Toiseksi viimeinen työkeikoista oli tänään. Päivällä pyöräilin keskustaan asioille. Illalla istuin läheisensä kuolemaa surevien kanssa. Ei siinä ole tietämisen tai osaamisen paikka, vaikka kokemusta olisikin. Jos jokin auttaa, on myötätunto, hiljainen ymmärrys, ryhmän samaistumispinta, toivon vaaliminen. Joihinkin kysymyksiin on vastauksia, moniin ei. Voi ojentaa liinan, olla siinä sydän auki hiljaa, itkua säikähtämättä, antaa ilmaisutilaa.

Monen itse elämästään lähteneen kohtalo näyttää jälkikäteen vääjäämättömältä polulta, jolla on pitkin matkaa mielenterveysongelmia, syvää masennusta, päihteiden käyttöä ja erakoitumista. Mutta myös hiljaisten, kilttien ja menestyvien nuorten aikuisten joukosta putoillaan. Itse valittu kuolema jättää puolison, lapset, vanhemmat, sisarukset ja ystävät syvän epätoivon valtaan. Siinä on edessä pitkä, hitaan toipumisen tie.

  • Tämä, jos mikä hiljentää, ei ole sanoja, on vain tuskaisia kysymyksiä. Koskaan ei voi tietää etukäteen. Itsekin tuota vääjäämätöntä polkua läheltä koko ajan seuraamassa olevana ja peloissani voin vain aavistella heidän tuntojaan. Mikä on tuo salakavala voima, joka vie voimat, sitä on niin vaikea ymmärtää, mistä se tulee ja mitä sille voi vierellä olija tehdä. Koko sydämestäni lähetän heille voimia tähän hiljaiseen viikkoon, joka tulee jatkumaan monia monia pitkiä viikkoja.

    Kommentin jätti mehtäsielu · torstaina 1. huhtikuuta @ 18:05

  • Minulta on monta läheistä lähtenyt omasta tahdostaan. Itsekin olen syvimmässä depressiossani kulkenut läheltä noita polkuja. Voin jollain tasolla ymmärtää, miksi näin tapahtuu. Siihen tuskaan ja toivottomaan yksinäisyyteen ei kukaan ihminen pysty osallistumaan, ei tuomaan mitään valoa eikä toivoa. Siksi niin monet lähtevät tällä tavoin. Veljeni oli juuri tuollainen tekstissäsi kuvailemasi kohtalo, joka teini-iästään alkaen – vääjäämättömällä voimalla – kulki yksinäistä kuolemaansa kohti.
    – Heitä on paljon tässä maassa, liian paljon.

    Kommentin jätti sisko · torstaina 1. huhtikuuta @ 18:27

  • Aina ei rakastavinkaan läheinen voi auttaa, jos epätoivo on syvä. Myös ammattiauttajan tekee nöyräksi se, että kaikki eivät jaksa elää avusta huolimatta. Ihminen voi tehdä sen minkä ihminen voi, ei enempää. Epätoivoiselle kuolema tuntuu vapautukselta sietämättömästä tuskasta, siksi siinä ei ole minkäänlaisen tuomion paikka. Rukoilla voi aina, että epätoivoinen saisi toivosta kiinni ja itse saisi voimaa kulkea vierellä ja rakastaa.
    *
    Siskolle; syvän masennuksen polut, joita kuvaat, ovat ehkä raskainta, mitä ihminen joutuu kokemaan. Sielunkipuun ei ole täsmälääkettä, mutta toipua voi. Aina on mahdollisuus, tuntui miten pahalta tahansa. Siksi kannattaa rukoilla ja toivoa oikeaa apua ja tukea.

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 1. huhtikuuta @ 23:06

  • Jossain vaiheessa sanat loppuvat. Silloin on hyvä, että on lupa olla vain läsnä. Läheisyyden arvon tajuaa silloinkin, kun toinen ei jaksa ottaa edes sitä vastaan. Kuinka paljon surua maailmaan mahtuukaan.
    Pahimman päivänkin jälkeen tulee uusi päivä, vaikka sitä ei jaksaisi odottaa. Se ei kysy lupaa. Uusi päivä on aina uusi mahdollisuus.

    Kommentin jätti mm · perjantaina 2. huhtikuuta @ 03:54

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.