Matkaohjelmassa on kohde, joka erityisesti kiehtoo minua: kävely pitkospuupolkua rämeellä. Kun kenkkukoipeni pakotti luopumaan vaellusunelmasta Lapin tuntureilla, aloin kehrätä uutta unelmaa helpommista luontopoluista ja laivamatkoista. Ellen pääse aika ajoin metsään tai merelle, mieli sekä keho alkaa kaivata kipeästi happea. Aion kävellä polun ja toivon, ettei jalkani väsy ennen minua.

Toisena matkapäivänä ajamme Soomaalle, Viron suurimmalle rämealueelle. Kansallispuisto perustettiin 1993 ja siihen kuuluu suota ja rämettä, vetisiä niittyjä, monimuotoisia vanhoja metsiä, lampia ja jokia. Keväisin Soomaa saattaa peittyä niin laajoihin tulviin, että alueella voi liikkua ainoastaan matalilla suoruuhilla, jotka perinteen mukaan veistetään yhdestä puusta. Alueen linnuston ja eläimistön lajirunsaudesta ja vuodenaikojen mukaan muuttuvasta maisemailmeestä saa hyvän kuvan katsomalla esittelyfilmin vierailijakeskuksessa. Kansallispuiston alueella on useita hyvin merkittyjä polkuja, joista viisi kilometriä pitkälle Riisan rämepolulle lähdemme kamera kaulassa ja repussa pikkuisen evästä varalta.

 

Pitkospuita on yllättävän helppo kulkea, jos on tasapaino tallella. Annamme toisten mennä edeltä ja tulemme Toisen kanssa viimeisinä. Niin ei haittaa, jos pysähdymme kuvaamaan tai haluan levätä hetken penkeillä, joita on puolen kilometrin välein. Hengitän syvään suon hiljaisuutta. Miten korutonta voikaan kauneus olla. Sammalen ja varpujen himmeät värit lumoavat. Karpalon ja ’sinikan’ pienet kukat vilkuttavat polunvierimättäillä. Vasta suolampien levähdyspaikalla istahdamme nauttimaan hedelmää. Matalan männyn kiharaoksa kuvastuu tummaan veteen, missä värähtelee pilvien varjoja. Jossain kaukana kukahtaa käheä-ääninen käki pari kertaa.

 

Ajattelen, että kauneutta on kaikkialla. Ehkä se tosiaan on itsessä, sillä tavoin, että on valmis näkemään, avoin ottamaan vastaan. Suon kauneus ei häikäise, ei huuda huomiota. Suolla tapahtuu vähän, sinne ei kuulu maan elämän kohina, se ei anna itseään kilpaa juoksevalle, ei houkuta kohteesta toiseen. Me kuljemme ystävällisen harmaata pitkospuuta vaiti, annamme nopsajalkaisempien mennä. Onni täyttää sisimpäni hiljaisena kuin auringon lämpö. Tuntuu elämältä.

*jatkuu