Toiveikkaat keväänhakijat olisivat halunneet kuulla satakieliä ja käen kukkua. Kun lämpötila keikkuu öisin nollan tuntumassa ja päivisin parissa lämpöasteessa, eivät linnut ole oikein laulutuulella. Yövymme maaseudulla ja tuloiltana kävelemme kylätietä kuullaksemme lähimetsiköiden laulajia. Kuulemmekin, ehkä se on mustarastas, joka siellä niin kirkkaankomeasti laulaa. Satakieli taitaa odottaa lämpimämpiä öitä. Kiuruja ei näy peltoaukealla, käen kukkuakaan ei kuulu. Vanhan tammipuun kuvajainen värähtelee vaitonaisena lammen peilissä majatalon takana. Taivaanrannalla aurinko kultaa pilviä ja lupailee mailleen mennessään parempaa säätä huomiseksi. Kylätie on hiljainen, vain koira haukahtaa silloin tällöin. Rikkumatonta idylliä; vielä ei ole matkailijoiden sesonkiaika.
Pohjoisesta etelän suuntaan kulkiessa kylämaisemaan ilmestyvät haikarat, nuo pitkäkoipiset, punanokkaiset valkeat linnut, jotka honkkelehtivat pelloilla sammakoiden ja muun syötäväksi kelpaavan perässä kuin kurjet meillä päin. (Osumme näkemään eräällä pellolla myös komean harmaan kurjen.) Haikaran valtava risupesä on koottu usein sähkötolpan tai talon savupiipun päälle. Pesimisaika on, mutta harvoin haikara istuu pesässä kuvattavana.
Eräs matkatovereista vänkää kuvausmahdollisuutta bussin kuljettajalta. Pysähdyspaikka osuu sitten harmaan tönön portinpieleen, jossa sähkötolpan nokassa lintu on kotona. Kohta paikalle lehahtaa mummo mökistään ihmettelemään mitä oikein meinaamme. Vironkielentaitoinen kuvaaja selittää pyrkimyksiään mummolle, joka ei kuulu olevan ollenkaan mielissään haikaran pesimisestä nurkillaan. Lintu paskoo kuulemma mökin ikkunat, aidat, pihan ja kasvimaan piloille. Myös haikara hermostuu, kun bussista tömähtää kameroitaan räplääviä miehiä tolpan juureen killistelemään. Lintu nousee jaloilleen, ojentelee kaulaansa ja narahtaa varoituksen.
En liity tässä kohtaa kuvaajiin, sillä mielessäni on jo kuva perheidyllistä, joka vilahti ohi aiemmin: haikarapari pesällään, toinen vartiossa reunalla, toinen hautomassa. Joskus mielen tiedostoihin piirtyneet ovat parhaita otoksia.
*jatkuu
 Sangasten linna Viron kävijä ei voi välttää linnoja ja kartanoita, sillä ne liittyvät vahvasti maan historiaan ja ovat virolaisille ylpeyden aihe. Mekin kuljeskelemme Viljandin Linnoituksen raunioilla ja keltavuokkojen valaisemassa puistossa. Vierailemme myös restauroitavana olevassa Kõpun kartanossa ja Sangasten komeassa linnassa, jossa meille osuu oppaaksi varsinainen drama queen. Hän kertoo mainiolla suomea muistuttavalla kielellä ja voimakkaasti elehtien paikan historiasta kummituksia unohtamatta, tottakai. Päivän lounas nautitaan Pühajärven kartanokylpylän pubin puolella ja sen jälkeen kuljeskelemme rantapuistossa. Pysähdyn kuuntelemaan 700 vuotta vanhaa tammea nurmikkoaukean keskellä. Puun runko on todella valtava ja oksat kohoavat pyörryttäviin korkeuksiin. Mitä kaikkea se onkaan nähnyt ja miten kestänyt aukealla paikallaan säät kuin säät?
 Pühajärven Sodantammi, 700 v
 Olustveren kartanossa Meille on tilattu lounas ja kartanon keittiössä on pientä paniikkia, kun aamulla ennen tuloamme alueelta katkeaa sähkö voimakkaan tuulen kaadettua puun linjalle jossain kauempana. Vessat toimivat ja on valaistu kynttilöin, takoissa palaa tuli. On oikein kodikasta syödä saarnipuulla paneloidussa ruokasalissa annosta, jossa on kolme perunaa (erittäin maukasta keltaista lajiketta), puolitoista lihapullaa ja sinapilla maustettua kastiketta. Luvattu juustokeitto jää saamatta sähköongelman vuoksi. Toteamme, että naapurimaan ruoka on yksinkertaista, mutta erittäin maukasta. Tämä on ainoa paikka, jossa annokseemme kuuluu tuoretta salaattia, yleensä lisäkekasvikset ovat kypsennettyjä. Jonkinlaista jälkiruokaakin on kehitelty.
 Pühajärven rentukat Kukat näyttävät viluisilta, mutta nostavat teriönsä heti, kun aurinko vilahtaa esiin. Puistot ja tienvarsimetsiköt ovat vuokkoja keltaisenaan ja valkoisenaan, sinistäkin osuu silmiin pari kertaa. Käenrieskat, scillat ja esikot täplittävät vihreää ruohoa ja iloiset rentukkaryppäät reunustavat jokivarsia.
*jatkuu
Matkaohjelmassa on kohde, joka erityisesti kiehtoo minua: kävely pitkospuupolkua rämeellä. Kun kenkkukoipeni pakotti luopumaan vaellusunelmasta Lapin tuntureilla, aloin kehrätä uutta unelmaa helpommista luontopoluista ja laivamatkoista. Ellen pääse aika ajoin metsään tai merelle, mieli sekä keho alkaa kaivata kipeästi happea. Aion kävellä polun ja toivon, ettei jalkani väsy ennen minua.
Toisena matkapäivänä ajamme Soomaalle, Viron suurimmalle rämealueelle. Kansallispuisto perustettiin 1993 ja siihen kuuluu suota ja rämettä, vetisiä niittyjä, monimuotoisia vanhoja metsiä, lampia ja jokia. Keväisin Soomaa saattaa peittyä niin laajoihin tulviin, että alueella voi liikkua ainoastaan matalilla suoruuhilla, jotka perinteen mukaan veistetään yhdestä puusta. Alueen linnuston ja eläimistön lajirunsaudesta ja vuodenaikojen mukaan muuttuvasta maisemailmeestä saa hyvän kuvan katsomalla esittelyfilmin vierailijakeskuksessa. Kansallispuiston alueella on useita hyvin merkittyjä polkuja, joista viisi kilometriä pitkälle Riisan rämepolulle lähdemme kamera kaulassa ja repussa pikkuisen evästä varalta.
Pitkospuita on yllättävän helppo kulkea, jos on tasapaino tallella. Annamme toisten mennä edeltä ja tulemme Toisen kanssa viimeisinä. Niin ei haittaa, jos pysähdymme kuvaamaan tai haluan levätä hetken penkeillä, joita on puolen kilometrin välein. Hengitän syvään suon hiljaisuutta. Miten korutonta voikaan kauneus olla. Sammalen ja varpujen himmeät värit lumoavat. Karpalon ja ’sinikan’ pienet kukat vilkuttavat polunvierimättäillä. Vasta suolampien levähdyspaikalla istahdamme nauttimaan hedelmää. Matalan männyn kiharaoksa kuvastuu tummaan veteen, missä värähtelee pilvien varjoja. Jossain kaukana kukahtaa käheä-ääninen käki pari kertaa.
Ajattelen, että kauneutta on kaikkialla. Ehkä se tosiaan on itsessä, sillä tavoin, että on valmis näkemään, avoin ottamaan vastaan. Suon kauneus ei häikäise, ei huuda huomiota. Suolla tapahtuu vähän, sinne ei kuulu maan elämän kohina, se ei anna itseään kilpaa juoksevalle, ei houkuta kohteesta toiseen. Me kuljemme ystävällisen harmaata pitkospuuta vaiti, annamme nopsajalkaisempien mennä. Onni täyttää sisimpäni hiljaisena kuin auringon lämpö. Tuntuu elämältä.
*jatkuu
Taivas tarjoaa räntäsuikaleita lähtiäisiksi ja pilvipeite makaa tiiviinä maisemassa lahden kummallakin puolella. Viileä, suolantuoksuinen tuuli rypyttää meren ihoa. Kaukaisemmat luodot peittyvät usvaan. Vesivanat noruvat pitkin laivan ikkunaa. Tallinnassa jokainen nurmipläntti on lumen peitossa. Ja me kun yritimme lähteä kevättä vastaan…
Suomalaiset tuntevat Tallinnan läpikotaisin, käyvät kylpylöissä loiskimassa ja kartanokierroksilla. Usein naapurimaa on liian lähellä, että tulisi tutustuttua paremmin. Ensi käyntini neuvostoaikana 1970 Tallinnassa jätti minuun sellaisen jäljen, että seuraavaan kertaan kului kaksikymmentä vuotta. Pohjois- ja Keski-Virossa olen sitten itsenäistymisen jälkeen kierrellyt, Saarenmaalla on vietetty yhdessä juhannusta ja Laulasmaalla olen kylpylöinyt ystävättären kanssa. Tällä kertaa matka suuntautuu etelään.
Alkajaisiksi pääsemme tutustumaan Kosessa neuvostoaikaiseen, KGB:n hallussa olleeseen salaiseen bunkkeriin, jonka olemassaolosta Viron hallituskaan ei opashenkilön mukaan ollut tietoinen. Bunkkeri oli rakennettu ammattikoulun alle. Alueella on nykyisin terveyskeskus. Vaaksan paksuisten rautaovien takaa laskeudutaan alas kellariin pari-kolmekymmentä rappua. Maan alla risteilevillä käytävillä on sähkövalo, mutta käytävien varrella olevat 150 huonetta ovat pimeät ja enimmäkseen tyhjät. Valvontalaitteisto, arkistot ja toimistohuoneiden kalustus vietiin maan itsenäistymisvaiheessa pois. Hyytävä olo tulee betonikäytäviä kävellessä.
Matkanjärjestäjän yhteyshenkilö on pappi, joka puhuu hyvää suomea. Hänen ansiostaan kuulemme seikkaperäisesti Viron uskonnollisesta tilanteesta ja poikkeamme Kosen, Viljandin, Kõpun, Tarvastun, Otepään ja Suure-Jaanin kirkoissa matkan aikana. Ulkoasultaan Viron luterilaiset kirkot ovat melko yhtenäisiä. Yleisin alttaritaulun aihe näyttää olevan Kristus ristillä. Seurakunnilla on yleensä vain yksi pappi, jos ollenkaan ja papit ovat pääsääntöisesti naisia. Naispappeus on hyväksytty Virossa ennemmin kuin meillä. Toiminta riippuu seurakuntalaisten omasta aktiivisuudesta. Pappien palkat ovat pienet, niinpä moni teologi hakeutuu valtion virkoihin.
Kirkot ovat rappeutuneet neuvostoajalla eikä seurakunnilla ole varaa korjata niitä. Kirkoissa ei ole lämmitystä muualla kuin sakastissa. Äkkiseltään on kovaa istua jääkylmässä kivirakennuksessa kuuntelemassa puolen tunnin tai kolmen vartin kertomusta, joka sisältää suunnilleen samat asiat kaikissa kohteissa. Siunattu kuvausintoni pelastaa minut hyytymästä, kun liikuskelen etsimässä kohteita ja kuvakulmia. Meille kerrotaan, että paikalliset ovat tottuneet kylmiin kirkkoihinsa. Vain loppiaisesta pääsiäiseen kirkkoväki kokoontuu sakastien puolella tai pappiloissa.
Virolaisten voimakas kansallistunne ilmenee siinäkin, että kirkoissa näkee lippuja, usein urkuparven kaiteella tai jopa pienoislippuna alttarilla. Kirkot ovat kylmät, mutta henki on lämmin. Vertailu on tietenkin turhaa, silti tulen ajatelleeksi, miten aineellisesti hyvinvoivaa omaa kirkkoamme repivät ristiriidat näivettävät sen sisäistä voimaa.
*jatkuu
Tänä äitienpäivänä minulla on vielä Äiti, pojillani on äiti ja pojanpojallani on ikioma äitinsä, jolla on äiti. Äitien ketju kutoutuu rakkaudesta lapselle turvaverkoksi sukupolvesta toiseen..
Mari Mörö; Kuuri; WSOY 2009
”Kykeneekö lääketiede siihen mihin rakkaus ei kykene”, kysyyy kirjan takakannen esittelyteksti. Varsin hitaasti lukijalle aukeaa, mistä yksipuolisen kirjeenvaihdon muotoon kirjoitettu pienoisromaani puhuu. Mikään sykähdyttävä sotien jälkeiseen aikaan sovitettu pikku tarina ei ole, pikemminkin pitkäveteinen. Oliko kysymys rakkaudesta ollenkaan, vaikuttaisi enemmänkin illuusioiden ja riippuvuuden verkkoihin sotkeutuneen miehen voimattomalta pyristelyltä. – Eikö Mörö ole palkittu kirjailija, ainakin joskus 90-luvulla oli? Odotin enemmän.
*
Johan Bargum; Matkoja, suom. Rauno Ekholm; Tammi 1988 – Syyskesä, suom. R.E.; Tammi 1998
Matkoja on kolmen laajan novellin kirja, Syyskesä taas pienoisromaani. Bargum tuntuu hakevan novellin ja romaanin välimaastosta muotoa, jossa niukka ilmaisu toimisi parhaiten. Molemmat kirjat ovat miellyttävän miehistä, jäyhää tekstiä. Aihepiiri on sen verran etäännytetty, että kiinnostus säilyy, vaikka samastumispintaa ei liiemmin ole. Ihmissuhteiden monimutkaiset verkot Bargum osaa viritellä tekstiin niin, että lukijalle riittää löytöjä pitkin matkaa.
*
Tuuve Aro; Yöstä aamuun; WS Bookwell Oy 2009
Nuori, minulle ennestään tuntematon kirjoittaja on jo ehtinyt voittaa esikoisnovelleistaan Kalevi Jäntin palkinnon ja julkaista sen jälkeen kolme romaania ennen tätä. Kirjan kieli tuntuu vahvalta ja raikkaalta, absurdin rajoilla kulkeva tarina lienee modernia naisen elämää. Eihän se mikään iloinen tarina ole, että omilta teiltään palatessaan nainen tajuaa miehen lähteneen. Lähtö on mitä ilmeisimmin se, joka tempaa viimeisen tuen naisen huojuvalta elämältä ja romahdus on väistämätön. – Kiinnostava tuttavuus tämä. Nuoret naiset kirjoittavat nykyään vahvaa tekstiä omalla tyylillään.
*
Eeva Kilpi; Unta vain; WSOY 2007
Kirjailija Eeva Kilven tuotanto kuuluu minulla omaan hyllyyn hankittaviin. Tämä seesteinen kirja odotteli lukuvuoroa kiinnostavien pinossa. Jotenkin sympatiseeraan Kilven tapaa elää naisena niin läsnä kulloisessakin ikävaiheessa ja kykyä ilmentää tuo kokemus teoksissaan, joiden päähenkilöt muistuttavat toisiaan ja siis kirjailijaa itseään. Onko se pohjimmiltaan tuo karjalaisuus vai mikä, joka ilmenee rohkeana elämänilona, sitkeytenä ja jonkinlaisena antavuutena. Tunnen sielunsisaruutta ja sisäistä ymmärrystä kirjailijaa kohtaan, vaikka minulla ei ole sotakokemuksia eikä ikuista karjalanikävää.
Tässä kirjassa liki kahdeksankymmentävuotias Anna-Maria tulee viettämään kesää metsätorpalleen, muistelee elämänsä miehiä, kuulostelee luonnon herättämiä tuntoja ja vanhenemisen muutosta itsessään. Nainen valmistautuu lähtemään ehkä palaamatta.
”Hän saunoi. Hän ui. Hän tunsi olonsa autuaaksi, ansaitsemattomaksi, murheelliseksi, yltäkylläiseksi ja neuvottomaksi. Eikö sellainen mielentila olekin juuri sopiva vanhalle? Vanhukselle, jota saartaa kukkiva, kauhtuva niitty. Ihmiselle, joka vaeltaa sen keskellä vanhuuksineen, aisteineen, ajatuksineen, tunteineen, pienenä kuin hyönteinen, ympärillä metsä huokauksineen. ~ Miten rikas minä olenkaan, minulla on kaikki tämä ja yksinäisyys myös. Se on harvinaista. Se on ylenpalttista, hän ajatteli palatessaan saunasta niityn yli tallaamaansa polkua pitkin; siitä oli tullut aika leveä kesän mittaan. ”
* * *
Hesarin vappupaketti tarjoili runsaasti mielenkiintoista luettavaa, mutta ykkösuutiseksi oli vedetty tällä kertaa luterilaisen kirkon ja erityisesti sen lestadiolaisen liikkeen piirissä ilmi tullut lasten hyväksikäyttö. Eipä ollut hyvä uutinen.
Pahoista asioista on puhuttava ääneen. Salailu loppuu, kun todistettavasti tapahtunut paljastetaan kaikessa karuudessaan. Joskus vain herää epäilys hämärtyykö oikeutta ja hyvää palvelevan paljastuksen ja pahuudella mässäilyn raja.
Medialla on omat uutiskriteerinsä. Oleellisinta on ajankohtaisuus ja vaikuttavuus. Oleellista pitäisi olla myös uutisoinnin prinsiippi: välittää vain tieto ja taustat. Moralisointi ja kauhistelu on jätettävä lukijan tai katsojan ja tuomitseminen oikeusviranomaisten asiaksi.
Katolisen kirkon piirissä paljastunut pedofilia tuomittiin kaikkialla. Jopa paavia vaadittiin syytteeseen. Muistanpa arvostetun entisen työtoverini (miespappi) lausahduksen: onneksi meidän kirkossa ei ole tätä ongelmaa. Perusteluna oli, ettei luterilaisilla papeilla ole selibaattivaatimusta.
Kirkon lapsi- ja nuorisotyötä arvostetaan ja työntekijöihin luotetaan. Paljastukset tuntuvat ahdistavilta, vaikka koskevatkin pääsääntöisesti maallikkotoimintaa. Kirkon hengellisen elämän rikkauden ja monimuotoisuuden kannalta herätysliikkeillä on paikkansa, mutta niidenkin toiminnassa pitää edellyttää samaa läpinäkyvyyttä ja avoimuutta, jota on herätty vaatimaan politiikkaan.
Missä on vallankäyttöä, siinä on aina vääryyden vaara.
On ensimmäinen toukokuuta. / Älä anna sen kuihtua. / Kukka, viini, huulet, hedelmä: / älä anna sen kuihtua.
(Väinö Kirstinä)
Viettääkseen ylipäänsä aattoa, täytyy jotenkin noteerata sekin minkä. Pissismummo tunnustaa olevansa välinpitämätön ellei peräti vappuvihamielinen yksilö. Juuei, tämä vihamieli ei siis mitenkään liity ystäviin, jotka viettävät kyseisenä päivänä nimppareitaan. Että mihinkö sitten? Hähää, väärin arvattu, ei liity politiikkaan, teekkarihuumoriin eikä ilmapalloihinkaan.
P.Mummo känisee television välittämästä vappuriehasta, joka alkaa jo hipoa mielikuvituksen köyhyyttä. No joo, pitäähän Manta pestä ja lakittaa, altaassa uida ja koko kaupunki sotkea pursotettavalla serpentiinillä. Ullanlinnan mäellä pitää kuvata tiettyä klaania kohkaamassa silleineen ja sampanjoineen kohmeloisina räntäsateessa/koleassa aamuauringossa. Ratkiriemukasta. Tietenkin ne ovat siellä, kun se on perinne, siis se, että pääsee takuuvarmasti televisioon joka vappu! Ja maassa on viisi miljoonaa muuta ihmistä, jotka juhlii tai on juhlimatta ihan ikiomalla tyylillään. Jospa rantautuisivat kameroineen joskus kuvaamaan vaihteeksi vaikka Pihtiputaan Mummon vapunviettoa.
Voiko olla muuten ääliömäisempää kuin ruokakauppojen kohkaaminen nakeista ja perunasalaatista. Eikö ihmiset saa syödä tavallista kunnon ruokaa vappuna? Kukaan ei varmaan ikinä keksisi ostaa simaa ja tippaleipiäkään, ellei abcd-kaupan mainos huutelisi siitä hyvissä ajoin. Kolmella kokosivun nelivärireklaamilla? P.Mummo epäilee, että kuluttajaa talutetaan nyt iloisesti vappunarussa.
Punalippujen liehunta ja sinisten ja vihreiden ilmapallojen karkailu on ihan somaa katsottavaa, kun ei itse tarvitse tarpoa räntäsateessa minkään aatteen värisissä kulkueissa. Muinoin P.Mummolla ja Poikakaverillaan oli toukokuun ekana virallinen lakintuuletuspäivä. Nykyään siitäkin on hohto jo mennyt. Ei sitä jaksa. Sateeseen. Ja auringossahan lakki päivettyy. Hohhoijaa. Hauskaa vappua sullekin.
Eilisiltana keskustelimme ystävän kanssa ihmeen olemuksesta. Rukoillessaan sairaalle ystävälle tai itselle paranemisen ihmettä, ihmisen usko joutuu tiukoille. Onko Jumalaa, jos on, onko hän kaikkivaltias? Ihmisen ajatuksena on, että ihme olisi näkyvä paraneminen. Kyselimme voisiko ihme olla myös jotain salassa tapahtuvaa, joka ei näy.
Katselin taannoin ylimääräisiä kappaleita passikuvistani vuosilta 2005, -06 ja -10. Niistä näkee konkreettisesti mitä aika tekee. En tarkoita ryppyjen lisääntymistä, mitäpä niistä. Elämässä on tärkeämpiä asioita. Tarkoitan, että näen kuvista eräänlaisen ihmeen.
Silmäklinikan Rouva Dosentti hyvästeli minut kahden vuoden potilas-lääkärisuhteen päättyessä 2007 joulukuussa sanoilla: silmässäsi on tapahtunut spontaani paraneminen epäonnisesta hoitoyrityksestä huolimatta. Tilanne on nyt niin hyvä, että voit jatkossa käydä kotikaupunkisi silmälääkärillä paineen tarkistuksessa kerran vuodessa.
Vanha tuttu silmälääkäri tunnusti sitten paineita tarkistaessaan, ettei hänelle uransa aikana ole silmän takaista oikovirtausongelmaa ole tullut aikaisemmin vastaan. Silmänvalkuaisessa näkyi vielä laajentuneita verisuonia. Tämän kevään tarkastuksen teki uusi lääkäri, joka on tullut eläkkeelle jäävän työtä jakamaan.
Tämä silmälääkäri oli iloinen ja puhelias nainen, joka kertoi olleensa kymmenen vuotta Ruotsissa silmäsairaalassa ja kohdanneensa siellä yhden tällaisen tapauksen. – Kyllä tämä vaiva on harvinainen ja vielä harvinaisempaa on, että paranee itsekseen, hänkin sanoi ja totesi, että tilanne on vakiintunut erittäin hyväksi. Pintasuonetkin ovat rauhoittuneet.
Olen kiitollinen potilas, joka on kokenut vaiheikkaan paranemisprosessin. Tiedän, että monet eivät usko ihmeisiin, mutta minulle tämä on sellainen. Ihmeitä ei ansaita, lahjaa ne ovat.
|
|
