Suomalaiset tuntevat Tallinnan läpikotaisin, käyvät kylpylöissä loiskimassa ja kartanokierroksilla. Usein naapurimaa on liian lähellä, että tulisi tutustuttua paremmin. Ensi käyntini neuvostoaikana 1970 Tallinnassa jätti minuun sellaisen jäljen, että seuraavaan kertaan kului kaksikymmentä vuotta. Pohjois- ja Keski-Virossa olen sitten itsenäistymisen jälkeen kierrellyt, Saarenmaalla on vietetty yhdessä juhannusta ja Laulasmaalla olen kylpylöinyt ystävättären kanssa. Tällä kertaa matka suuntautuu etelään.

Alkajaisiksi pääsemme tutustumaan Kosessa neuvostoaikaiseen, KGB:n hallussa olleeseen salaiseen bunkkeriin, jonka olemassaolosta Viron hallituskaan ei opashenkilön mukaan ollut tietoinen. Bunkkeri oli rakennettu ammattikoulun alle. Alueella on nykyisin terveyskeskus. Vaaksan paksuisten rautaovien takaa laskeudutaan alas kellariin pari-kolmekymmentä rappua. Maan alla risteilevillä käytävillä on sähkövalo, mutta käytävien varrella olevat 150 huonetta ovat pimeät ja enimmäkseen tyhjät. Valvontalaitteisto, arkistot ja toimistohuoneiden kalustus vietiin maan itsenäistymisvaiheessa pois. Hyytävä olo tulee betonikäytäviä kävellessä.

Matkanjärjestäjän yhteyshenkilö on pappi, joka puhuu hyvää suomea. Hänen ansiostaan kuulemme seikkaperäisesti Viron uskonnollisesta tilanteesta ja poikkeamme Kosen, Viljandin, Kõpun, Tarvastun, Otepään ja Suure-Jaanin kirkoissa matkan aikana. Ulkoasultaan Viron luterilaiset kirkot ovat melko yhtenäisiä. Yleisin alttaritaulun aihe näyttää olevan Kristus ristillä. Seurakunnilla on yleensä vain yksi pappi, jos ollenkaan ja papit ovat pääsääntöisesti naisia. Naispappeus on hyväksytty Virossa ennemmin kuin meillä. Toiminta riippuu seurakuntalaisten omasta aktiivisuudesta. Pappien palkat ovat pienet, niinpä moni teologi hakeutuu valtion virkoihin.

Kirkot ovat rappeutuneet neuvostoajalla eikä seurakunnilla ole varaa korjata niitä. Kirkoissa ei ole lämmitystä muualla kuin sakastissa. Äkkiseltään on kovaa istua jääkylmässä kivirakennuksessa kuuntelemassa puolen tunnin tai kolmen vartin kertomusta, joka sisältää suunnilleen samat asiat kaikissa kohteissa. Siunattu kuvausintoni pelastaa minut hyytymästä, kun liikuskelen etsimässä kohteita ja kuvakulmia. Meille kerrotaan, että paikalliset ovat tottuneet kylmiin kirkkoihinsa. Vain loppiaisesta pääsiäiseen kirkkoväki kokoontuu sakastien puolella tai pappiloissa.

Virolaisten voimakas kansallistunne ilmenee siinäkin, että kirkoissa näkee lippuja, usein urkuparven kaiteella tai jopa pienoislippuna alttarilla. Kirkot ovat kylmät, mutta henki on lämmin. Vertailu on tietenkin turhaa, silti tulen ajatelleeksi, miten aineellisesti hyvinvoivaa omaa kirkkoamme repivät ristiriidat näivettävät sen sisäistä voimaa.

 *jatkuu