Huolestuneita viestejä veljeltä, soittoja hoivaosastolle. Äiti ei tunnu jaksavan enää. Hän sulkee silmänsä, itsensä pois yhteydestä. Hän ei jaksa nousta ilman apua, ei pysy jaloillaan, oksentelee. Tätäkin pahempi: hän on alkanut valittaa kipua.
Raivaamme viikonlopun tapahtumistemme keskeltä ja ajamme Lapsuusmaalle. Tällävälin Äiti on viety sairaalaan. Hän näyttää niin pieneltä, kasvot kellertävät, nenä on terävöitynyt. Valkea tukka on leikattu ihan lyhyeksi. Äidille laitetaan kipulaastari.
On lämmin päivä. Autamme Äidin tukituoliin, viemme pihakoivun häilähtelevään varjoon ja istumme hänen lähelleen keinuun. Edessä alempana on vanhoja suoraryhtisiä mäntyjä, niiden takana kimaltelee järvi. Valkea perhonen lentelee Äidin lähellä. Äiti katsoo järveä, sinistä taivasta, sulkee sitten silmät ja huokaa: nii lämmin kesätuul…
Toisena päivänä käyn keskustelun vastaavan hoitajan kanssa. Äidin veriarvot kertovat kyllä tilanteen vakavuuden. Hoitaja kysyy, annetaanko verta ja elvytetäänkö, jos sydän pysähtyy. Sanon, että toivomme vain, että Äiti saisi hyvän perushoidon ja kipu lääkitään. Elämää pitkittäviä hoitoja ja toimenpiteitä ei tarvita.
Kerron Veljelle hoitajan kanssa käydystä keskustelusta. Olemme hoitolinjasta täysin samaa mieltä. Tiedämme mitä Äiti itse hartaimmin toivoo: Kotiin pääsyä. Kieltäytyessään leikkauksesta kaksi ja puoli vuotta sitten, hän sanoi itse lääkärille: olen valmista viljaa.
Veljen pihassa katselen valkeiden perhosten kisailua ilta-auringossa. Automme nokalle lennähtää Suruvaippa. Tummat, valoreunaiset siivet värähtelevät siinä tuokion, sitten perhonen ryömii auton eturitilästä sisälle ja jää sinne.
Sääntö n:o 1. Nainen ei tarvitse sääntöjä. Päinvastoin kuin mies, nainen käyttää tilannekohtaista tunneälyä.
Sääntö n:o 2. Jos naisella ei ole tunneälyä, mitkään säännöt eivät auta häntä eikä miestä.
Sääntö n:o 3. Miehen kanssa nainen tarvitsee ennen muuta huumorintajua.
Sääntö n:o 4. Jos naisella ei ole huumorintajua, mitkään säännöt eivät pelasta naista, miestä eikä suhdetta.
Sääntö n:o 5. Sääntöjä tarvitsevat lähinnä miehet, naisille riittävät poikkeukset ja miehen rikkomusten tuomarointi.
_____________________________
*Jos Sinulla on jokin hyväksi havaittu sääntö lisättävänä, teepä se. Siitä voi olla iloa kanssaihmisille.
Sitä kaivaa tietysti kuupalla verta ryppyisestä mummonnenästään ryhtymällä tämmöiseen* kirjaan. Arvaahan sen mitä siellä. Vaikka että ”ennemmin tai myöhemmin kaikki vanhemmat naiset alkavat muistuttaa Kylli-tätiä”. Vai niin, kohenee P.Mummo. Eikös kyseinen täti ole jo hautausmaalla. Ai että nimenomaan. No jaa, sinne päädytään ihan sukupuolesta riippumatta ennemmin tai myöhemmin.
Toden sanoakseen Pissismummo suosittelee kyseistä elämänohjeopasta jokaiselle huumorilla luettavaksi. Itsekunnioitus, parisuhde ja seksi näyttävät hallitsevilta aihepiireiltä, kun miesporukka ryhtyy laatimaan sääntöjä itselleen tyyliin ”Älä koskaan…”. Nämähän säännöt siis ovat miesten omaa käsialaa.
Naisihmisen sopii toki hirnua itsekseen ja kommentoida miehen sääntöjä, jos mies ei ole kuulomatkan päässä. ”Viikset kertovat miehestä niin paljon”. – Minkä oikeaksi todistivat taannoin kansanedustajammekin. ”Mies ei voi pitää housujaan korkealla ja vaatia kunnioitusta.” – Jos housut taas roikkuvat siinäjasiinä, kyseessä onkin poikanen, aikamiehillä housut tuppaavat muistuttamaan jalkaan vedettyä perunapussia, mikä tietysti henkseleistä ei paljon parane. ”Jos huoneessa on sekä tyttöystävä että hiiri, miehen paikka ei ole seistä tuolilla.” – Juuei, tuolilla voi kyllä ihan istuakin, sillä hiiri ei sille pääse ja tyttöystävä lähti jo lujaa.
Ihan hyviä sääntöjä ovat, tuumii Pissismummo luettuaan. Moni sopii yleiseksi elämänohjeeksi sukupuolesta riippumatta. ”Älä koskaan tee puhuessasi lainausmerkkejä sormilla”. ”Naarmuttamattomat siivousvälineet harvoin ovat sitä”. ”Nykyään tarvitaan jo lähes kaksi omenaa pitämään lääkäri loitolla”.
Paras sääntö on numero neljätoista. ”Lopulta vanhus löytää aina tasarahan.” Siinä kohtaa Mummo repesi. Hilpeitä tyrskähdyksiä riittää aina kaupan kassalla.
***
*Säännöt, Miehen kirja; Nemo 2006; suom. Jyrki Lehtola engl.kielisestä alkuteoksesta The Rules.
Olen lauluihmisiä. Työvuosina aloitin kerran henkilökohtaisen projektin: tutustun uudistettuun virsikirjaan. Virsien osaaminen kun kuuluu kirkon työntekijän toimenkuvaan. Veisailin pari virttä kerrallaan, aamuisin ennen työhön lähtöä. Kaksi vuotta meni, kun kaikki oli kertaalleen laulettu. Voin sanoa: tutuksi tultiin.
Laulua kuuluu elämääni edelleen, mutta virsiä veisaan nykyään vain kirkossa. Ymmärrän vanhempien seurakuntalaisten moitteet virsikirjan uudistuksessa muuttuneista sanoituksista, mutta en enää sitä, että joidenkin harmittelu jatkuu, vaikka uudistuksesta on jo yli kaksikymmentä vuotta.
Virsikirjan sisältö hämmästyttää minua toisesta syystä. 632:n virren joukossa on raikkaita sävelhelmiä, valoisia ja oivaltavia sanoituksia. On vahvaa rukiista leipää sielunnälkään ja armon ja rakkauden sanomaa syntiselle. Yllättävän paljon kirjaan kuitenkin jätettiin tunkkaista patinaa, raskaansorttista valitusta, ikävästi jollottavia sävelmiä, murhetta ja vaivaa, kipua ja kuolemaa. Valitusvirsilläkin on paikkansa, mutta valoisia ja rohkaisevia virsiä on liian vähän.Perinnevirsiähän voivat halukkaat kokoontua veisaamaan herätysliikkeensä kesäjuhlille mielin määrin.
Virsikirjauudistus vei kymmenen vuotta ja oli työläs prosessi. Tarkoitus oli päivittää ja elvyttää veisuuperinne. Mitä tapahtui? Kouluissa ei ole enää aamuhartauksia. Rippikoululaiset osaavat tuskin ainuttakaan virttä tullessaan eivätkä juuri enempää konfirmaation jälkeenkään. Kastejuhliin ei tahdo löytyä virttä, jonka vanhemmat ja kummit tunnistaisivat. Kirkkohäihinsä morsiusparit ehdottelevat maallisia rakkauslauluja. Haudoilla kanttori ja pappi saavat veisata kahdestaan Sun haltuus. – Näin ainakin suurten kaupunkien tuntumassa.
Jos kysyisit lempivirttäni, voisin vastata: niitä on useita, elämäntilanteesta riippuen. Yhdessä veisattu rakas virsi voi olla kokonaisvaltaisen hyvä kokemus.
Helatorstain kirkossa oli mielenkiintoista. Asta-pappi oli rakentanut saarnansa Kristuksen taivaaseenastumisen tekstistä rippikoululaiset huomioiden. Evankeliumien tekstien vertailusta tuli vanhemmallekin kirkonkävijälle valaistusta aiheeseen ja tietoa, joka ehkä oli päässyt unohtumaan tai oli peräti uutta. Tekstit kulkivat nähtävinä alttariseinällä, joten vertailu oli helpompi hahmottaa. Eikä nykytekniikan käyttö pyhän tunnelmaa häirinnyt.
Saarnassa pohdittiin missä taivas oikeastaan on. Aikuinen tajuaa, että raamatun tekstin tarkoittama taivas ei ole avaruuden sinessä, vaikka uskontunnustuksen mukaan Jeesus astuikin ylös. Joka uskoo, että kristillinen taivas on – ja saahan uskoa – ymmärtää myös, että kysymys ei ole näkyvästä paikasta vaan Kristukseen uskovien sielun tilasta kuoleman jälkeen. Taivaassa Jeesus on ihmisiä lähempänä kuin maan päällä ollessaan.
Jumalanpalvelus päättyi lapsuudesta tuttuun virteen Armon lapset riemuitkaa, soittakaa ja veisatkaa – johon Eija-kanttori valitsi riemukkaan kalantilaisen sävelmän. Herran siunaus lausuttiin seurakunnan ylle lempeästi pyydellen: …siunaa meitä ja varjele meitä…
Kaupunkimme koristepuut ovat syttyneet kukkatuleen. Aurinko paahtaa pihakeinuun, katselen miten pääskysen siipi halkoo sinistä avaruutta. Kotikadun koivut hulmuavat vihreinä. Kiitos kesä, että tulit taas.
 15.05. 2010, lämpötila +24  15.04.2010 Edelliset Lastun blogissa
Lienenkö väärässä, jos sanon, että suomalaiset suhtautuvat virolaisiin yleensä hyväntahtoisen ystävällisesti, ehkä myös hivenen ylemmyydentuntoisesti. Viron maa, kansa ja erityisesti kirkko ovat kokeneet kovia aikoja, joiden arvet näkyvät ja tuntuvat vielä pitkään. Taloudellisesti Viro on meistä jäljessä – kuten me Ruotsista. Onkohan ylemmyyteen aihetta?
Meilläkin on ollut ruotsin- sekä venäjänvallan aikamme ja sotavuotemme. Itsenäisyyden merkitys avautuu uudesta perspektiivistä, kun havaitsee sen valtavan muutoksen, joka Viron ilmapiirissä on tapahtunut 2000-luvulle tultaessa. Edistys liittyy toiveikkuuteen ja haluun ponnistella yhteiseksi hyväksi. Kovan kontrollin alla toivo kuolee.
Viinaralliväki on ryvettänyt suomalaisten maineen Tallinnassa, kuten rikoksiin ja ihmiskauppaan syyllistyneet virolaiset Helsingissä. Tavallinen kansa kummallakin puolella lahtea suhtautuu kävijöihin ystävällisesti ja kulttuurinen kanssakäyminen on vilkasta. Suomi työllistää virolaisia osaajia alihintaan. Heillä olisi tekemistä kotimaassaankin, kun joku maksaisi siitä.
Matkaseura
Yksin tai kaksin matkustaminen on hieno kokemus, sillä siinä on mukana jonkinasteinen vapauden illuusio: kohteiden valinnassa, etenemisen ja viipymisen rytmissä. Seuramatkalla on helppoutensa: asiat on pitkälle valittu ja valmisteltu. Ryhmä antaa myös turvaa, jos kielitaito on rajoittunut. On myös erilaista matkustaa tutussa tai satunnaisessa seurassa. Tuttujen kanssa voi olla kokonaisemmin, vieras matkaseura jää kohteliaisuusetäisyydelle.
Viron matkalaisia yhdisti vapaaehtoistoiminta kotikaupungissamme. Lämminsydämisiä ja avarakatseisia ihmisiä, sanoisin. Mieluusti lukeudun tähän joukkoon. Olemme toisillemme tuttuja ihmisiä, joita nähdään hyörimässä toisten iloksi ja avuksi. Tutun matkaseuran elämän arvot ovat pitkälle yhteiset, siinä joukossa voi olla kotonaan matkallakin.
Kissanpurema ja muuta mutinaa
Useamman päivän reissulla alkavat persoonallisuudet erottua. Tuttuihinkin voi tutustua vielä paremmin! Löytyy ihanaa huumoria, keskinäistä avoimuutta, toinen toisensa kuuntelemista. Tässä seurassa pyritään välttämään sitä tavallista, että pariskunnat muodostavat oman klikkinsä ja yksin matkustavat omansa.
Matka yllättää aina. Lähimmäisten pinna saattaa kiristyä, kun jonkun matkalaisen huumori onnahtaa, joku pitää liikaa melua itsestään tai hiljaisempi sattuu puheripulisen naapuriksi pitkille bussimatkoille. Sairaalareissuilta onneksi vältyttiin, vaikka kylmyys pahensi puolikuntoisena lähteneiden oloa ja majapaikan kissa puraisi eläinystävää käteen. Monenlaista voi sattua, mutta apua löytyy aina, kuten kotinurkillakin.
Mu isamaa
Kartanoita restauroidaan ja esitellään ylpeinä. Kaupunkeihin nousee pankkien ja hotellien lasitorneja. Otepäähän rakentuu valtava urheilukeskus, jonka toivotaan tuovan rahaa valtion kassaan. Maaseudulla kodit saattavat näyttää luhistuvilta hökkeleiltä, mutta pihassa kuopii onnellinen kana. Lähiöiden ankeissa kerrostaloissa unelmoidaan paremmasta. Keski-ikäisten ja nuorten aikuisten sukupolven arvot ovat ehkä vielä hukassa, mutta mummojen usko ja toivo kannattelee lasten tulevaisuutta. Laululavoja kunnostetaan kylissä ja kaupungeissa. Se kertoo, että rakkaus isänmaahan elää.
Toiveikkaat keväänhakijat olisivat halunneet kuulla satakieliä ja käen kukkua. Kun lämpötila keikkuu öisin nollan tuntumassa ja päivisin parissa lämpöasteessa, eivät linnut ole oikein laulutuulella. Yövymme maaseudulla ja tuloiltana kävelemme kylätietä kuullaksemme lähimetsiköiden laulajia. Kuulemmekin, ehkä se on mustarastas, joka siellä niin kirkkaankomeasti laulaa. Satakieli taitaa odottaa lämpimämpiä öitä. Kiuruja ei näy peltoaukealla, käen kukkuakaan ei kuulu. Vanhan tammipuun kuvajainen värähtelee vaitonaisena lammen peilissä majatalon takana. Taivaanrannalla aurinko kultaa pilviä ja lupailee mailleen mennessään parempaa säätä huomiseksi. Kylätie on hiljainen, vain koira haukahtaa silloin tällöin. Rikkumatonta idylliä; vielä ei ole matkailijoiden sesonkiaika.
Pohjoisesta etelän suuntaan kulkiessa kylämaisemaan ilmestyvät haikarat, nuo pitkäkoipiset, punanokkaiset valkeat linnut, jotka honkkelehtivat pelloilla sammakoiden ja muun syötäväksi kelpaavan perässä kuin kurjet meillä päin. (Osumme näkemään eräällä pellolla myös komean harmaan kurjen.) Haikaran valtava risupesä on koottu usein sähkötolpan tai talon savupiipun päälle. Pesimisaika on, mutta harvoin haikara istuu pesässä kuvattavana.
Eräs matkatovereista vänkää kuvausmahdollisuutta bussin kuljettajalta. Pysähdyspaikka osuu sitten harmaan tönön portinpieleen, jossa sähkötolpan nokassa lintu on kotona. Kohta paikalle lehahtaa mummo mökistään ihmettelemään mitä oikein meinaamme. Vironkielentaitoinen kuvaaja selittää pyrkimyksiään mummolle, joka ei kuulu olevan ollenkaan mielissään haikaran pesimisestä nurkillaan. Lintu paskoo kuulemma mökin ikkunat, aidat, pihan ja kasvimaan piloille. Myös haikara hermostuu, kun bussista tömähtää kameroitaan räplääviä miehiä tolpan juureen killistelemään. Lintu nousee jaloilleen, ojentelee kaulaansa ja narahtaa varoituksen.
En liity tässä kohtaa kuvaajiin, sillä mielessäni on jo kuva perheidyllistä, joka vilahti ohi aiemmin: haikarapari pesällään, toinen vartiossa reunalla, toinen hautomassa. Joskus mielen tiedostoihin piirtyneet ovat parhaita otoksia.
*jatkuu
 Sangasten linna Viron kävijä ei voi välttää linnoja ja kartanoita, sillä ne liittyvät vahvasti maan historiaan ja ovat virolaisille ylpeyden aihe. Mekin kuljeskelemme Viljandin Linnoituksen raunioilla ja keltavuokkojen valaisemassa puistossa. Vierailemme myös restauroitavana olevassa Kõpun kartanossa ja Sangasten komeassa linnassa, jossa meille osuu oppaaksi varsinainen drama queen. Hän kertoo mainiolla suomea muistuttavalla kielellä ja voimakkaasti elehtien paikan historiasta kummituksia unohtamatta, tottakai. Päivän lounas nautitaan Pühajärven kartanokylpylän pubin puolella ja sen jälkeen kuljeskelemme rantapuistossa. Pysähdyn kuuntelemaan 700 vuotta vanhaa tammea nurmikkoaukean keskellä. Puun runko on todella valtava ja oksat kohoavat pyörryttäviin korkeuksiin. Mitä kaikkea se onkaan nähnyt ja miten kestänyt aukealla paikallaan säät kuin säät?
 Pühajärven Sodantammi, 700 v
 Olustveren kartanossa Meille on tilattu lounas ja kartanon keittiössä on pientä paniikkia, kun aamulla ennen tuloamme alueelta katkeaa sähkö voimakkaan tuulen kaadettua puun linjalle jossain kauempana. Vessat toimivat ja on valaistu kynttilöin, takoissa palaa tuli. On oikein kodikasta syödä saarnipuulla paneloidussa ruokasalissa annosta, jossa on kolme perunaa (erittäin maukasta keltaista lajiketta), puolitoista lihapullaa ja sinapilla maustettua kastiketta. Luvattu juustokeitto jää saamatta sähköongelman vuoksi. Toteamme, että naapurimaan ruoka on yksinkertaista, mutta erittäin maukasta. Tämä on ainoa paikka, jossa annokseemme kuuluu tuoretta salaattia, yleensä lisäkekasvikset ovat kypsennettyjä. Jonkinlaista jälkiruokaakin on kehitelty.
 Pühajärven rentukat Kukat näyttävät viluisilta, mutta nostavat teriönsä heti, kun aurinko vilahtaa esiin. Puistot ja tienvarsimetsiköt ovat vuokkoja keltaisenaan ja valkoisenaan, sinistäkin osuu silmiin pari kertaa. Käenrieskat, scillat ja esikot täplittävät vihreää ruohoa ja iloiset rentukkaryppäät reunustavat jokivarsia.
*jatkuu
|
|
