Kitkeränmakuinen ja häpeilevä tunnustus: olen rajoittunut lukija. Senhän tietysti olette jo huomanneetkin, eipä silti. Raja tulee vastaan milloin missäkin. Lajityyppi romanttiset ja hömpähtävät (naisten) päiväunelmakirjat ennalta arvattavine juonenkäänteineen juuttuvat alkuunsa. En vain jaksa. Eipä kiinnosta liioin miestenkään päiväunet, nuo rähjäisten sankaridekkarien urotyöt tai elämässään ajelehtivien hörhöilyt. Paljon on kirjallisuutta, joka ei jaksa kiinnostaa, mutta onneksi myös riemastuttavia löytöjä. Rajoittuneisuus on hyväksyttävissä, koska järki sanoo, ettei yksi elämä riitä kaiken kiinnostavankaan lukemiseen.
Viimeksi olen törmännyt rajoihini Kjell Westön kohdalla. Hän on kriitikoiden ja ns. suuren yleisönkin arvostama kirjailija, koska hänen teoksiaan luetaan ja ostetaan lahjoiksi. Yritän toistamiseen lukea Missä kuljimme kerran. Ei tule mitään. Tiiliskivi painaa. Tyylin laveus, monisanaisuus ja loputon ihmisvirta hukuttaa. Olo on kuin pikku purrella, joka ponnistelee valtameren aalloilla vastatuuleen.
Vaikka tartun toiveikkaana moniin puheena oleviin, palkittuihinkin kirjoihin, aina ei käy kuin haaveillaan. Joskus ihastuu, joskus pettyy. Olen viime aikoina opetellut sukeltelemaan kirjaston kirjameressä. Tuntemattomat kirjoittajat, joista en ikinä ole kuullutkaan, saattavat tarjota miellyttäviä yllätyksiä. Umpimähkään en sentään kotiin kanna mitä tahansa, selailun pitää kuitenkin tarjota jokin täky, vihje siitä, että lukeminen kannattaa.
*
Maila Ovaska; Polttava lapsuus; Tammi 1998
Sodan vuosiin syntyneen 50-luvun tytön kasvukertomus Savon sydänmailta puhutteli, riipaisikin. Millaista onkaan tulla viiden pojan jälkeen perheen ainoaksi tyttäreksi. Millaista syntyä isän ja äidin vaiettuihin salaisuuksiin, kantaa perittyjä syyllisyyden ja huonouden tuntoja. Kasvaa siinäkin omaksi itsekseen, nousta näkyviin.
Maila Ovaska kirjoittaa rehevää pohjoissavolaista kieltä, joka paikallismurteiden tavoin on erittäin ilmaisuvoimaista ja rikasta. Yleiskielen ja murteen vaihtelu tuntuu lukijasta virkistävältä. Tekstin yksityiskohtien runsaus suorastaan häkellyttää. Sodan jälkeinen elämä syrjäseudulla kuvautuu paljaana koko karuudessaan. – Pidin kirjasta, jonka tekijä on tuttukin. Tarina tuntui eletyn aidolta ja on oivallisesti kirjoitettu.
*
Anne Michaels; Routaholvi; suom. Kaijamari Sivill; WSOY 2010
Tämän vuoden kirjauutuuksista tähän mennessä lukemistani ehdottomasti kiinnostavin. Tässä lukija kohtaa enemmän kuin hyvin kirjoitetun romaanin, tämä on todellista kertomataidetta. On ilo lukea rikasta, monikerroksista ja hienosti suomennettua tekstiä! Kirja alkaa hieman erikoisesta kohdasta tarinaa niin, että aluksi on vaikea päästä juoneen, mutta vähitellen lukija suorastaan tempautuu mukaan. Teksti hengittää ja tarina polveilee hiljaisia polkuja, joilta avautuu huikaisevia välähdyksiä päähenkilöiden elämään ja persoonaan. Lukijalle jää onnellinen, ravittu olo.
*
Karin Fossum; Jonas Eckel; suom. Katriina Savolainen, Johnny Kniga 2002 ; Murtuma; suom. Tarja Teva, Johnny Kniga 2006
Karin Fossum on minulle uusi tuttavuus, norjalainen kirjailija, joka palkittiin jo esikoisrunoteoksestaan Norjassa ja on siitä pitäen palkittu lukuisilla pohjoismaisilla palkinnoilla teoksistaan. Luin ensin Jonas Eckelin ja totesin, että lakoninen tyyli toimii tässä lyhyehkössä tarinassa erinomaisesti. Fossum kuvaa taitavasti päähenkilöparin suhteen kehitystä ja tarinan loppu tuntuu yllättävyydestään huolimatta johdonmukaiselta.
Tartuin uudempaan teokseen valmiiksi kiinnostuneena. Murtuma alkaakin lupaavasti, mutta mies, jonka tarina lähtee erikoisella tavalla kehkeytymään, alkaa kohta muistuttaa omituisen paljon Jonas Eckeliä. Romaanin rakenne on kiinnostava; siinä päähenkilö käy keskusteluja kirjailijan kanssa omasta tarinastaan, jota kirja kuljettaa. Kirjan mies, Alvar Eide osoittautuu hyväntahtoiseksi tossukaksi, joka ei pysty pitämään puoliaan mitenkään. Hän on jopa siinä määrin piinallinen henkilö, että lukija ärsyyntyy ja joutuu pitämään taukoja. Epäilemättä näitä jonaksia ja alvareita on oikeassakin elämässä, mutta useampaa kirjaa näin masokistisista henkilöistä en välittäisi lukea. Fossum on toki niin hyvä kirjoittaja, että hänen tekstinsä kiinnostavat jatkossakin.
*
Kirsti Ellilä; Miehen tuoksu, Karisto 2007 ; Pappia kyydissä, Karisto 2009 ; Usko, toivo ja kuolema, Tammi 1998 ; Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin, Karisto 2005
Näistä kirjoista Pappia kyydissä oli antoisin. Samaistumispintaa löytyi kirkosta työyhteisönä ja siinä, miten päähenkilön vakaumus avartuu elämänkokemuksen mukana. Naispappeushan näyttää olevan luterilaisessa kirkossa yhä ajankohtainen puheenaihe. Jyrkän linjan raamatuntulkintaa edustavat ovat ajautuneet paitsioon, riippuvat äitikirkon helmoissa ja samalla potkivat sitä nilkkoihin. Pappia kyydissä kuvaa aidontuntuisesti tilannetta, joka syntyy perheen sisällä, kun vanhempien yhteiseksi kuviteltu uskonnäkemys eriytyy. Tässä kirjoittajalle ominainen kuivakka huumori toimii hyvin ristiriitaisen ja hankalan tilanteen keventäjänä.
Mitä alussa jo totesin ns. rakkausromaaneista sai minut melkein jättämään viimeksi mainitun teoksen kirjastoon. Kansikuva sai kohottelemaan kulmia, mutta kun takasivun esittely lupasi ’lämmintä ironiaa’ aiheesta, päätin ainakin yrittää lukemista. Alun Gisela ja Mikael -pätkä jo nauratti, Kirsti Ellilä näämmä vetää pitkin matkaa sisätarinaa överiksi saadakseen varsinaiselle tekstille särmää ja pontta. – Kirja olikin ihan hauskaa luettavaa.
Miehen tuoksu sen sijaan ei vakuuttanut minua. Museomaailmaan sijoitettu tarina ei oikein päässyt siivilleen, päähenkilö tuntui laimealta ja alavireiseltä eikä miehen tuoksukaan kirjassa tunnu nimestä huolimatta. Museaalinen Pyhä Yrjänä, joka alussa mainitaan useaan otteeseen, sytyttää vielä hetkeksi tekstiin kipinää tarinan loppuvaiheessa.
Usko, toivo ja kuolema liittyy myös aihepiiriltään seurakunnallisiin ympyröihin. Siinä nostetaan näyttämölle historiasta todellisuuspohjainen naisprofeetan johtama lahko ja sen jättämät arvet mukana olleisiin lapsiin, perheisiin ja sosiaaliseen yhteisöön. Homoseksuaalisuusteemakin kulkee tarinan taustalla pitkään ikään kuin piilossa. Romaanin rakenne on kiinnostava, teemoja lähestytään monen henkilön kautta. Yllättävä loppuratkaisu tuntui perustellulta. Kirjassa säilyy alusta loppuun hyvä jännite eikä ahdistavilla aiheilla tarkoituksellisesti mässäillä.
– Joskus vain tapahtuu lyhyessä ajassa paljon isoja asioita, ihan kuin elämä ei sallisi hengähdystaukoakaan, totesin illalla puhelimessa ystävälle. Päivällä olimme tavanneet kahvilassa. Hän oli tullut vähän myöhässä silmissään hämmennys. Oli juuri kuullut pitkäaikaisen ystävänsä kuolemanviestin puhelimessa. Edellisenä iltana olimme puhuneet hänen läheisensä vakavasta sairastumisesta ja tapaamispäivän iltana hän luki lehdestä toisen tutun ja tärkeän ihmisen kuolinilmoituksen.
On aikoja, jolloin tuntuu kuin kipu ja kuolema piirittäisivät, tulisivat hipaisuetäisyydelle. Jos jää yksin niitä miettimään, alkaa kuulla sydämensä hätäiset lyönnit ja tulee turvaton olo. Silloin pitää etsiä jostain joku luotettava kanssakulkija, joka tulee vierelle jakamaan hämmennystä.
Työvuosina saattoi tapahtua, että yhteydenottoa seurasi hämmästynyt huokaus: mistä tiesit soittaa juuri nyt… Kun olisi sitä herkkyyttä yhä.
___________________________
PS. Blogiyhteys on reistaillut. Kuopuksemme koettaa jäljittää mistä rakosesta roskapostirobotit pääsevät hyökkäilemään. Blogi on siirretty väliaikaisesti yksityiselle koneelle, pois web-hotellista, jonka hoteissa sivusto on ollut. Lukijalle ei tilanteesta ole vaaraa, mutta pahoittelen yhteyden katkeilua.
Kun aurinko saa lämpömittarin näyttämään kuuttatoista, on ihan pakko painua pihalle ja kaivaa lehtiharava esiin, vaikka varjonurkissa viimeiset lumilämpäreet sinnittelevät. Rapsutus tuottaa kelpo kasan talven keventämiä, käppyräisiä tammen- ja vaahteranlehtiä. Mitä siitä, vaikka selkä kipeytyy, kyllä se siitä tointuukin. Kukkamaalta löytyy joka kevät iloisia yllätyksiä, kun ei ole mieleensä pannut, mihin mitäkin sipuleita tuli pisteltyä syksyllä. Ensimmäiset ujot krookuksen nuput kurkistelevat jo.
Linnut suorastaan riehakoivat, piipitystä, tsirputusta ja vihellystä riittää. Sepelkyyhkyn bassobaritoni kuuluu huhuilevan iltaisin ja aamuyöllä taas saa kuunnella mustarastaan sopraanosooloa lähimetsiköstä. Koivuissa norkot punertaa, syreenin ja vaahteran lehtisilmut paisuvat. Puhtaanapitolaitoksen haalarimies kolistelee harjakoneilla pesemässä katuja.
Kuka muistaa enää menneen talven valtavia lumikinoksia, pyryjä ja pakkasia! Jossain meitä etelämpänä jo kukkivat kirsikkapuut, onnenpensaat, magnoliat, itkupajut ja kaikki ihanat kevätkukat… ja ihan pian on meilläkin vuokkometsien aika!
Kaupunkimme kirjaston palvelu on monipuolista ja kiitettävän aulista. Kirjoja on kolmessa kerroksessa, on lukusali, tutkijahuoneita, luentosali ja oleskeluaula. Ovensuussa ilmaisinporttien vieressä on asiakaslähtöinen ’tuo ja vie’ -hylly. Poistokirjojen vaunusta saa ottaa vapaasti. Yhden viikon kirjojen lainahyllystä löytää luetuimpia uutuuksia. Erikseen on hyllyt scifi-, dekkari- ja romantiikkagenreen kuuluvien kirjojen ystäville. Viimeksi löysin myös irtohyllykön, johon oli koottu mietelausekirjoja. Teemaesittelypöydät ja harvinaisempien uutuuksien hylly auttavat minua usein löytämään kiinnostavaa luettavaa. Vastikään panin ilahtuneena merkille, että esittelyyn oli koottu naisrunoilijoiden uusimpia teoksia.
Tua Forsström; Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja; suom. Caj Westerberg; Teos 2008
On puutarhoja sateessa / On sitruunapuita yössä / On öinen käännös jossa me olemme / mitä olemme: sisämaan sademetsää, kiveä, hitaasti / virtaavaa vettä
Tua Forsströmillä on omintakeisen runoilijan ääni. Hänen teksteissään eläimet ja ihmiset elävät rinnakkain ja runomaiseman luonto on globaali. Herkkää, tuoksuvaa runoa.
*
Leena Tiilikka; Ruusun kosketus; Gummerus 2004
Naiselle kasvoi siivet / hän lähti lentoon / tavoitti sateenkaaren. // Mies? / Seisoi juurillaan / piteli pesää oksillaan / varoi tuulia. // Pilvet väistyivät. / Sateenkaari helähti / tuhansina siruina metsään. / Nainen leijui, tömähti. / Lapaluista pöllähti / ruusunpunainen tomu.
Leena Tiilikka (ent. Suutarla), sairaalapappi ja psykoterapeutti, on julkaissut tätä ennen kaksi runokokoelmaa ja laulunsanoituksia, joista kaksi on otettu virsikirjaan (numerot 481 ja 570). Kokoelman runot puhuvat ihmisen puolesta, sanoittavat kipeitä paranemisen ja luopumisen prosesseja. Runojen vahvuus on mies- ja naiskuvan moniulotteisuudessa. Jotain hivenen vanhahtavaa tyylissä kyllä on.
*
Johanna Venho; Ilman karttaa; WSOY 2000
– – Hän tiesi, muttei osannut elää siinä; / onni ei ole kevyt reppu, / katkeruus on helpompaa, paljon / pienempää. / Katkeruus niin kevyt kuin taivaskangas / putoaa pään yli ja tukkii suun.
Johanna Venho kirjoittaa kiinnostavaa runoa, jossa naisen hengitys kuuluu ihmisen äänessä ja emous on totta ja ihanteetonta.
*
Vilja-Tuulia Huotarinen; Iloisen lehmän runot; WSOY 2009
– – Lehmän muisti ei ole kuin hevosen, pitkä ja valoisa. / Lehmän muisti on lehmän katseen mittainen: äkkisyvä. / Koskaan ei voi tietää mikä tyynen pinnan alla tummuu.
Lehmä on tässä kokoelmassa luettavissa myös naiseuden metaforana. Miten voikin jokin niin painava olla niin kevyt, siivekäs ja iloa loiskiva, tulee mieleen. Tästä runokokoelmasta tulee hyvälle tuulelle, mikä on harvinaista, sillä usein runous on totista ja turvoksiin asti täynnä piileviä merkityksiä.
Viitisenkymmentä senioriseurakuntalaista seisoi tihkusateessa määräpaikassa ja odotti bussia, jonka asianmukainen tilaus oli firmassa sotkeentunut ties minne. Kun auto viimein tuli, se oli kaksikerroksinen. Meillä, jotka pääsimme yläkertaan, olisi ollut hyvät näkymät, elleivät ikkunat olisi heti huurtuneet kosteudesta.
Uspenskin mäellä oli jo valmiiksi puolenkymmentä bussia. Katedraalissa oli liturgia meneillään ja osallistujina pääasiassa koululaisia opettajineen. Luterilaisen kirkon harras ja hillitty pääsiäisilo tuntuu usein päättyvän pyhien mentyä. Ortodoksien Kirkkaan viikon arkiliturgia oli elämyksiä täynnä. Olo oli kuin itämaisella torilla. Papit huudahtelivat kymmenet kerrat: Kristus nousi kuolleista! Ja lapset osasivat vastata raikuvasti: Totisesti nousi!
Ortodoksisen uskon mukaan kirkko ei järjestä erikseen rippikoulua, vaan kastetut lapset saavat heti ehtoollisoikeuden. Uspenskissa lapset komennettiin ehtoollista varten kolmeen jonoon ja opastettiin panemaan käsivarret ristiin rinnalle. Pappi antoi pienellä lusikalla viinin jokaiselle suoraan suuhun, minkä jälkeen lapset saivat suudella viinimaljaa. Miltä viini maistui, sen näki kyllä jokaisen naamasta. Tulin ajatelleeksi toimitusta katsellessani hygieniaseikkojakin, lusikkaa ei pyyhitty kertaakaan välillä ja suudelmat annettiin samaan kohtaan.
Liturgian päätteeksi lapset lähtivät kiertämään katedraalia kulkueena pappien, diakonien ja alttaripalvelijoiden johdolla. Kulkue lauloi ylösnousemushymniä Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi ja pappi vihmoi siunatulla vedellä katselijat. Sain siunatut pisarat huulilleni ja otsalleni.
Sumuun lähdimme aamuvarhain ja sumu oli vastassa illan hämärtyessä, kun palasimme. Siinä välissä oli ohuen pilviverhon takaa kuultavaa aurinkoa ja iloista rupatusta Veljen ja Äidin kanssa tutussa huoneessa. Äiti oli yllättävän virkeä ja hyväntuulinen ja nautti seurasta. Veli ihmetteli, Äitihän oli vasta päässyt sairaalahoidosta pahan kaatumisen jälkeen takaisin hoivakotiin.
Kuopus istui Mammansa vieressä vuoteen reunalla ja vastaili kärsivällisesti ensimmäisen tunnin aikana useasti toistuvaan kysymykseen: kukas sie olet, ko sie oot jotenkii niinku tuttu, mut ko mie en muista… Äiti rakastaa makeita ja mutusti tyytyväisenä saamiaan pikkuisia suklaamunia, joita Kuopus kuori kirjavista kääreistä hänen käteensä.
Oli hellyttävää nähdä ja kuulla, miten isäänsäkin pitempi Kuopuksemme löytyi sitten Mamman muistilokeroista pienenä nassikkana, joka kauan sitten oli ollut muutamana kesänä viikon mummolassa. – Sie oot miun tyttöin poika, vaik ootkii nyt jo aikamies… Jostain muistin syövereistä kirposi siihen laulu vanhasta mummosta. – Voip olla, jot mie en kohta sinnuu oo muistamassa, mut sie muistat aina, mite siun mummois siulle laulo…
Lähtöhalauksessa Äiti kuiskasi korvaani sanat, joita en koskaan ole häneltä ennen kuullut. Siinä on pääsiäisiloni uusi, kimaltava säie.
Kukoistavinkin kuihtuu aikanaan. Ihmisen ilo on oikeastaan enimmäkseen hetkellistä, ohilennähtävä kuin perhonen. Uskossa vastaanotettu pääsiäisilo ei perustu tunteisiin eikä kuihdu.
.
Pitkänperjantain valoisassa hiljaisuudessa kuuntelen ortodoksisia sävelmiä. Tässä päivässä ei ole enää mitään raskasta; ei vaatimuksia, odotuksia eikä etsimistä. Vain pyhää rauhaa. Jumalan Poika on uhritiensä kulkenut. Sitä tänään muistan.
Pääsiäispyhien ruokostokset oli tehtävä, mutta siivoukset jäivät vähemmälle ja leipomukset kokonaan, kun Pikkuritari tarvitsi mummelia ja vaaria muutamaksi tunniksi. Suoriuduimme kotikirkon iltapäivän messusta kultamussukan kaveriksi ehtoollispalveluksen rauha sydämessä.
Kirkossa lauloi seniorien kuoro. Aurinkoikkunasta lankesi valo laulajien hopeisiin ja valkeisiin hiuksiin. Asta-pappi luki evankeliumia ja puhui miten Mestari kumartui maahan pesemään epäilevän, kiivailevan, kieltäjän ja petturiseuraajansakin jalat. Kaikki olivat hänelle samanarvoisia, yhtä rakkaita.
Pikkuritari oli oppinut uusia sanoja ja halusi koko ajan oppia lisää. ”Aprilliä” oli aika vaikea. Vaikka kuinka kovasti yritti, siitä tuli väkisin apilli tai apjilli. Mummelilla oli hauskaa, kun joutui uudestaan ja uudestaan sitä aprilli-ärrää tärisyttämään, sillä Pikkuritari osaa jo vaatia: Mummeli sanoo apilliä.
Toiseksi viimeinen työkeikoista oli tänään. Päivällä pyöräilin keskustaan asioille. Illalla istuin läheisensä kuolemaa surevien kanssa. Ei siinä ole tietämisen tai osaamisen paikka, vaikka kokemusta olisikin. Jos jokin auttaa, on myötätunto, hiljainen ymmärrys, ryhmän samaistumispinta, toivon vaaliminen. Joihinkin kysymyksiin on vastauksia, moniin ei. Voi ojentaa liinan, olla siinä sydän auki hiljaa, itkua säikähtämättä, antaa ilmaisutilaa.
Monen itse elämästään lähteneen kohtalo näyttää jälkikäteen vääjäämättömältä polulta, jolla on pitkin matkaa mielenterveysongelmia, syvää masennusta, päihteiden käyttöä ja erakoitumista. Mutta myös hiljaisten, kilttien ja menestyvien nuorten aikuisten joukosta putoillaan. Itse valittu kuolema jättää puolison, lapset, vanhemmat, sisarukset ja ystävät syvän epätoivon valtaan. Siinä on edessä pitkä, hitaan toipumisen tie.
|
|
