*Kari Enqvist; Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat; WSOY 2009
Kosmologi ja professorismies yllättää tällä kertaa lukijan. Ostin kirjan, kun olen aiemmin havainnut Enqvistin tarjoavan kiinnostavaa tietoa tavalla, joka on asiaan perehtymättömänkin omaksuttavissa. Kuolema on aina kiinnostava aihe, se tulee kohti ketä vain, yllättää, hiipii nurkissa. Itsekin jo tietää: jakso 3/3 elämän draamassa on todennäköisesti jo alkanut.
Enqvist pohtii kuolemaa tilittämällä viileästi havaintojaan isänsä ja altzheimerin tautiin sairastuneen äitinsä viimeisistä vuosista. Ei siinä ole sellaista, mitä ei olisi jo sanottu ja koettu muuallakin. Hän kertaa murheellisia yksityiskohtia, mutta kieltää kirjoittamisensa surutyöluonteen. Sen sijaan hän keskittyy uskontojen mitätöimiseen.
Yhä uudestaan hän möyhentää siekailematta kaikkea, mikä uskonnoissa on oleellista ja uskoville pyhää. Perustelu on aukotonta ja loogista. Vimmaisuus häkellyttää. Tässä nousee mieleen, mitä Enqvist itse sanoo äidistään: ”Vimman, jolla hän pyrki pönkittämään todellisuutensa kehikkoa, olisi jo tuolloin pitänyt kavaltaa minulle, että se oli romahtamaisillaan.”
Enqvist vertaa uskontoja pandeemiseen ja tappavaan virustautiin, aivokemiallisen oireyhtymän aiheuttamaan mielenhäiriöön, skitsofreniaan, vaeltaviin meemeihin ja kolossaaliseen tyhmyyteen. Tämän täyslaidallisen ropistessa niskaan tuntuu ihmeeltä, kun kylmän järjen ääni ei murskaakaan lukijan sisimmässä häilyvää uskon liekkiä. Uskon yhä, en muuta voi.
Enqvist kirjoittaa näkyviin oman sivun mittaisen uskontunnustuksensa, joka lähtee maailmankaikkeudesta ja päätyy toteamaan: ”tarvittaessa olen valmis vaihtamaan mielipiteitäni kuin paitaa”.
*Tämä kirja kannattaa lukea hitaasti ja avoimin mielin.
Tiedetään, että usein vanhuksen äkillistä poikkeuksellista virkeytymistä seuraa romahdus. Pääsiäislauantaina koettiin tuo ihmeenomainen hetki, jolloin Äiti oli henkisesti kuin ennen. Seuraavana keskiviikkona jo Veli soitti: Äiti on viety taas sairaalaan.
Äiti ei pysynyt jaloillaan ja toinen käsi oli veltto. Yön aikana Äiti toipui sen verran, että palautettiin hoivaosastolle. Kävely ei tosin oikein onnistu rollan tuella, mutta käsi toimii joten kuten. Veljen kanssa puhuimme, että seuraava liikkumaväline on varmaan pyörätuoli, jos joku vain ehtii auttamaan siihen ja jos Äiti jaksaa istua.
Niin – jos joku ehtii auttamaan. Vanhainkoti hoivaosastoineen siirrettiin vuodenvaihteessa hallinnollisesti kunnalliselta puolelta sairaanhoitopiirille. Nyt työvuorossa on enää vain yksi hoitaja kerrallaan hoivaosaston kymmenelle muistisairaalle vanhukselle. Veli koettaa ajoittaa käyntinsä ruoka-aikaan, sillä Äidin kädet vapisevat kovin. Huoli nousee taas…
Pienet viluiset kukkalapset odottavat aurinkoemon lämpöä. Aamulla mustarastaspari oli keräilemässä pesätarpeita pihasta. Kuulostelen kasvun ääniä.
Museoleidit suunnistivat tällä kertaa varsin erikoiseen ja viehättävään kohteeseen Helsingin Kalliossa Ensi Linjalla, Diakonissalaitoksen museoon. Ensiksi kävimme 140 vuotta vanhan laitoksen kauniissa pienessä kirkossa, johon upeat lasimaalaukset luovat tunnelmaa.
Lasimaalaus Laupias Samarialainen kirkon Hiljaisessa huoneessa
Diakonissalaitoksen korttelissa oli jälleen kerran rakennusten muutostyöt meneillään, mutta vanhin, arkkitehtoonisesti sekä historiallisesti arvokkain osa säilyy. Alueen uusinta rakennuskantaa edustavat modernit Lääkäriasema Diacorin, Diakoniaopiston ja Diakonia-ammattikorkeakoulun (DIAK) tilat.
Museo muodostuu lukuisista pikku huoneista vanhassa Pihala-rakennuksessa, jonka päädyssä on nykyisin apteekki. Meillä oli onni saada opastajaksemme Diakonissalaitoksen pitkäaikainen, eläkkeellä oleva johtajatar Eira Pulkki. Hän kertoi kiinnostavia tarinoita museon arvokkaista ja erikoislaatuisista esineistä, laitoksen perustajasta Aurora Karamzinista ja laitoksen sekä sen sairaalan historiasta 1800-luvun lopulta tähän päivään. Kuulimme diakonissojen kutsumuksesta, koulutuksesta, työstä ja elämästä 1900-luvun alun Helsingissä. Tulimme tietämään, että ensimmäiset koulutetut sairaanhoitajat Suomessa olivat diakonissoja. Eri aikakausien diakonissapuvut vitriineissään ja sisarten taidokkaat käsityöt ihastuttivat.
____________
Helsingin Diakonissalaitoksen Museo on avoinna keskiviikkoisin 13-17 (suljettu 1.6.-31.8.). Opastuksesta huolehtivat laitoksen perinnepiirin jäsenet.
Huutokauppa ei tunnetusti ole rahattoman kuluttajan ostopaikka. Liukaskielinen meklari erottaa kylmäpäisen arvotavaran tuntijan ja kiilusilmäisen tavaranhimoisen tyhjätaskun äkkiä ja yrittää vedättää molempia hurahtamaan käytettyyn kamaan nimeämällä sen antiikiksi tai vintageksi.
Joku näämmä maksaa vanhasta käsilaukusta kolmattatuhatta euroa. Kiva on näytellä vieraille lukotonta vintage-laukkua, on se niin uniikki. Tyylikkäitä uusia nahkalaukkuja on maailma väärällään, mutta nimihän se laukussa maksaa. Kyllä vuitton-huuma äkkiä viisaankin villitsee.
Ja niitähän riittää, joiden tavaroilla pitää olla Nimi, maksaa mitä maksaa. Katselen jo designerin suunnittelemaa muinaislamppua olohuoneessamme sillä silmällä. Koskas se ostettiinkaan, oisko tuo jo vintagee? Entäs tätivainaalta peritty kolhokulho, sen täytyy olla jo antiikkia…
Köyhän ei kannata ostaa halpaa, opastettiin ennen. Nyt pitäisi lisätä: eikä ihan kaikesta kannata maksaa maltaita.
Pissismummolan hedelmällisin filosofeerauspaikka on ilman muuta huushollin pöydän ääressä. Sijainti on strategisesti oivallinen, siitä näkee pihan lintujen ja oravan liikenteen, keittiössä tekeillä olevan ruuan sekä tietyt television ajankohtaislähetykset, jotka asioihin voimallisesti perehtyneen Poikakaverin pitää ehdottomasti bongata. Siihen kuulee, milloin Poikakaveri kaipaa kommenttia. Jos ei halua oman ajatuksensa keskeytyvän, voi olla kuulemattakin.
Aamusella pöydän ääressä on tilaisuus tilittää unimatkailut. Poikakaverista on kehkeytynyt oivallinen unien kuittaaja, sillä yleensä hän ei muista itse näkemiään, kun taas Mummon unissa sattuu ja tapahtuu. Iltapäiväkahvin terästämä ajatusten kulku saattaa vastapäätä istujan myötävaikutuksella alkaa vaikka isovarpaan kynnen oikeaoppisesta leikkaamisesta ja päätyä Himalajan rinteiden jäätikkötilanteeseen täysin loogista ja jäljitettävissä olevaa ketjua pitkin ”siitä tulikin mieleeni..” -systeemillä. (Paljastettakoon, että systeeminen logiikka on Mummon alaa, kun taas Poikakaveri pitää huolen päättelyketjun asiallisesta todenmukaisuudesta.)
Pöydän ääressä voi levitellä päivän lehteä, tsekata missä päin tuhkapilvi purjehtii ja olla taas salaa tyytyväinen, ettei kumminkaan lähdetty könyämään sinne Pariisiin huhtikuussa. Pöydän ääressä voi pähkäillä erikoisvaikeaa sudokua, täyttää älyvapaan ristikon tai istua muuten vain käsi poskella. Noin neljä kertaa päivässä siinä tavataan yhteisen murkinan merkeissä (mikäli molemmat ovat kotona ja mikseivät olisi). Teetä Pissismummolassa nautitaan poikkeuksellisesti television ääressä iltauutisten aikaan.
Pissismummo haluaa täten lähettää kiitoksensa pöydän muinaiskeksijälle näin jälkikäteen. Kyllä teki viiden tähden innovaation. Olisi ansainnut nopelin rauhanpalkinnon ja pari oskaria.
Minua on askarruttanut eräs kysymys pitkään. Nimittäin maamme lukuisten poliittistaustaisten eläkeläisjärjestöjen funktio. Olen pannut merkille, että järjestöissä tarjotaan monenlaista mielenvirkistystä, askarrusta, harrastetta ja viihdykettä niille, jotka jaksavat tulla koolle ja osallistua. Taso voi vaihdella, mutta mukavaa pitää olla.
Satuin juttusille vanhan tuttavan kanssa kirpputorilla. Tiedän hänet aktiiviseksi omassa järjestössään. Kuulumisten keskinäisen jakamisen jälkeen tulin kysyneeksi, millä tavalla heidän järjestönsä muistaa niitä jäseniä, jotka eivät enää jaksa tulla kokouksiin ja harrastuspiireihin. – Enpä tiedä, ei varmaan järjestönä mitenkään, mutta yksityisesti jotkut voivat käydä…
Tunnen useita vanhuksia, jotka valittavat yksinäistyneensä sen jälkeen, kun osallistuminen eläkeläistoimintaan kävi mahdottomaksi. – Ei ne ole kiinnostuneita enää, kun ei jaksa olla mukana, sanoi eräs heistä taannoin hivenen katkerasti. – Jos erikseen kutsuu vaikka synttärikahveille, voi joku tulla. Lupaavat pitää yhteyttä, mutta ei näy ei kuulu sen koommin.
On tärkeää pitää huolta virikkeistä, sosiaalisista kontakteista ja viihtymisestä vanhuuden päivinään. Mietin, miten antoisaa voisi olla, jos virkut aate- ja harrastustoverit kävisivät myös tervehtimässä jaksamattomampia tuttujaan tai soittaisivat joskus. Mitä toivoisi itse vastaavassa tilanteessa? Pieni yhteydenotto voisi olla iso ilo molemmille osapuolille.
Lauantai-iltapäivä Helsingin Kapteeninkadulla. Väkeä valuu KOM-teatteriin kahden ihanan naisen tähden. Olin hakenut liput Odotuksen lauantai-iltapäivän näytäntöön jo helmikuussa, koska seurueemme halusi teatteriin valoisaan aikaan. Meidänkin odotuksemme oli siis pitkä.
Pirkko Saisio ja Marja Packalén ovat työstäneet elämästään kaleidoskoopin, jossa katsoja näkee ja kokee värejä ja valööreja omastakin maailmastaan. Häkellyttävän taitavasti voi täpötäyden katsomon sytyttää nauruun ja kyyneliin vain muutaman penkin ja tangoissaan roikkuvien takkien lavasteissa, kun asialla on kaksi valovoimaista näyttelijää. Tämä on taidetta.
Enpä ole KOM-teatterissa ennen käynytkään. Paikalla on väkevä imago. Ulkoisesti synkissä ja ajan syömissä tiloissa aistii aatteen voimaa sellainenkin katsoja, jonka ideologiat ovat toiset. Näytelmää rytmittää muutama väkevä laulu, joka tulvii äänentoistolaitteista ja tempaa sykkeeseensä. Voi oikein tuntea sen elähdyttävän voiman.
Poistuessani ajattelen: vihdoinkin! Korkeakulttuurisen (ja luutuneen) laitosteatterin tuottamien pettymysten jälkeen on onnellista tiedostaa: teatteritaide elää ja koskettaa yhä, toisaalla!
Yöpakkaset säikähdyttivät ujoina nousseita kevään ensimmäisiä pikku krookuksia. Luonnon armoilla ovat nyt sekä isot että pienet.
 15.04.2010; lmpttttttila +12 Edelliset Lastun blogissa
|
|
