Kun aurinko saa lämpömittarin näyttämään kuuttatoista, on ihan pakko painua pihalle ja kaivaa lehtiharava esiin, vaikka varjonurkissa viimeiset lumilämpäreet sinnittelevät. Rapsutus tuottaa kelpo kasan talven keventämiä, käppyräisiä tammen- ja vaahteranlehtiä. Mitä siitä, vaikka selkä kipeytyy, kyllä se siitä tointuukin. Kukkamaalta löytyy joka kevät iloisia yllätyksiä, kun ei ole mieleensä pannut, mihin mitäkin sipuleita tuli pisteltyä syksyllä. Ensimmäiset ujot krookuksen nuput kurkistelevat jo.
Linnut suorastaan riehakoivat, piipitystä, tsirputusta ja vihellystä riittää. Sepelkyyhkyn bassobaritoni kuuluu huhuilevan iltaisin ja aamuyöllä taas saa kuunnella mustarastaan sopraanosooloa lähimetsiköstä. Koivuissa norkot punertaa, syreenin ja vaahteran lehtisilmut paisuvat. Puhtaanapitolaitoksen haalarimies kolistelee harjakoneilla pesemässä katuja.
Kuka muistaa enää menneen talven valtavia lumikinoksia, pyryjä ja pakkasia! Jossain meitä etelämpänä jo kukkivat kirsikkapuut, onnenpensaat, magnoliat, itkupajut ja kaikki ihanat kevätkukat… ja ihan pian on meilläkin vuokkometsien aika!
Kaupunkimme kirjaston palvelu on monipuolista ja kiitettävän aulista. Kirjoja on kolmessa kerroksessa, on lukusali, tutkijahuoneita, luentosali ja oleskeluaula. Ovensuussa ilmaisinporttien vieressä on asiakaslähtöinen ’tuo ja vie’ -hylly. Poistokirjojen vaunusta saa ottaa vapaasti. Yhden viikon kirjojen lainahyllystä löytää luetuimpia uutuuksia. Erikseen on hyllyt scifi-, dekkari- ja romantiikkagenreen kuuluvien kirjojen ystäville. Viimeksi löysin myös irtohyllykön, johon oli koottu mietelausekirjoja. Teemaesittelypöydät ja harvinaisempien uutuuksien hylly auttavat minua usein löytämään kiinnostavaa luettavaa. Vastikään panin ilahtuneena merkille, että esittelyyn oli koottu naisrunoilijoiden uusimpia teoksia.
Tua Forsström; Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja; suom. Caj Westerberg; Teos 2008
On puutarhoja sateessa / On sitruunapuita yössä / On öinen käännös jossa me olemme / mitä olemme: sisämaan sademetsää, kiveä, hitaasti / virtaavaa vettä
Tua Forsströmillä on omintakeisen runoilijan ääni. Hänen teksteissään eläimet ja ihmiset elävät rinnakkain ja runomaiseman luonto on globaali. Herkkää, tuoksuvaa runoa.
*
Leena Tiilikka; Ruusun kosketus; Gummerus 2004
Naiselle kasvoi siivet / hän lähti lentoon / tavoitti sateenkaaren. // Mies? / Seisoi juurillaan / piteli pesää oksillaan / varoi tuulia. // Pilvet väistyivät. / Sateenkaari helähti / tuhansina siruina metsään. / Nainen leijui, tömähti. / Lapaluista pöllähti / ruusunpunainen tomu.
Leena Tiilikka (ent. Suutarla), sairaalapappi ja psykoterapeutti, on julkaissut tätä ennen kaksi runokokoelmaa ja laulunsanoituksia, joista kaksi on otettu virsikirjaan (numerot 481 ja 570). Kokoelman runot puhuvat ihmisen puolesta, sanoittavat kipeitä paranemisen ja luopumisen prosesseja. Runojen vahvuus on mies- ja naiskuvan moniulotteisuudessa. Jotain hivenen vanhahtavaa tyylissä kyllä on.
*
Johanna Venho; Ilman karttaa; WSOY 2000
– – Hän tiesi, muttei osannut elää siinä; / onni ei ole kevyt reppu, / katkeruus on helpompaa, paljon / pienempää. / Katkeruus niin kevyt kuin taivaskangas / putoaa pään yli ja tukkii suun.
Johanna Venho kirjoittaa kiinnostavaa runoa, jossa naisen hengitys kuuluu ihmisen äänessä ja emous on totta ja ihanteetonta.
*
Vilja-Tuulia Huotarinen; Iloisen lehmän runot; WSOY 2009
– – Lehmän muisti ei ole kuin hevosen, pitkä ja valoisa. / Lehmän muisti on lehmän katseen mittainen: äkkisyvä. / Koskaan ei voi tietää mikä tyynen pinnan alla tummuu.
Lehmä on tässä kokoelmassa luettavissa myös naiseuden metaforana. Miten voikin jokin niin painava olla niin kevyt, siivekäs ja iloa loiskiva, tulee mieleen. Tästä runokokoelmasta tulee hyvälle tuulelle, mikä on harvinaista, sillä usein runous on totista ja turvoksiin asti täynnä piileviä merkityksiä.
Viitisenkymmentä senioriseurakuntalaista seisoi tihkusateessa määräpaikassa ja odotti bussia, jonka asianmukainen tilaus oli firmassa sotkeentunut ties minne. Kun auto viimein tuli, se oli kaksikerroksinen. Meillä, jotka pääsimme yläkertaan, olisi ollut hyvät näkymät, elleivät ikkunat olisi heti huurtuneet kosteudesta.
Uspenskin mäellä oli jo valmiiksi puolenkymmentä bussia. Katedraalissa oli liturgia meneillään ja osallistujina pääasiassa koululaisia opettajineen. Luterilaisen kirkon harras ja hillitty pääsiäisilo tuntuu usein päättyvän pyhien mentyä. Ortodoksien Kirkkaan viikon arkiliturgia oli elämyksiä täynnä. Olo oli kuin itämaisella torilla. Papit huudahtelivat kymmenet kerrat: Kristus nousi kuolleista! Ja lapset osasivat vastata raikuvasti: Totisesti nousi!
Ortodoksisen uskon mukaan kirkko ei järjestä erikseen rippikoulua, vaan kastetut lapset saavat heti ehtoollisoikeuden. Uspenskissa lapset komennettiin ehtoollista varten kolmeen jonoon ja opastettiin panemaan käsivarret ristiin rinnalle. Pappi antoi pienellä lusikalla viinin jokaiselle suoraan suuhun, minkä jälkeen lapset saivat suudella viinimaljaa. Miltä viini maistui, sen näki kyllä jokaisen naamasta. Tulin ajatelleeksi toimitusta katsellessani hygieniaseikkojakin, lusikkaa ei pyyhitty kertaakaan välillä ja suudelmat annettiin samaan kohtaan.
Liturgian päätteeksi lapset lähtivät kiertämään katedraalia kulkueena pappien, diakonien ja alttaripalvelijoiden johdolla. Kulkue lauloi ylösnousemushymniä Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi ja pappi vihmoi siunatulla vedellä katselijat. Sain siunatut pisarat huulilleni ja otsalleni.
Sumuun lähdimme aamuvarhain ja sumu oli vastassa illan hämärtyessä, kun palasimme. Siinä välissä oli ohuen pilviverhon takaa kuultavaa aurinkoa ja iloista rupatusta Veljen ja Äidin kanssa tutussa huoneessa. Äiti oli yllättävän virkeä ja hyväntuulinen ja nautti seurasta. Veli ihmetteli, Äitihän oli vasta päässyt sairaalahoidosta pahan kaatumisen jälkeen takaisin hoivakotiin.
Kuopus istui Mammansa vieressä vuoteen reunalla ja vastaili kärsivällisesti ensimmäisen tunnin aikana useasti toistuvaan kysymykseen: kukas sie olet, ko sie oot jotenkii niinku tuttu, mut ko mie en muista… Äiti rakastaa makeita ja mutusti tyytyväisenä saamiaan pikkuisia suklaamunia, joita Kuopus kuori kirjavista kääreistä hänen käteensä.
Oli hellyttävää nähdä ja kuulla, miten isäänsäkin pitempi Kuopuksemme löytyi sitten Mamman muistilokeroista pienenä nassikkana, joka kauan sitten oli ollut muutamana kesänä viikon mummolassa. – Sie oot miun tyttöin poika, vaik ootkii nyt jo aikamies… Jostain muistin syövereistä kirposi siihen laulu vanhasta mummosta. – Voip olla, jot mie en kohta sinnuu oo muistamassa, mut sie muistat aina, mite siun mummois siulle laulo…
Lähtöhalauksessa Äiti kuiskasi korvaani sanat, joita en koskaan ole häneltä ennen kuullut. Siinä on pääsiäisiloni uusi, kimaltava säie.
Kukoistavinkin kuihtuu aikanaan. Ihmisen ilo on oikeastaan enimmäkseen hetkellistä, ohilennähtävä kuin perhonen. Uskossa vastaanotettu pääsiäisilo ei perustu tunteisiin eikä kuihdu.
.
Pitkänperjantain valoisassa hiljaisuudessa kuuntelen ortodoksisia sävelmiä. Tässä päivässä ei ole enää mitään raskasta; ei vaatimuksia, odotuksia eikä etsimistä. Vain pyhää rauhaa. Jumalan Poika on uhritiensä kulkenut. Sitä tänään muistan.
Pääsiäispyhien ruokostokset oli tehtävä, mutta siivoukset jäivät vähemmälle ja leipomukset kokonaan, kun Pikkuritari tarvitsi mummelia ja vaaria muutamaksi tunniksi. Suoriuduimme kotikirkon iltapäivän messusta kultamussukan kaveriksi ehtoollispalveluksen rauha sydämessä.
Kirkossa lauloi seniorien kuoro. Aurinkoikkunasta lankesi valo laulajien hopeisiin ja valkeisiin hiuksiin. Asta-pappi luki evankeliumia ja puhui miten Mestari kumartui maahan pesemään epäilevän, kiivailevan, kieltäjän ja petturiseuraajansakin jalat. Kaikki olivat hänelle samanarvoisia, yhtä rakkaita.
Pikkuritari oli oppinut uusia sanoja ja halusi koko ajan oppia lisää. ”Aprilliä” oli aika vaikea. Vaikka kuinka kovasti yritti, siitä tuli väkisin apilli tai apjilli. Mummelilla oli hauskaa, kun joutui uudestaan ja uudestaan sitä aprilli-ärrää tärisyttämään, sillä Pikkuritari osaa jo vaatia: Mummeli sanoo apilliä.
Toiseksi viimeinen työkeikoista oli tänään. Päivällä pyöräilin keskustaan asioille. Illalla istuin läheisensä kuolemaa surevien kanssa. Ei siinä ole tietämisen tai osaamisen paikka, vaikka kokemusta olisikin. Jos jokin auttaa, on myötätunto, hiljainen ymmärrys, ryhmän samaistumispinta, toivon vaaliminen. Joihinkin kysymyksiin on vastauksia, moniin ei. Voi ojentaa liinan, olla siinä sydän auki hiljaa, itkua säikähtämättä, antaa ilmaisutilaa.
Monen itse elämästään lähteneen kohtalo näyttää jälkikäteen vääjäämättömältä polulta, jolla on pitkin matkaa mielenterveysongelmia, syvää masennusta, päihteiden käyttöä ja erakoitumista. Mutta myös hiljaisten, kilttien ja menestyvien nuorten aikuisten joukosta putoillaan. Itse valittu kuolema jättää puolison, lapset, vanhemmat, sisarukset ja ystävät syvän epätoivon valtaan. Siinä on edessä pitkä, hitaan toipumisen tie.
Tänään läksin kirkkoon pyörällä. Tuntui mukavan keväiseltä ajella sulaa pyörätietä. Tällä kertaa en ollut ensimmäinen. Väkeä tuli eilistä vähemmän ja tunnelma oli erilainen. Pertti-pappi toimi rauhallisesti ja vakaasti. Kanttori soitti hiljaista urkumeditaatiota.
Nyt veisattiin kolme kärsimysvirttä alusta loppuun tekstien ja rukousten välillä. Yksi virsistä oli monelle outo, tuntui kuin olisin laulanut kahdestaan kanttorin kanssa. Klemetin kauniin virren 76 sanat muuttuivat 1986 virsikirjauudistuksessa. Laulaessa muistelin entisiä sanoja: ”Sun puolees Vapahtaja, luon silmäni mä nyt, kun vuoksi syntieni sä olet kärsinyt…”
Pappi luki psalmin 69 jakeita, jotka päivän evankeliumitekstiin liittyen puhuvat syyttömästi syytetyn tunnoista. – Jeesus on juutalaisten suuren neuvoston edessä syytettynä, ilman asianajaa, puolustautumatta, sanoi pastori. Jumaluusoppineita kiinnosti kysymys, onko Jeesus mielestään Jumalan Poika. Vastaus kuului: Itsepä te niin sanotte.
Syyttömästi syytetty. Tarkoituksenmukaisuussyistä tuomittu. Pilkattu. Kidutettu. Jumalan tahdon mukaan. Käsittämätön sovitussuunnitelma ja käsittämätön, kapinoimaton suostuminen. Maailman ensimmäinen kristitty marttyyri, Jumala Pojassaan.
Illalla Toinen lähti ranskan ryhmätunnilleen. Halusin hiljentyä. Kotoa kirkolle on rauhallisesti kävellen reilun puolen tunnin matka. Eipä ole arkiviikon iltoina kirkossa tungosta, muutama kymmenen ihmistä oli tänään tuntenut saman halun ja tullut koolle.
Markus-pappi toivotti hyvää iltaa ja tuttu kanttori moikkasi urkujen luota. Syvennyin virsikirjaan tilaisuuden alkua odotellessa. Valittu virsi 56 oli pitkä, säkeistöjä veisattiin kaksi kerrallaan. Kanttori kantiloi psalmia 102, joka on kaunista ja samalla hätkähdyttävän vahvaa kärsivän rukousta. ”- – sisimpäni on kuin kulottunut ruoho – – olen yksin kuin katolla kyyhöttävä lintu – -”
Tekstinä oli kertomus rukoilevasta Jeesuksesta Getsemanessa ja Pietarista, joka kolmeen kertaan kielsi kuuluvansa ’siihen joukkoon’. Uhon takana onkin pelkuruus. Pastori kiinnitti huomiomme kertomuksen enkeliin, joka tuli vahvistamaan rukoilevaa Jeesusta – se tapahtui sitten kun Jeesus oli ilmaissut taipuvansa Jumalan tahtoon.
Ajattelin palatessa, ettei tässä ajassakaan ole aina helppoa kertoa kuuluvansa ’siihen joukkoon’ silloin, kun ei ole seurakunnan keskellä. Mitä siinä pelkää; leimautumista, kasvojen menettämistä? Että jää yksin maailman hiilivalkeilla?
|
|
