Lasimaalaus Laupias Samarialainen kirkon Hiljaisessa huoneessa
Diakonissalaitoksen korttelissa oli jälleen kerran rakennusten muutostyöt meneillään, mutta vanhin, arkkitehtoonisesti sekä historiallisesti arvokkain osa säilyy. Alueen uusinta rakennuskantaa edustavat modernit Lääkäriasema Diacorin, Diakoniaopiston ja Diakonia-ammattikorkeakoulun (DIAK) tilat.
Huutokauppa ei tunnetusti ole rahattoman kuluttajan ostopaikka. Liukaskielinen meklari erottaa kylmäpäisen arvotavaran tuntijan ja kiilusilmäisen tavaranhimoisen tyhjätaskun äkkiä ja yrittää vedättää molempia hurahtamaan käytettyyn kamaan nimeämällä sen antiikiksi tai vintageksi.
Joku näämmä maksaa vanhasta käsilaukusta kolmattatuhatta euroa. Kiva on näytellä vieraille lukotonta vintage-laukkua, on se niin uniikki. Tyylikkäitä uusia nahkalaukkuja on maailma väärällään, mutta nimihän se laukussa maksaa. Kyllä vuitton-huuma äkkiä viisaankin villitsee.
Ja niitähän riittää, joiden tavaroilla pitää olla Nimi, maksaa mitä maksaa. Katselen jo designerin suunnittelemaa muinaislamppua olohuoneessamme sillä silmällä. Koskas se ostettiinkaan, oisko tuo jo vintagee? Entäs tätivainaalta peritty kolhokulho, sen täytyy olla jo antiikkia…
Köyhän ei kannata ostaa halpaa, opastettiin ennen. Nyt pitäisi lisätä: eikä ihan kaikesta kannata maksaa maltaita.
Pissismummolan hedelmällisin filosofeerauspaikka on ilman muuta huushollin pöydän ääressä. Sijainti on strategisesti oivallinen, siitä näkee pihan lintujen ja oravan liikenteen, keittiössä tekeillä olevan ruuan sekä tietyt television ajankohtaislähetykset, jotka asioihin voimallisesti perehtyneen Poikakaverin pitää ehdottomasti bongata. Siihen kuulee, milloin Poikakaveri kaipaa kommenttia. Jos ei halua oman ajatuksensa keskeytyvän, voi olla kuulemattakin.
Aamusella pöydän ääressä on tilaisuus tilittää unimatkailut. Poikakaverista on kehkeytynyt oivallinen unien kuittaaja, sillä yleensä hän ei muista itse näkemiään, kun taas Mummon unissa sattuu ja tapahtuu. Iltapäiväkahvin terästämä ajatusten kulku saattaa vastapäätä istujan myötävaikutuksella alkaa vaikka isovarpaan kynnen oikeaoppisesta leikkaamisesta ja päätyä Himalajan rinteiden jäätikkötilanteeseen täysin loogista ja jäljitettävissä olevaa ketjua pitkin ”siitä tulikin mieleeni..” -systeemillä. (Paljastettakoon, että systeeminen logiikka on Mummon alaa, kun taas Poikakaveri pitää huolen päättelyketjun asiallisesta todenmukaisuudesta.)
Pöydän ääressä voi levitellä päivän lehteä, tsekata missä päin tuhkapilvi purjehtii ja olla taas salaa tyytyväinen, ettei kumminkaan lähdetty könyämään sinne Pariisiin huhtikuussa. Pöydän ääressä voi pähkäillä erikoisvaikeaa sudokua, täyttää älyvapaan ristikon tai istua muuten vain käsi poskella. Noin neljä kertaa päivässä siinä tavataan yhteisen murkinan merkeissä (mikäli molemmat ovat kotona ja mikseivät olisi). Teetä Pissismummolassa nautitaan poikkeuksellisesti television ääressä iltauutisten aikaan.
Pissismummo haluaa täten lähettää kiitoksensa pöydän muinaiskeksijälle näin jälkikäteen. Kyllä teki viiden tähden innovaation. Olisi ansainnut nopelin rauhanpalkinnon ja pari oskaria.
Minua on askarruttanut eräs kysymys pitkään. Nimittäin maamme lukuisten poliittistaustaisten eläkeläisjärjestöjen funktio. Olen pannut merkille, että järjestöissä tarjotaan monenlaista mielenvirkistystä, askarrusta, harrastetta ja viihdykettä niille, jotka jaksavat tulla koolle ja osallistua. Taso voi vaihdella, mutta mukavaa pitää olla.
Satuin juttusille vanhan tuttavan kanssa kirpputorilla. Tiedän hänet aktiiviseksi omassa järjestössään. Kuulumisten keskinäisen jakamisen jälkeen tulin kysyneeksi, millä tavalla heidän järjestönsä muistaa niitä jäseniä, jotka eivät enää jaksa tulla kokouksiin ja harrastuspiireihin. – Enpä tiedä, ei varmaan järjestönä mitenkään, mutta yksityisesti jotkut voivat käydä…
Tunnen useita vanhuksia, jotka valittavat yksinäistyneensä sen jälkeen, kun osallistuminen eläkeläistoimintaan kävi mahdottomaksi. – Ei ne ole kiinnostuneita enää, kun ei jaksa olla mukana, sanoi eräs heistä taannoin hivenen katkerasti. – Jos erikseen kutsuu vaikka synttärikahveille, voi joku tulla. Lupaavat pitää yhteyttä, mutta ei näy ei kuulu sen koommin.
On tärkeää pitää huolta virikkeistä, sosiaalisista kontakteista ja viihtymisestä vanhuuden päivinään. Mietin, miten antoisaa voisi olla, jos virkut aate- ja harrastustoverit kävisivät myös tervehtimässä jaksamattomampia tuttujaan tai soittaisivat joskus. Mitä toivoisi itse vastaavassa tilanteessa? Pieni yhteydenotto voisi olla iso ilo molemmille osapuolille.
Lauantai-iltapäivä Helsingin Kapteeninkadulla. Väkeä valuu KOM-teatteriin kahden ihanan naisen tähden. Olin hakenut liput Odotuksen lauantai-iltapäivän näytäntöön jo helmikuussa, koska seurueemme halusi teatteriin valoisaan aikaan. Meidänkin odotuksemme oli siis pitkä.
Pirkko Saisio ja Marja Packalén ovat työstäneet elämästään kaleidoskoopin, jossa katsoja näkee ja kokee värejä ja valööreja omastakin maailmastaan. Häkellyttävän taitavasti voi täpötäyden katsomon sytyttää nauruun ja kyyneliin vain muutaman penkin ja tangoissaan roikkuvien takkien lavasteissa, kun asialla on kaksi valovoimaista näyttelijää. Tämä on taidetta.
Enpä ole KOM-teatterissa ennen käynytkään. Paikalla on väkevä imago. Ulkoisesti synkissä ja ajan syömissä tiloissa aistii aatteen voimaa sellainenkin katsoja, jonka ideologiat ovat toiset. Näytelmää rytmittää muutama väkevä laulu, joka tulvii äänentoistolaitteista ja tempaa sykkeeseensä. Voi oikein tuntea sen elähdyttävän voiman.
Poistuessani ajattelen: vihdoinkin! Korkeakulttuurisen (ja luutuneen) laitosteatterin tuottamien pettymysten jälkeen on onnellista tiedostaa: teatteritaide elää ja koskettaa yhä, toisaalla!
Kitkeränmakuinen ja häpeilevä tunnustus: olen rajoittunut lukija. Senhän tietysti olette jo huomanneetkin, eipä silti. Raja tulee vastaan milloin missäkin. Lajityyppi romanttiset ja hömpähtävät (naisten) päiväunelmakirjat ennalta arvattavine juonenkäänteineen juuttuvat alkuunsa. En vain jaksa. Eipä kiinnosta liioin miestenkään päiväunet, nuo rähjäisten sankaridekkarien urotyöt tai elämässään ajelehtivien hörhöilyt. Paljon on kirjallisuutta, joka ei jaksa kiinnostaa, mutta onneksi myös riemastuttavia löytöjä. Rajoittuneisuus on hyväksyttävissä, koska järki sanoo, ettei yksi elämä riitä kaiken kiinnostavankaan lukemiseen.
Viimeksi olen törmännyt rajoihini Kjell Westön kohdalla. Hän on kriitikoiden ja ns. suuren yleisönkin arvostama kirjailija, koska hänen teoksiaan luetaan ja ostetaan lahjoiksi. Yritän toistamiseen lukea Missä kuljimme kerran. Ei tule mitään. Tiiliskivi painaa. Tyylin laveus, monisanaisuus ja loputon ihmisvirta hukuttaa. Olo on kuin pikku purrella, joka ponnistelee valtameren aalloilla vastatuuleen.
Vaikka tartun toiveikkaana moniin puheena oleviin, palkittuihinkin kirjoihin, aina ei käy kuin haaveillaan. Joskus ihastuu, joskus pettyy. Olen viime aikoina opetellut sukeltelemaan kirjaston kirjameressä. Tuntemattomat kirjoittajat, joista en ikinä ole kuullutkaan, saattavat tarjota miellyttäviä yllätyksiä. Umpimähkään en sentään kotiin kanna mitä tahansa, selailun pitää kuitenkin tarjota jokin täky, vihje siitä, että lukeminen kannattaa.
*
Maila Ovaska; Polttava lapsuus; Tammi 1998
Sodan vuosiin syntyneen 50-luvun tytön kasvukertomus Savon sydänmailta puhutteli, riipaisikin. Millaista onkaan tulla viiden pojan jälkeen perheen ainoaksi tyttäreksi. Millaista syntyä isän ja äidin vaiettuihin salaisuuksiin, kantaa perittyjä syyllisyyden ja huonouden tuntoja. Kasvaa siinäkin omaksi itsekseen, nousta näkyviin.
Maila Ovaska kirjoittaa rehevää pohjoissavolaista kieltä, joka paikallismurteiden tavoin on erittäin ilmaisuvoimaista ja rikasta. Yleiskielen ja murteen vaihtelu tuntuu lukijasta virkistävältä. Tekstin yksityiskohtien runsaus suorastaan häkellyttää. Sodan jälkeinen elämä syrjäseudulla kuvautuu paljaana koko karuudessaan. – Pidin kirjasta, jonka tekijä on tuttukin. Tarina tuntui eletyn aidolta ja on oivallisesti kirjoitettu.
*
Anne Michaels; Routaholvi; suom. Kaijamari Sivill; WSOY 2010
Tämän vuoden kirjauutuuksista tähän mennessä lukemistani ehdottomasti kiinnostavin. Tässä lukija kohtaa enemmän kuin hyvin kirjoitetun romaanin, tämä on todellista kertomataidetta. On ilo lukea rikasta, monikerroksista ja hienosti suomennettua tekstiä! Kirja alkaa hieman erikoisesta kohdasta tarinaa niin, että aluksi on vaikea päästä juoneen, mutta vähitellen lukija suorastaan tempautuu mukaan. Teksti hengittää ja tarina polveilee hiljaisia polkuja, joilta avautuu huikaisevia välähdyksiä päähenkilöiden elämään ja persoonaan. Lukijalle jää onnellinen, ravittu olo.
*
Karin Fossum; Jonas Eckel; suom. Katriina Savolainen, Johnny Kniga 2002 ; Murtuma; suom. Tarja Teva, Johnny Kniga 2006
Karin Fossum on minulle uusi tuttavuus, norjalainen kirjailija, joka palkittiin jo esikoisrunoteoksestaan Norjassa ja on siitä pitäen palkittu lukuisilla pohjoismaisilla palkinnoilla teoksistaan. Luin ensin Jonas Eckelin ja totesin, että lakoninen tyyli toimii tässä lyhyehkössä tarinassa erinomaisesti. Fossum kuvaa taitavasti päähenkilöparin suhteen kehitystä ja tarinan loppu tuntuu yllättävyydestään huolimatta johdonmukaiselta.
Tartuin uudempaan teokseen valmiiksi kiinnostuneena. Murtuma alkaakin lupaavasti, mutta mies, jonka tarina lähtee erikoisella tavalla kehkeytymään, alkaa kohta muistuttaa omituisen paljon Jonas Eckeliä. Romaanin rakenne on kiinnostava; siinä päähenkilö käy keskusteluja kirjailijan kanssa omasta tarinastaan, jota kirja kuljettaa. Kirjan mies, Alvar Eide osoittautuu hyväntahtoiseksi tossukaksi, joka ei pysty pitämään puoliaan mitenkään. Hän on jopa siinä määrin piinallinen henkilö, että lukija ärsyyntyy ja joutuu pitämään taukoja. Epäilemättä näitä jonaksia ja alvareita on oikeassakin elämässä, mutta useampaa kirjaa näin masokistisista henkilöistä en välittäisi lukea. Fossum on toki niin hyvä kirjoittaja, että hänen tekstinsä kiinnostavat jatkossakin.
*
Kirsti Ellilä; Miehen tuoksu, Karisto 2007 ; Pappia kyydissä, Karisto 2009 ; Usko, toivo ja kuolema, Tammi 1998 ; Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin, Karisto 2005
Näistä kirjoista Pappia kyydissä oli antoisin. Samaistumispintaa löytyi kirkosta työyhteisönä ja siinä, miten päähenkilön vakaumus avartuu elämänkokemuksen mukana. Naispappeushan näyttää olevan luterilaisessa kirkossa yhä ajankohtainen puheenaihe. Jyrkän linjan raamatuntulkintaa edustavat ovat ajautuneet paitsioon, riippuvat äitikirkon helmoissa ja samalla potkivat sitä nilkkoihin. Pappia kyydissä kuvaa aidontuntuisesti tilannetta, joka syntyy perheen sisällä, kun vanhempien yhteiseksi kuviteltu uskonnäkemys eriytyy. Tässä kirjoittajalle ominainen kuivakka huumori toimii hyvin ristiriitaisen ja hankalan tilanteen keventäjänä.
Mitä alussa jo totesin ns. rakkausromaaneista sai minut melkein jättämään viimeksi mainitun teoksen kirjastoon. Kansikuva sai kohottelemaan kulmia, mutta kun takasivun esittely lupasi ’lämmintä ironiaa’ aiheesta, päätin ainakin yrittää lukemista. Alun Gisela ja Mikael -pätkä jo nauratti, Kirsti Ellilä näämmä vetää pitkin matkaa sisätarinaa överiksi saadakseen varsinaiselle tekstille särmää ja pontta. – Kirja olikin ihan hauskaa luettavaa.
Miehen tuoksu sen sijaan ei vakuuttanut minua. Museomaailmaan sijoitettu tarina ei oikein päässyt siivilleen, päähenkilö tuntui laimealta ja alavireiseltä eikä miehen tuoksukaan kirjassa tunnu nimestä huolimatta. Museaalinen Pyhä Yrjänä, joka alussa mainitaan useaan otteeseen, sytyttää vielä hetkeksi tekstiin kipinää tarinan loppuvaiheessa.
– Joskus vain tapahtuu lyhyessä ajassa paljon isoja asioita, ihan kuin elämä ei sallisi hengähdystaukoakaan, totesin illalla puhelimessa ystävälle. Päivällä olimme tavanneet kahvilassa. Hän oli tullut vähän myöhässä silmissään hämmennys. Oli juuri kuullut pitkäaikaisen ystävänsä kuolemanviestin puhelimessa. Edellisenä iltana olimme puhuneet hänen läheisensä vakavasta sairastumisesta ja tapaamispäivän iltana hän luki lehdestä toisen tutun ja tärkeän ihmisen kuolinilmoituksen.
On aikoja, jolloin tuntuu kuin kipu ja kuolema piirittäisivät, tulisivat hipaisuetäisyydelle. Jos jää yksin niitä miettimään, alkaa kuulla sydämensä hätäiset lyönnit ja tulee turvaton olo. Silloin pitää etsiä jostain joku luotettava kanssakulkija, joka tulee vierelle jakamaan hämmennystä.
Työvuosina saattoi tapahtua, että yhteydenottoa seurasi hämmästynyt huokaus: mistä tiesit soittaa juuri nyt… Kun olisi sitä herkkyyttä yhä.
___________________________
PS. Blogiyhteys on reistaillut. Kuopuksemme koettaa jäljittää mistä rakosesta roskapostirobotit pääsevät hyökkäilemään. Blogi on siirretty väliaikaisesti yksityiselle koneelle, pois web-hotellista, jonka hoteissa sivusto on ollut. Lukijalle ei tilanteesta ole vaaraa, mutta pahoittelen yhteyden katkeilua.