Sumuun lähdimme aamuvarhain ja sumu oli vastassa illan hämärtyessä, kun palasimme. Siinä välissä oli ohuen pilviverhon takaa kuultavaa aurinkoa ja iloista rupatusta Veljen ja Äidin kanssa tutussa huoneessa. Äiti oli yllättävän virkeä ja hyväntuulinen ja nautti seurasta. Veli ihmetteli, Äitihän oli vasta päässyt sairaalahoidosta pahan kaatumisen jälkeen takaisin hoivakotiin.

Kuopus istui Mammansa vieressä vuoteen reunalla ja vastaili kärsivällisesti ensimmäisen tunnin aikana useasti toistuvaan kysymykseen: kukas sie olet, ko sie oot jotenkii niinku tuttu, mut ko mie en muista… Äiti rakastaa makeita ja mutusti tyytyväisenä saamiaan pikkuisia suklaamunia, joita Kuopus kuori kirjavista kääreistä hänen käteensä.

Oli hellyttävää nähdä ja kuulla, miten isäänsäkin pitempi Kuopuksemme löytyi sitten Mamman muistilokeroista pienenä nassikkana, joka kauan sitten oli ollut muutamana kesänä viikon mummolassa. – Sie oot miun tyttöin poika, vaik ootkii nyt jo aikamies… Jostain muistin syövereistä kirposi siihen laulu vanhasta mummosta. – Voip olla, jot mie en kohta sinnuu oo muistamassa, mut sie muistat aina, mite siun mummois siulle laulo…

Lähtöhalauksessa Äiti kuiskasi korvaani sanat, joita en koskaan ole häneltä ennen kuullut. Siinä on pääsiäisiloni uusi, kimaltava säie.