Illalla Toinen lähti ranskan ryhmätunnilleen. Halusin hiljentyä. Kotoa kirkolle on rauhallisesti kävellen reilun puolen tunnin matka. Eipä ole arkiviikon iltoina kirkossa tungosta, muutama kymmenen ihmistä oli tänään tuntenut saman halun ja tullut koolle.

Markus-pappi toivotti hyvää iltaa ja tuttu kanttori moikkasi urkujen luota. Syvennyin virsikirjaan tilaisuuden alkua odotellessa. Valittu virsi 56 oli pitkä, säkeistöjä veisattiin kaksi kerrallaan. Kanttori kantiloi psalmia 102, joka on kaunista ja samalla hätkähdyttävän vahvaa kärsivän rukousta. ”- – sisimpäni on kuin kulottunut ruoho – – olen yksin kuin katolla kyyhöttävä lintu – -”

Tekstinä oli kertomus rukoilevasta Jeesuksesta Getsemanessa ja Pietarista, joka kolmeen kertaan kielsi kuuluvansa ’siihen joukkoon’. Uhon takana onkin pelkuruus. Pastori kiinnitti huomiomme kertomuksen enkeliin, joka tuli vahvistamaan rukoilevaa Jeesusta – se tapahtui sitten kun Jeesus oli ilmaissut taipuvansa Jumalan tahtoon.

Ajattelin palatessa, ettei tässä ajassakaan ole aina helppoa kertoa kuuluvansa ’siihen joukkoon’ silloin, kun ei ole seurakunnan keskellä. Mitä siinä pelkää; leimautumista, kasvojen menettämistä? Että jää yksin maailman hiilivalkeilla?