken tunnelmaan liittyvä. Kuvaryöppy on kuin sanaryöppy, ajatus hukkuu tulvaan. Niukkuudella on ystävänsä, hiljaisuus voi puhua ääntä voimakkaammin ja minimalismi avata maailmojen sfäärit.
Joo, taas on päivä mennyt tässä ihan itekseen, ihmetellessä. Juutuin joulukorttitalkoisiini, joka sinänsä on ihan mieluisaa puuhaa, mutta miten se nyt alkoi sekä loppui tunaroinnin merkeissä. Milloin oli sakset tai liima hukassa, milloin lipsahti jouluiseen tekstiin kirjoitusvirhe tai osoitetarra suttaantui. Kun kaikki oli viimein niiltä osin kondiksessa, ei postimerkkiarkkia enää löytynyt mistään. Ihan varmasti olin sen ostanut, voi onneton taaskin.
Ihmisen kyky keskittyä vain ja ainoastaan yhteen asiaan kerrallaan on joskus uskomaton. Merkit olivat korteissa ja kuorissa valmiiksi liimattuina odotelleet jo viikon päivät.
Seurailimme teeveestä Linnan juhlijoita illan kynttilähämärässä. Kiinnitin huomioni mahdollisesti vääriin asioihin, niin kuin siihen, ketä kulttuuri-ihmisiä oli kutsuttu tasavallan presidentin vieraaksi – ja siis eräällä tavalla nostettu kansakunnan kaapin päälle. No, esimerkiksi Idols-voittajatyttö ja elähtänyt iskelmälaulaja osui näkökenttään, heitä oikein haastateltiin. Vaan oliko heillä sanottavaa…
Kyllä väliin saa ihmetellä mitkä asiat näyttäytyvät tärkeinä. Presidenttiparin käsien kautta marssi mitalit rintapielessä ansioituneita kansalaisia, joista selostajilla ei nimeäkään kerrottavana, vaan annas kun tuli joku, jonka puku oli haettu suoraan Pariisista tai teetetty Marimekon vanhoista verhoista, sepä herätti toimittajan eloon.
Kutsuille oli kehitetty teemaksi Itämeri. Aiheesta kuultiin järkipuhettakin, kalastajalta, jolta haastattelija vetäisi mikrofonin nenän alta kesken kiinnostavan lauseen. Oli kiire päästä näyttämään tanssijoita, jotka velloivat kuin kalaparvi sumpussa. Toisaalla tungeksivat köyhät lihakeittoa särpien torilla. Televisiossa käytiin taas talvisotaa, kun meillä jo nukuttiin. Ei tätä jaksa.
Äiti, liinan tekijä, on vanhempi kuin itsenäinen Suomi. Tänään maassa eletään monin tavoin parempia päiviä kuin Äidin lapsuudessa. Kiitollisin mielin ajattelen tänään kaikkia kotimaan itsenäisyyden puolesta taistelleita ja tulevaisuuden hyväksi ponnistelevia.
Pissismummo antautui ajattelemaan elämäänsä ja siinä sivussa vähän muidenkin. Semmoistahan ei ylimalkaan pidä kenenkään mennä tekemään ennen kuin pakon edessä. Pakotus löytyi ihan lähimaastosta, mikä aiheutti Mummon ajatustoimien lipsumista pahasti tunteen puolelle.
Pääsi nimittäin käymään, että Pissismummon Poikakaveri, tuo ylimalkaan niin lamp….pässinlauhkea olento, mulkoili muuanna aamuna kiukuspäissään kippurasarviensa takaa pahasti Mummoa. Tämä onneton kysymään, että mikäs nyt on.
Ei olisi pitänyt puuttua, selvähän se. Viisas mummo olisi aamukahviaan läikyttämättä antanut sen mulkoilla ja jatkanut häiriintymättä muita toimiaan. Kokemus on näet osoittanut, että viikossa viimeistään kippurasarven katsanto lauhtuu itsestään.
Vaan tuli tehtyä tyhmä kysymys. Seuraukset… no, siis niitä oli. Tehän tiedätte mitä tapahtuu, kun samppapullo vaikka on ollut lämpimässä ja sitä menee hölskäyttämään ja vielä avaamaan korkkia. Pursketta riittää. Joo’o. Siitä etiäppäin elämä kotiosoitteessa on ollut vaitonaista ja viileää.
Jaa, että mulkoilun syy. Mistäpä tuon tietää. Eihän semmoisesta purskeesta mitään selvää saa Pissismummokaan. Viisainta on olla katumapäällä, varmuuden vuoksi, kummankin tahollaan. Eiköhän se siitä taas.
Olisi tietysti jo aikaa pitänyt mennä isoon leffateatteriin, kun jo kaikki ovat sen käyneet näkemässä, itkemässä, ulvomassa naurusta ja laulamassa mukana. En oikeastaan kaivannut tuontapaista yhteisöllisyyttä juuri nyt, joten en ollut pahoillani, kun Toinen kantoi tuoreen blu-rayn kotiin.
Soitto ystävälle, että josko katsottais yhdessä meillä. Minä leivoin kakun ja keitin kahvit. Sohvan tuntumaan pikku lasilliset madeiraa, suolakeksejä, pipareita ja paperinenäliinoja. Abba-soundit jytkyttivät ämyreissä ja äärimmilleen viritetty riehakas hulabaloo täytti kotiteatterin ruudun.
Voin kuvitella, että tämä on menestys. Ihan kuin joskus 60-luvun lopulla käytiin moneen kertaan itkemässä Sound of Musicin ihana rakkaustarina ja ne laulut jäivät elämään. Mamma mia ei kuitenkaan sytyttänyt ihan semmoisia fiiliksiä kuin kuvittelin. Ehkä Meryl Streep ei ollut paras valinta tähän, hän tuntui kompensoivan väsähtäneisyyttään yrittämällä liikaa. Pierce Brosnan oli löytänyt Bond-ilmeensä lisäksi pari muutakin, mutta ei pääparin kemia oikein sähähtänyt.
Viihtyisää silti! Erittäinkin nuorten energia, svengaava musiikki tansseineen ja se hurmaava välimerellinen maisema puraisee ihanasti joulukuun hämäräpäivässä, kun ikkunan takana sataa räntää.