Kuvassa on kesä Karjalassa sodan viimeisenä vuonna. Hääpari seisoo sulhasen syntymäkodin pihanurmella auringossa, taustalla kukkiva pihlajapuu. Morsian täyspitkässä valkeassaan nojaa kevyesti vasenta olkaansa sulhasen oikeaan. Hunturyöppy valuu selkää nurmelle asti. Pienten valkeiden kukkien kimppu sylissä kaartuu kohti sulhasta. Morsian hymyilee suoraan, sotilasasuinen sulhanen katsoo morsianta hiukan ujosti onnellisen miehen ilmein. Kauluslaatat ovat kersantin, vasemmassa rintapielessä kolme ansioristiä ja kaksi urheusmitalia. Saappaat kiiltävät ja pussihousujen prässit taittuvat terävinä. Vallaton tumma kihara on karannut otsalle.

En tavannut koskaan heitä kumpaakaan. Kuvan sulhanen, Toisen eno, katosi rauhan tultua kauan sitten syysmyrskyyn kalamatkallaan, palasi omilleen seuraavana keväänä rantaan ajautuneena. Enon vaimo kuljetti kahta lasta yksin eteen päin. Nyt perheestä on enää yksi jäljellä, hänelläkään ei perillistä.

Vuodet harventavat väkeä suvussa hiljalleen. Yksi toisensa jälkeen on muuttanut nurmen alle, nimeksi hautakiveen. Sukupolvesta toiseen perheet pienenevät.

Kuljemme vuorollamme kukin samaa tietä; muutumme muistoiksi, jotka välähtelevät elävien mielessä ja kerran unohtuvat.

 

  • Siinä se oli. Elämän pituinen tarina. Kirjoitat tosi hienosti ja kuvaavasti, aivan mieli hiljenee kuulemaan tarinaa.

    Kommentin jätti vilukissi · lauantaina 10. tammikuuta @ 00:06

  • Miten koskettavan kaunis tarina. Osaat todellakin kirjoittaa, kiitos.

    Kommentin jätti Nana · lauantaina 10. tammikuuta @ 17:11

  • Kun tarkastelee kirjoittajan tavoin elämänkulkua itsellekin selviää oma paikka isommasta ketjussa. Se auttaa selviämään, silloinkin, kun tuntuu vaikealta. Vuorollamme kuljemme samaa tietä. Sinä, minä ja me.

    Kommentin jätti Pabloo · lauantaina 10. tammikuuta @ 23:21

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.