Matkaohjelmassa on kohde, joka erityisesti kiehtoo minua: kävely pitkospuupolkua rämeellä. Kun kenkkukoipeni pakotti luopumaan vaellusunelmasta Lapin tuntureilla, aloin kehrätä uutta unelmaa helpommista luontopoluista ja laivamatkoista. Ellen pääse aika ajoin metsään tai merelle, mieli sekä keho alkaa kaivata kipeästi happea. Aion kävellä polun ja toivon, ettei jalkani väsy ennen minua.
Toisena matkapäivänä ajamme Soomaalle, Viron suurimmalle rämealueelle. Kansallispuisto perustettiin 1993 ja siihen kuuluu suota ja rämettä, vetisiä niittyjä, monimuotoisia vanhoja metsiä, lampia ja jokia. Keväisin Soomaa saattaa peittyä niin laajoihin tulviin, että alueella voi liikkua ainoastaan matalilla suoruuhilla, jotka perinteen mukaan veistetään yhdestä puusta. Alueen linnuston ja eläimistön lajirunsaudesta ja vuodenaikojen mukaan muuttuvasta maisemailmeestä saa hyvän kuvan katsomalla esittelyfilmin vierailijakeskuksessa. Kansallispuiston alueella on useita hyvin merkittyjä polkuja, joista viisi kilometriä pitkälle Riisan rämepolulle lähdemme kamera kaulassa ja repussa pikkuisen evästä varalta.
Pitkospuita on yllättävän helppo kulkea, jos on tasapaino tallella. Annamme toisten mennä edeltä ja tulemme Toisen kanssa viimeisinä. Niin ei haittaa, jos pysähdymme kuvaamaan tai haluan levätä hetken penkeillä, joita on puolen kilometrin välein. Hengitän syvään suon hiljaisuutta. Miten korutonta voikaan kauneus olla. Sammalen ja varpujen himmeät värit lumoavat. Karpalon ja ’sinikan’ pienet kukat vilkuttavat polunvierimättäillä. Vasta suolampien levähdyspaikalla istahdamme nauttimaan hedelmää. Matalan männyn kiharaoksa kuvastuu tummaan veteen, missä värähtelee pilvien varjoja. Jossain kaukana kukahtaa käheä-ääninen käki pari kertaa.
Ajattelen, että kauneutta on kaikkialla. Ehkä se tosiaan on itsessä, sillä tavoin, että on valmis näkemään, avoin ottamaan vastaan. Suon kauneus ei häikäise, ei huuda huomiota. Suolla tapahtuu vähän, sinne ei kuulu maan elämän kohina, se ei anna itseään kilpaa juoksevalle, ei houkuta kohteesta toiseen. Me kuljemme ystävällisen harmaata pitkospuuta vaiti, annamme nopsajalkaisempien mennä. Onni täyttää sisimpäni hiljaisena kuin auringon lämpö. Tuntuu elämältä.
*jatkuu
Taivas tarjoaa räntäsuikaleita lähtiäisiksi ja pilvipeite makaa tiiviinä maisemassa lahden kummallakin puolella. Viileä, suolantuoksuinen tuuli rypyttää meren ihoa. Kaukaisemmat luodot peittyvät usvaan. Vesivanat noruvat pitkin laivan ikkunaa. Tallinnassa jokainen nurmipläntti on lumen peitossa. Ja me kun yritimme lähteä kevättä vastaan…
Suomalaiset tuntevat Tallinnan läpikotaisin, käyvät kylpylöissä loiskimassa ja kartanokierroksilla. Usein naapurimaa on liian lähellä, että tulisi tutustuttua paremmin. Ensi käyntini neuvostoaikana 1970 Tallinnassa jätti minuun sellaisen jäljen, että seuraavaan kertaan kului kaksikymmentä vuotta. Pohjois- ja Keski-Virossa olen sitten itsenäistymisen jälkeen kierrellyt, Saarenmaalla on vietetty yhdessä juhannusta ja Laulasmaalla olen kylpylöinyt ystävättären kanssa. Tällä kertaa matka suuntautuu etelään.
Alkajaisiksi pääsemme tutustumaan Kosessa neuvostoaikaiseen, KGB:n hallussa olleeseen salaiseen bunkkeriin, jonka olemassaolosta Viron hallituskaan ei opashenkilön mukaan ollut tietoinen. Bunkkeri oli rakennettu ammattikoulun alle. Alueella on nykyisin terveyskeskus. Vaaksan paksuisten rautaovien takaa laskeudutaan alas kellariin pari-kolmekymmentä rappua. Maan alla risteilevillä käytävillä on sähkövalo, mutta käytävien varrella olevat 150 huonetta ovat pimeät ja enimmäkseen tyhjät. Valvontalaitteisto, arkistot ja toimistohuoneiden kalustus vietiin maan itsenäistymisvaiheessa pois. Hyytävä olo tulee betonikäytäviä kävellessä.
Matkanjärjestäjän yhteyshenkilö on pappi, joka puhuu hyvää suomea. Hänen ansiostaan kuulemme seikkaperäisesti Viron uskonnollisesta tilanteesta ja poikkeamme Kosen, Viljandin, Kõpun, Tarvastun, Otepään ja Suure-Jaanin kirkoissa matkan aikana. Ulkoasultaan Viron luterilaiset kirkot ovat melko yhtenäisiä. Yleisin alttaritaulun aihe näyttää olevan Kristus ristillä. Seurakunnilla on yleensä vain yksi pappi, jos ollenkaan ja papit ovat pääsääntöisesti naisia. Naispappeus on hyväksytty Virossa ennemmin kuin meillä. Toiminta riippuu seurakuntalaisten omasta aktiivisuudesta. Pappien palkat ovat pienet, niinpä moni teologi hakeutuu valtion virkoihin.
Kirkot ovat rappeutuneet neuvostoajalla eikä seurakunnilla ole varaa korjata niitä. Kirkoissa ei ole lämmitystä muualla kuin sakastissa. Äkkiseltään on kovaa istua jääkylmässä kivirakennuksessa kuuntelemassa puolen tunnin tai kolmen vartin kertomusta, joka sisältää suunnilleen samat asiat kaikissa kohteissa. Siunattu kuvausintoni pelastaa minut hyytymästä, kun liikuskelen etsimässä kohteita ja kuvakulmia. Meille kerrotaan, että paikalliset ovat tottuneet kylmiin kirkkoihinsa. Vain loppiaisesta pääsiäiseen kirkkoväki kokoontuu sakastien puolella tai pappiloissa.
Virolaisten voimakas kansallistunne ilmenee siinäkin, että kirkoissa näkee lippuja, usein urkuparven kaiteella tai jopa pienoislippuna alttarilla. Kirkot ovat kylmät, mutta henki on lämmin. Vertailu on tietenkin turhaa, silti tulen ajatelleeksi, miten aineellisesti hyvinvoivaa omaa kirkkoamme repivät ristiriidat näivettävät sen sisäistä voimaa.
*jatkuu
Tänä äitienpäivänä minulla on vielä Äiti, pojillani on äiti ja pojanpojallani on ikioma äitinsä, jolla on äiti. Äitien ketju kutoutuu rakkaudesta lapselle turvaverkoksi sukupolvesta toiseen..
Mari Mörö; Kuuri; WSOY 2009
”Kykeneekö lääketiede siihen mihin rakkaus ei kykene”, kysyyy kirjan takakannen esittelyteksti. Varsin hitaasti lukijalle aukeaa, mistä yksipuolisen kirjeenvaihdon muotoon kirjoitettu pienoisromaani puhuu. Mikään sykähdyttävä sotien jälkeiseen aikaan sovitettu pikku tarina ei ole, pikemminkin pitkäveteinen. Oliko kysymys rakkaudesta ollenkaan, vaikuttaisi enemmänkin illuusioiden ja riippuvuuden verkkoihin sotkeutuneen miehen voimattomalta pyristelyltä. – Eikö Mörö ole palkittu kirjailija, ainakin joskus 90-luvulla oli? Odotin enemmän.
*
Johan Bargum; Matkoja, suom. Rauno Ekholm; Tammi 1988 – Syyskesä, suom. R.E.; Tammi 1998
Matkoja on kolmen laajan novellin kirja, Syyskesä taas pienoisromaani. Bargum tuntuu hakevan novellin ja romaanin välimaastosta muotoa, jossa niukka ilmaisu toimisi parhaiten. Molemmat kirjat ovat miellyttävän miehistä, jäyhää tekstiä. Aihepiiri on sen verran etäännytetty, että kiinnostus säilyy, vaikka samastumispintaa ei liiemmin ole. Ihmissuhteiden monimutkaiset verkot Bargum osaa viritellä tekstiin niin, että lukijalle riittää löytöjä pitkin matkaa.
*
Tuuve Aro; Yöstä aamuun; WS Bookwell Oy 2009
Nuori, minulle ennestään tuntematon kirjoittaja on jo ehtinyt voittaa esikoisnovelleistaan Kalevi Jäntin palkinnon ja julkaista sen jälkeen kolme romaania ennen tätä. Kirjan kieli tuntuu vahvalta ja raikkaalta, absurdin rajoilla kulkeva tarina lienee modernia naisen elämää. Eihän se mikään iloinen tarina ole, että omilta teiltään palatessaan nainen tajuaa miehen lähteneen. Lähtö on mitä ilmeisimmin se, joka tempaa viimeisen tuen naisen huojuvalta elämältä ja romahdus on väistämätön. – Kiinnostava tuttavuus tämä. Nuoret naiset kirjoittavat nykyään vahvaa tekstiä omalla tyylillään.
*
Eeva Kilpi; Unta vain; WSOY 2007
Kirjailija Eeva Kilven tuotanto kuuluu minulla omaan hyllyyn hankittaviin. Tämä seesteinen kirja odotteli lukuvuoroa kiinnostavien pinossa. Jotenkin sympatiseeraan Kilven tapaa elää naisena niin läsnä kulloisessakin ikävaiheessa ja kykyä ilmentää tuo kokemus teoksissaan, joiden päähenkilöt muistuttavat toisiaan ja siis kirjailijaa itseään. Onko se pohjimmiltaan tuo karjalaisuus vai mikä, joka ilmenee rohkeana elämänilona, sitkeytenä ja jonkinlaisena antavuutena. Tunnen sielunsisaruutta ja sisäistä ymmärrystä kirjailijaa kohtaan, vaikka minulla ei ole sotakokemuksia eikä ikuista karjalanikävää.
Tässä kirjassa liki kahdeksankymmentävuotias Anna-Maria tulee viettämään kesää metsätorpalleen, muistelee elämänsä miehiä, kuulostelee luonnon herättämiä tuntoja ja vanhenemisen muutosta itsessään. Nainen valmistautuu lähtemään ehkä palaamatta.
”Hän saunoi. Hän ui. Hän tunsi olonsa autuaaksi, ansaitsemattomaksi, murheelliseksi, yltäkylläiseksi ja neuvottomaksi. Eikö sellainen mielentila olekin juuri sopiva vanhalle? Vanhukselle, jota saartaa kukkiva, kauhtuva niitty. Ihmiselle, joka vaeltaa sen keskellä vanhuuksineen, aisteineen, ajatuksineen, tunteineen, pienenä kuin hyönteinen, ympärillä metsä huokauksineen. ~ Miten rikas minä olenkaan, minulla on kaikki tämä ja yksinäisyys myös. Se on harvinaista. Se on ylenpalttista, hän ajatteli palatessaan saunasta niityn yli tallaamaansa polkua pitkin; siitä oli tullut aika leveä kesän mittaan. ”
* * *
Hesarin vappupaketti tarjoili runsaasti mielenkiintoista luettavaa, mutta ykkösuutiseksi oli vedetty tällä kertaa luterilaisen kirkon ja erityisesti sen lestadiolaisen liikkeen piirissä ilmi tullut lasten hyväksikäyttö. Eipä ollut hyvä uutinen.
Pahoista asioista on puhuttava ääneen. Salailu loppuu, kun todistettavasti tapahtunut paljastetaan kaikessa karuudessaan. Joskus vain herää epäilys hämärtyykö oikeutta ja hyvää palvelevan paljastuksen ja pahuudella mässäilyn raja.
Medialla on omat uutiskriteerinsä. Oleellisinta on ajankohtaisuus ja vaikuttavuus. Oleellista pitäisi olla myös uutisoinnin prinsiippi: välittää vain tieto ja taustat. Moralisointi ja kauhistelu on jätettävä lukijan tai katsojan ja tuomitseminen oikeusviranomaisten asiaksi.
Katolisen kirkon piirissä paljastunut pedofilia tuomittiin kaikkialla. Jopa paavia vaadittiin syytteeseen. Muistanpa arvostetun entisen työtoverini (miespappi) lausahduksen: onneksi meidän kirkossa ei ole tätä ongelmaa. Perusteluna oli, ettei luterilaisilla papeilla ole selibaattivaatimusta.
Kirkon lapsi- ja nuorisotyötä arvostetaan ja työntekijöihin luotetaan. Paljastukset tuntuvat ahdistavilta, vaikka koskevatkin pääsääntöisesti maallikkotoimintaa. Kirkon hengellisen elämän rikkauden ja monimuotoisuuden kannalta herätysliikkeillä on paikkansa, mutta niidenkin toiminnassa pitää edellyttää samaa läpinäkyvyyttä ja avoimuutta, jota on herätty vaatimaan politiikkaan.
Missä on vallankäyttöä, siinä on aina vääryyden vaara.
On ensimmäinen toukokuuta. / Älä anna sen kuihtua. / Kukka, viini, huulet, hedelmä: / älä anna sen kuihtua.
(Väinö Kirstinä)
Viettääkseen ylipäänsä aattoa, täytyy jotenkin noteerata sekin minkä. Pissismummo tunnustaa olevansa välinpitämätön ellei peräti vappuvihamielinen yksilö. Juuei, tämä vihamieli ei siis mitenkään liity ystäviin, jotka viettävät kyseisenä päivänä nimppareitaan. Että mihinkö sitten? Hähää, väärin arvattu, ei liity politiikkaan, teekkarihuumoriin eikä ilmapalloihinkaan.
P.Mummo känisee television välittämästä vappuriehasta, joka alkaa jo hipoa mielikuvituksen köyhyyttä. No joo, pitäähän Manta pestä ja lakittaa, altaassa uida ja koko kaupunki sotkea pursotettavalla serpentiinillä. Ullanlinnan mäellä pitää kuvata tiettyä klaania kohkaamassa silleineen ja sampanjoineen kohmeloisina räntäsateessa/koleassa aamuauringossa. Ratkiriemukasta. Tietenkin ne ovat siellä, kun se on perinne, siis se, että pääsee takuuvarmasti televisioon joka vappu! Ja maassa on viisi miljoonaa muuta ihmistä, jotka juhlii tai on juhlimatta ihan ikiomalla tyylillään. Jospa rantautuisivat kameroineen joskus kuvaamaan vaihteeksi vaikka Pihtiputaan Mummon vapunviettoa.
Voiko olla muuten ääliömäisempää kuin ruokakauppojen kohkaaminen nakeista ja perunasalaatista. Eikö ihmiset saa syödä tavallista kunnon ruokaa vappuna? Kukaan ei varmaan ikinä keksisi ostaa simaa ja tippaleipiäkään, ellei abcd-kaupan mainos huutelisi siitä hyvissä ajoin. Kolmella kokosivun nelivärireklaamilla? P.Mummo epäilee, että kuluttajaa talutetaan nyt iloisesti vappunarussa.
Punalippujen liehunta ja sinisten ja vihreiden ilmapallojen karkailu on ihan somaa katsottavaa, kun ei itse tarvitse tarpoa räntäsateessa minkään aatteen värisissä kulkueissa. Muinoin P.Mummolla ja Poikakaverillaan oli toukokuun ekana virallinen lakintuuletuspäivä. Nykyään siitäkin on hohto jo mennyt. Ei sitä jaksa. Sateeseen. Ja auringossahan lakki päivettyy. Hohhoijaa. Hauskaa vappua sullekin.
Eilisiltana keskustelimme ystävän kanssa ihmeen olemuksesta. Rukoillessaan sairaalle ystävälle tai itselle paranemisen ihmettä, ihmisen usko joutuu tiukoille. Onko Jumalaa, jos on, onko hän kaikkivaltias? Ihmisen ajatuksena on, että ihme olisi näkyvä paraneminen. Kyselimme voisiko ihme olla myös jotain salassa tapahtuvaa, joka ei näy.
Katselin taannoin ylimääräisiä kappaleita passikuvistani vuosilta 2005, -06 ja -10. Niistä näkee konkreettisesti mitä aika tekee. En tarkoita ryppyjen lisääntymistä, mitäpä niistä. Elämässä on tärkeämpiä asioita. Tarkoitan, että näen kuvista eräänlaisen ihmeen.
Silmäklinikan Rouva Dosentti hyvästeli minut kahden vuoden potilas-lääkärisuhteen päättyessä 2007 joulukuussa sanoilla: silmässäsi on tapahtunut spontaani paraneminen epäonnisesta hoitoyrityksestä huolimatta. Tilanne on nyt niin hyvä, että voit jatkossa käydä kotikaupunkisi silmälääkärillä paineen tarkistuksessa kerran vuodessa.
Vanha tuttu silmälääkäri tunnusti sitten paineita tarkistaessaan, ettei hänelle uransa aikana ole silmän takaista oikovirtausongelmaa ole tullut aikaisemmin vastaan. Silmänvalkuaisessa näkyi vielä laajentuneita verisuonia. Tämän kevään tarkastuksen teki uusi lääkäri, joka on tullut eläkkeelle jäävän työtä jakamaan.
Tämä silmälääkäri oli iloinen ja puhelias nainen, joka kertoi olleensa kymmenen vuotta Ruotsissa silmäsairaalassa ja kohdanneensa siellä yhden tällaisen tapauksen. – Kyllä tämä vaiva on harvinainen ja vielä harvinaisempaa on, että paranee itsekseen, hänkin sanoi ja totesi, että tilanne on vakiintunut erittäin hyväksi. Pintasuonetkin ovat rauhoittuneet.
Olen kiitollinen potilas, joka on kokenut vaiheikkaan paranemisprosessin. Tiedän, että monet eivät usko ihmeisiin, mutta minulle tämä on sellainen. Ihmeitä ei ansaita, lahjaa ne ovat.
*Kari Enqvist; Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat; WSOY 2009
Kosmologi ja professorismies yllättää tällä kertaa lukijan. Ostin kirjan, kun olen aiemmin havainnut Enqvistin tarjoavan kiinnostavaa tietoa tavalla, joka on asiaan perehtymättömänkin omaksuttavissa. Kuolema on aina kiinnostava aihe, se tulee kohti ketä vain, yllättää, hiipii nurkissa. Itsekin jo tietää: jakso 3/3 elämän draamassa on todennäköisesti jo alkanut.
Enqvist pohtii kuolemaa tilittämällä viileästi havaintojaan isänsä ja altzheimerin tautiin sairastuneen äitinsä viimeisistä vuosista. Ei siinä ole sellaista, mitä ei olisi jo sanottu ja koettu muuallakin. Hän kertaa murheellisia yksityiskohtia, mutta kieltää kirjoittamisensa surutyöluonteen. Sen sijaan hän keskittyy uskontojen mitätöimiseen.
Yhä uudestaan hän möyhentää siekailematta kaikkea, mikä uskonnoissa on oleellista ja uskoville pyhää. Perustelu on aukotonta ja loogista. Vimmaisuus häkellyttää. Tässä nousee mieleen, mitä Enqvist itse sanoo äidistään: ”Vimman, jolla hän pyrki pönkittämään todellisuutensa kehikkoa, olisi jo tuolloin pitänyt kavaltaa minulle, että se oli romahtamaisillaan.”
Enqvist vertaa uskontoja pandeemiseen ja tappavaan virustautiin, aivokemiallisen oireyhtymän aiheuttamaan mielenhäiriöön, skitsofreniaan, vaeltaviin meemeihin ja kolossaaliseen tyhmyyteen. Tämän täyslaidallisen ropistessa niskaan tuntuu ihmeeltä, kun kylmän järjen ääni ei murskaakaan lukijan sisimmässä häilyvää uskon liekkiä. Uskon yhä, en muuta voi.
Enqvist kirjoittaa näkyviin oman sivun mittaisen uskontunnustuksensa, joka lähtee maailmankaikkeudesta ja päätyy toteamaan: ”tarvittaessa olen valmis vaihtamaan mielipiteitäni kuin paitaa”.
*Tämä kirja kannattaa lukea hitaasti ja avoimin mielin.
Tiedetään, että usein vanhuksen äkillistä poikkeuksellista virkeytymistä seuraa romahdus. Pääsiäislauantaina koettiin tuo ihmeenomainen hetki, jolloin Äiti oli henkisesti kuin ennen. Seuraavana keskiviikkona jo Veli soitti: Äiti on viety taas sairaalaan.
Äiti ei pysynyt jaloillaan ja toinen käsi oli veltto. Yön aikana Äiti toipui sen verran, että palautettiin hoivaosastolle. Kävely ei tosin oikein onnistu rollan tuella, mutta käsi toimii joten kuten. Veljen kanssa puhuimme, että seuraava liikkumaväline on varmaan pyörätuoli, jos joku vain ehtii auttamaan siihen ja jos Äiti jaksaa istua.
Niin – jos joku ehtii auttamaan. Vanhainkoti hoivaosastoineen siirrettiin vuodenvaihteessa hallinnollisesti kunnalliselta puolelta sairaanhoitopiirille. Nyt työvuorossa on enää vain yksi hoitaja kerrallaan hoivaosaston kymmenelle muistisairaalle vanhukselle. Veli koettaa ajoittaa käyntinsä ruoka-aikaan, sillä Äidin kädet vapisevat kovin. Huoli nousee taas…
|
|
