Joidenkin tammikuu on tipaton, meillä sen sijaan on vietetty kulttuuripitoista tammikuuta aplodeeraten siellä täällä oikein sydämen kyllyydestä. Tuntui hyvältä joulun ja uuden vuoden pyhien suman jälkeen lähteä ’ulos’ kotirauhasta kokemaan kulttuurisia impulsseja.
Ei ole tullut Kaapelissa ennen käytyä, vaikka niillä kulmilla on liikuttu. Esikoisen porukan ihana joululahjaylläri oli tällä kertaa liput Hurjaruuthin Talvisirkukseen. Ah ja voi että oli hauska parituntinen (oikein ’elämän-päivänä-lajia’ – Esikoiselle tiedoksi). Saimme ihastella huimaa akrobatiaa ja loistavia miimisiä lahjakkuuksia. On todellinen taito saada kehonkieli niin eläväksi, että erilaiset äännähdykset tai vieraskieliset tunnistesanat riittivät viestin ymmärtämiseen. Katsomossa oli paljon lapsia, joiden eläytymistä huikeisiin taidonnäytteisiin oli myös mainio seurata sivusilmällä.
Loppiaisvieraamme toiveissa oli Prinsessa Ruusunen, ihastuttava satubaletti. Klassisesta tanssitaiteesta viehättyi hieman yllättäen myös meistä Toinen, jota en juurikaan ole tohtinut aiemmin edes kysellä mukaan. Ilmeisesti olisi kannattanut. Baletin perusasioiden tuntemus auttaa saamaan esityksestä enemmän, mutta voi myös heittäytyä vain nauttimaan äärimmilleen viedystä estetiikasta, joka on arjesta mahdollisimman kaukana. Yleisön joukossa oli useita suloisiin prinsessapukuihin puettuja pikku tyttöjä – viime vuosien ilmiö satubalettinäytöksissä. Maaliskuun ylimääräisiin näytöksiin saa vielä lippuja.
Elokuvatarjonnasta valitsi leidikvartettimme kotimaisen Putoavia enkeleitä. Meriluodon ja Viidan tarina on rankkaa katsottavaa. Elokuvan rakennetta on arvosteltu sekavaksi, mutta minä pidin ohjaajan ratkaisusta, jossa tarinaa kehrättiin ja purettiin fiktiivisen tytärhahmon kautta. Tommi Korpela on juuri oikea mies Lauri Viidaksi, hänen powerinsa riittää. Yllättävän upeasti nuori Elina Leeve selviää vaikeasta, roolista toiseen vaihtuvassa osuudessaan. Jos on oma kriisi meneillään ei ehkä kannata raastaa itseään tällä elokuvalla, muuten voin suositella.
Serkkuni oli käynyt katsomassa Putoavia enkeleitä ja suositteli. Hän sanoi, että oli itkenyt koko elokuvan ajan. Enkä yhtään ihmettele. Hänen suosituksestaan menin katsomaan viime syksynä, vaikka syksy oli tavattoman raskas. Elokuva puhutteli ja hiljensi, omat ja läheisten koettelemukset asettuivat uusiin mittasuhteisiin, Aila Meriluodon ja Lauri Viidan ennestään tutut runot saivat aivan uusia ulottuvuuksia. Yhä uudestaan ja uudestaan ihmetteli tätä kärsimysten määrää ja toisaalta sitä voimaa, jolla kuitenkin ihminen puskee eteenpäin. Minäkin tykkäsin filmin rakenteesta. Ihmeellistä, miten Aila Meriluoto on jaksanut.
Kommentin jätti mehtäsielu · perjantaina 16. tammikuuta @ 23:55
Olen kans päättänyt, että tästä vuodesta tulee kulttuurivuosi, viime vuosi meni suurimmaksi osaksi jalka kipsissä ja sen jälkeen kävelemiseen opettelua. Lähden tänään Jyväskylään saakka (täältä päin katsottuna saakka) katsomaan teatteriin ”veriveljet” musikaalia. Olen myös päättänyt katsoa ”putoavia enkelitä”. Mukavaa viikonloppua! Mitä luet paraikaa? Minä odotan postista saapuvaksi Maija Asunta-Johnstoni ”verkkoraukkautta varttuneille” -kirjaa.
Kommentin jätti vilukissi · lauantaina 17. tammikuuta @ 09:27
Mehtäsielu, Aila Meriluodon osin omaelämäkerralliset romaanit kannattaa lukea, ne valaisevat hänen erityistä elämäntietään. ’Lasimaalauksesta’ alkanut runoilijantie on tuottanut myöhemminkin upeaa runoutta ja kirjoittaminen jatkuu. Minusta Viita on harvinaisuudessaan myös lukemisen arvoinen, vaikka vaikeaselkoisempi.
Vilukissi, kävelemään opettelen minäkin, vaikka eri syistä 🙂 Pitäisi oppia säätelemään lonkkaan kohdistuvaa rasitusta…
Mulla on kolme kirjaa meneillään: Eeva Kilven Elämän evakkona, Mirja Hakon Naiset kertovat sodasta ja Madeleine Hesséruksen Paljain jaloin (lukupiirin kirja). Kaksi ensin mainittua ovat tädin perintökirjakasaa. Kiinnostavia kaikki, eri tavoin.
Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 17. tammikuuta @ 18:20