Se on silleen, että tähän aikaan vuodesta ajatus kulkee kokkareissa – siis paakkuuntuu – vaikka voipihan se liikuskella pikkumustissa ja korkokengissäkin senpuoleen. Kuuluu vuodenaikaan, jota etelässä ei kai saisi kutsua kaamokseksi, kun oikeakin sellainen on tuonnempana olemassa. Mikä olisi hyvä nimi tälle ilmastonmuutoksen salakavalasti tuunaamalle vuodenajalle, joka ei ole talvi näillä main, vaikka saattaa hetkittäin melkein muistuttaa sitä.
Kuka keksii mitäkin selvitäkseen tästä as-if-talvesta, kun ei oikein ole valoisaa eikä kaiken aikaa pimeääkään ja kun on satavinaan lunta, joka kohtsillään onkin vettä. Älkää moittiko meitä, jotka sytytämme jouluiset valot pihaan jo adventiksi, kun se lumi, jota niin kovasti odotettiin ja jota niin kauhiasti tulikin, on sulanut ja vesi lillii taas kaikkialla. Lyhtykynttilöitä kuluu ja takkapuita vaikka hiilidioksidijalanjäljellä meitä ahdistellaan.
Muuan eteläisen Euroopan mies sanoi, että heikäläiset tulisivat hulluiksi, jolleivät näkisi kahteen päivään aurinkoa. Ilmankos meitä täällä pohjolassa on niin moneksi, kun emme näe aurinkoa viikkokausiin. Kellään muilla maailmassa ei ole niin paljon irtosuhteita kuin suomalaisilla, kiljui iltalööppi taannoin. Minkähän tutkimuslaitoksen pikkujoulukokkareisen aherruksen tulos tämä tieto mahtaa olla?
Huokaus. Täytyy vain sanoa puuttuvan auringon syyksi, kun talvikin pettää vuosi toisensa perään.
Mitä pitemmälle talvea päin aika sukeltaiksen sitä lyhyemmäksi käy päiväsydän, äimistelee Pissismummo. Aamuhämärä vaihtuu iltahämäräksi tuon tuostakin ihan huomaamatta. Uutistunnari säikäyttää aina mummosen horroksesta: mitä! joko se päivänkuvatus taas meni jälkeä jättämättä. Kyllä on sanottava, että peräti saamattomalta tuommoinen elämä näyttää ja sitäpä se onkin.
Pissismummo on tietävinään, että semmoisiakin iäkköihmisiä on, joiden hämäräpuuhat tuottavat pinottain neulottuja sukkia ja lapasia; pakastin tursuaa itse leivottua leipää ja piirakkaa, komerot kiiltelevät järjestyksen jäljiltä. Nih, ne häärivät ja käärivät tähän aikaan vuodesta, sommittelevat joulukortitkin omin kätösin, nuo aikaansaapikkaat.
Jo marraskuun puolella Pissismummo kevytpanikoi ja sai Poikakaverin lähtemään muassaan kierrokselle tavarataloon. Piti mukamas silmitellä mitä on tarjolla talossa, joka siis on täynnään vaikka mitä tavaraa tolkuttomuuksiin asti. No huh, semmoisista röykkiöistä mitään löydä. Sitäpaitsi onko nyt enää olemassakaan mummonkukkarolle sopivia tavaroita?
Melkolailla ansiottoman arvonnousun kokenut valtionrahainministeri patistelee kansaa kuluttamaan, että lama pysyisi loitolla. On siinäkin neuvo, ärisee Pissismummo. Mummonkillingeilläkös tässä pitäisi kasinotalouden husaarien tunaroima kassakriisi tukkia! Vaan sielläpä tungeksivat mummot ja vaarit kuuliaisen kuluttajakansan joukossa tavaroiden talossa hikihelmet otsalla.
Älkääs kertoko kelleen. Pissismummoahan ei Poikakaveri meinannut tietyltä pikkupikkuisten osastolta ulos saada ei niin millään. Eipäs kerrota enempää, kun ette kumminkaan malta olla siitä hiiskumatta.
HS on pitänyt viime viikon esillä eri hoitolaitoksiin sijoitetun iäkkään pariskunnan tapausta. Hyvä, että on pitänyt. Sillä on ollut yllättävä vaikutus kahtaalla: lukijat ovat reagoineet sankoin joukoin, mutta ihmeen nopeasti on reagoinut myös sijoittamisesta vastuussa oleva taho, eli kaupungin sosiaali- ja terveysvirasto. Viranomaisvastine antoi ymmärtää, että on sijoitusasiassa on toimittu yhteisymmärryksessä omaisten kanssa. Lehtijutussa omaiset valittivat, että lupauksia on kyllä saatu, mutta asia ei ole edennyt.
Kokemusta viranomaisten suhtautumisesta vanhusten omaisiin on kertynyt monelle. Hoito- ja sosiaalialan koulutuksissa puhutaan kyllä kauniisti yhteistyöstä omaisten kanssa hoidon suunnittelussa ja toteutuksessa. Missä näin todella tehdään? Omaiset valittavat, ettei heidän kokemustaan tai näkemyksiään edes kuunnella, puhumattakaan, että suunniteltaisiin yhdessä. Oma kokemukseni äidin hoitopaikka-asiassa oli, että viranomaispäätöksiä voidaan tehdä kylmän kaavamaisesti omaisia kuulematta. Tuloksena on paljon turhaa murhetta, joka voitaisiin välttää, jos inhimillisyyttä löytyisi.
Asuminen sinänsä ei aina ole iäkkään suurin ongelma vaan hoivan ja avun tarve elämäntien loppupäässä. Kotihoidosta puhutaan pääratkaisuna, mutta eihän sitä ole, jos ei ole omaisia. Jo nyt kodeissaan viruu vanhoja ja vammaisia, joille kunnan tarjoama kotihoito tarkoittaa käytännössä kymmenen minuutin piipahdusta kerran pari viikossa. Onko tämmöinen piipahdus mitään hoitoa? Miksi omaisten on käytettävä julkisuutta apuna ennen kuin asiat viranomaisviidakossa etenevät?
Menneen talven lumia alkuviikolta. Voihan niitä surra, menneitä. Voi myös sytyttää kynttilän, joka muistuttaa, että valo voittaa pimeän.
Luo maailmasi, syksyn ritari, saat nähdä, vielä on tehtävää ja sinua tarvitaan, juuri sinua
Luota silmiisi, syksyn ritari, luota silmiisi ja sydämesi ääneen
”””””””””””””””””””
Esikoisen ja Nuorikon kotiin oli kokoontunut pyhäisen päivän iltapuhteella lähisukua ja ystäviä. Itseoikeutettuna keskushenkilönä oli sukujensa nuorimmainen, jonka nimijuhlasta oli kysymys. Aluksi nostettiin onnenmaljat päähenkilön ja koko pikku perheen kunniaksi. Mummo ja Mummeli olivat leiponeet sacheria ja charlottaa kahvipöytään, josta löytyi muutakin maistuvaa aikuisten makuun.
Nuori äiti kertoi nimenvalinnasta. Sehän ei ole ihan helppo juttu. Monista mahdollisista pitää löytää ne pari kolme, mitkä molemmat vanhemmat voivat hyväksyä ja mitkä tuntuvat sopivan lapselle. Nimiin saattaa itse kullakin liittyä mielikuvia, jotka vaikuttavat ja pitäisihän etunimen sopia jotenkin sukunimen kanssa yhteenkin. Kauniit nimet he olivat valinneet esikoiselleen ja säilyttivät salaisuuden julkistamishetkeen asti.
Nimijuhlassa luotiin meille uutta perinnettä. Poikansa nimen julkistivat vanhemmat ja lasta olivat siunaamassa ystäväpapin johdolla vanhemmat, kummit ja isovanhempien puolesta Mummeli. Siunaukseen liittyi esirukous lapsen ja vanhempien puolesta. Yhdessä laulettiin Suojelusenkeli. Mummo luki valitsemansa kauniin runon. Nuori äiti lauloi lapselleen Mikko Perkoilan hienon laulun Ritarin paluu ja isä näppäili kitaraa. Vaarit myhäilivät taustalla.
Kuukauden ikään ehtineen lapsenlapsen ensi hymy sulatti Mummelin ja Vaarin sydämen kerrassaan, kun se tuli juhlaennakkona sähköpostissa. Nimijuhlassaan päähenkilö uinaili suurimman osan aikaa iloisesta hälinästä piittaamatta, mutta tärkeimmillä hetkillä heräsi katselemaan touhua tyynesti vanhempiensa turvallisessa sylissä.
””””””””””””””””””””
Alun ajatukset mukailtu Mikko Perkoilan laulusta Ritarin paluu
Kävimme eilen vapaaehtoisten porukalla eduskuntatalossa. Arkkitehti J.S. Sirénin suunnittelema ja 1931 käyttöön otettu talo on perinteikkäällä tavalla juhlava; on italialaista marmoria portaikoissa, pitkiä käytäviä ja korkeita huoneita. Mielenkiintoista oli tutkia pienoismallista miten iso kompleksi onkaan kyseessä. Alkuperäisen talon rakentaminen oli kestänyt peräti viisi vuotta. Vuonna 1978 valmistui kolmiosainen lisärakennus, kaareva osa talon taakse ja molemmille sivuille matalat osat. Harmi, että uusimpaan osaan, ns. Pikkuparlamenttiin ei viedä ryhmiä, sekin olisi ollut hienoa nähdä, kun avointen ovien päivä pääsi lipsahtamaan ohi valmistumisvuonna 2004.
Ryhmämme oli saanut kutsun edustaja Tarja Tallqvistin vieraaksi. Tarja halusi kuulla miten vanhusprojekti etenee, sillä hän oli ennen vaaleja vapaaehtoiskeskuksemme projektia ideoimassa. Hän kertoi mielenkiintoisia yksityiskohtia työstään kansanedustajana. Paljon on kokouksia ja hirvittävät määrät paperia. Maanantaisin edustajilla on maakuntapäivä. Tarja kertoi oivaltaneensa, että kukin edustaja käyttää osaamistaan ja asiantuntemustaan yhteiseksi hyväksi, kaikkien ei tarvitse hallita kaikkea, se olisikin sula mahdottomuus.
Turhan usein ei tule monellakaan käytyä eduskuntatalossa, vaikka sinne voisi mennä vapaasti kaikkina täysistuntopäivinä (tiistai, keskiviikko ja torstai) lehtereille kuuntelemaan. Laukut tietysti katsotaan, kännykät jätetään lokeroon ja metallinpaljastimen läpi on käytävä. Istuntosali on täysin pyöreä ja näyttää lehteriltä katsoen yllättävän pieneltä, televisio luo optisen harhan koosta. Kupolimainen keltainen sisäkatto on tehty sokerista (!) akustisista syistä (Sirénin idea), niin meille kerrottiin. Istuntosalin jalopuiset kalusteet ovat jakarandaa.
Hyvin lehtereiltä tunnisti ministerit ja edustajat, joiden hahmon televisio on tehnyt tutuksi. Rivikansanedustajien suuri joukko jäi yhtä harmaaksi ja kasvottomaksi kuin tähänkin asti. Lainsäätäminen näytti puuduttavalta puuhalta. Hallituksen esitykset menevät tietysti enemmistön turvin läpi, vaikka oppositiopuolueet äänestyttävät jostain mielestään oleellisesta sanamuodon muutoksesta lukemattomat kerrat. Puhemies Niinistö napsi asiat melko tylyyn tahtiin pöytään. Keskustelu asiasta on päättynyt, siirrytään seuraavaan. Hohhoijaa.
Kommelluksiakin oli uudelle edustajalle sattunut. Tarja kertoi, ettei alkuun löytänyt talossa minnekään ilman henkilökuntaa, eksyi lukemattomat kerrat, yritti avata avoimia ovia väärään suuntaan luullen niitä lukituiksi ja vaikka mitä mielestään noloa. Nykyään Tarjan suunnistaminen jo sujuu: hänen saattaessaan meitä kahvilan puolelta alas tuloaulaan, eksyimme vain kerran.
Pissismummo on tässä kärvistellyt aikansa, kunnes moniaat yöt synkein aatoksin valvoskeltuaan otti ja tilasi viimein ajan tohtorille. – Tämä ei nyt vetele eikä työntele, kiukutteli Mummo itsekseen, joku tolkku tähän on löydyttävä.
– Jahas, klanipäinen koipitohtori ryki saatuaan Mummon tuolille istumaan. – Mikäs teitä vaivaa? – No, senkun tietäis, kimahti mummo. – Koipi julmistelee ja juilii ylhäältä alas asti, kivistelee ja kenkkuilee. Vaikka miten päin sen kanssa yrittää öinään kieriskellä, ei unta nää. Luuvaloko tähän iski vai mikä?
Vaivain laadun kuvailua kotvan kuunneltuaan tohtori käski riisua. Mummo kiemurteli ulos verhoomuksistaan ja seisoi pian Koipitohtorin edessä rintsikkarinnoin pikkupöksysillään. Kaljupää kyykytti Mummoa, neuvoi pritsille istumaan ja naputteli vasaralla ristiselkää niin että mummonsilmissä säkenet lensi, käski oikosekseen ja taivutteli koipia joka suuntaan, raapi jalkapohjia ja paukutteli polvia. Melkoinen vasaramies tämä, tuumi Mummo.
– Onkos selkää tutkittu aiemmin, ynähti Koipitohtori, kun Mummo oli taas kääriytynyt päällimmäisiinsä. – Lienee ainakin neljännesvuosisata viime kerrasta, ei kuulemma ollut nikamissa vikaa, mutta kamalan kipeänä oli selkärustinki silloinkin ja on ollut pitkin elämän matkaa aika ajoin. Jumpalla on menty työvuodet, mutta nyt ei käy enää sauvailulenkitkään laatuun.
Seurasi meditaatio, jonka Koipitohtori käytti sivelemällä sänkistä leukaansa, tökkimällä tietokoneensa näppäimiä kahdella sormella, tutkailemalla perheraamatun paksuista tiheäpränttistä remedia fennicaa ja tulostamalla peukalonhangallisen paperia, joihin piirteli nimikiemuransa ja naputteli leimat. Pissismummo taas meditoi tarkastelemalla potilastuolin vastapäistä seinää, jota koristivat värikkäät ihmisen luiden ja lihasten kuvat.
Yhteisymmärryksen vallitessa erosivat nämä kaksi tietäen kohtapuoliin taas tapaavansa, kunhan Mummo on tahollansa selvinnyt lähetenivaskalla ohjeistetusta kierroksesta ja kokeillut alustavasti nohevaa apteekkituotetta, jonka pitäisi purra kenkkukoipeen.
Ruokapöytämme on vuosikaudet sijainnut lähellä ikkunaa, jolla ollut Paavalinkukkia eli Santpaulioita. Nuo ovat kukkineet lähes vuodet läpeensä. Olen melko mukavuuspainotteinen kukkaihminen ja paavalinkukka on kohtuullisen helppohoitoinen. Vuosien mittaan olen kokeillut erilaisia hoito-ohjeita: kastellut vain aluslautaselle tai juurelle, kasteluvesi niin kuumaa tai kylmää kuin raanasta tulee tai kannussa seisotettua, kahdesti viikossa, kolmesti viikossa, joka päivä pikkuisen – ihan sama. Olen kokeillut ravinnepuikot ja substralit ja vaihtanut mullat kevättalvella, jos olen muistanut. Hyvin ovat kukkineet. Mutta.
Syksyn mittaan aloin ihmetellä aamuista kurkun ärsytystä ja köhimistä, joka ei selvästikään ole johtunut mistään viruksesta. Tulin ajatelleeksi, että ärsytys tuntuu vain siinä, missä luen lehtiä, ratkon ristisanoja ja juon kahvia – joskus tuntikausia. Painomuste? Seuraavaksi tutkin suurennuslasilla paavalinkukat. Karvaisten lehtien pinnoilla oli pölyä ja joissakin tuskin havaittavaa hienonhienoa valkoista härmää. Muistin samassa, että kyseisen kukkalajin on todettu olevan allergisoivaa tyyppiä.
Olen nopealiikkeinen, jos on niikseen. Toinen huomasi heti tyhjän kukkalaudan rantauduttuaan töistään kotipöydän ääreen ja kommentoi: mitä ihmettä täällä on tapahtunut? – No, kukat alkoivat ärsyttää minua.
Aamuinen köhiminen on loppunut kuin seinään.
Tänään iloitsemme yhdessä lapsenlapsen uudesta nimestä ja siunaamme hänet elämänsä matkalle.
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie…
On vapaata tilaa, jos ei lentää, unelmoida lentämisestä
|
|
