Kirjallisuuskeskustelun juontajanakin toimiva Erkki Tuomioja, poliitikko, kirjailija ja kriittinen lukija, lausahti taannoin, että kustantamot päästävät nykyään läpi ihan liikaa raakileita. Olen ihmetellyt samaa jo hyvän aikaa. Olisi lukijaystävällistä palauttaa keskeneräiset, ontuvat tekeleet vielä työstettäväksi ohjeiden kera. Kirjailijat valittavat, etteivät saa teoksistaan kunnon kritiikkiä – monesti siitä olisi enemmän hyötyä ennen julkaisua kuin kirjana.
*
Juhani Laulajainen; Äärettömän Hyvä Nainen; Like 2009
’Novelleistaan kiitetty’ kirjailija ryhtyy romaaniin. Lukija piinaantuu romaanin ensimmäisellä puoliskolla toistuvista perheväkivallan kuvauksista, joissa ’äärettömän hyvä ja taivaallisen kaunis äiti’ ottaa vastaan isän iskut vastaanpanematta ja perheen lapset joutuvat todistamaan pahoinpitelyt. Aikuisena päähenkilö, esikoispoika boikotoi isäänsä, käy harvaan tapaamassa äitiään vain kun tämä on yksin kotona. Tapaamiset alkavat aina samalla tavalla: äiti istuu keittiön pöydän ääressä ja ’katsoa killittää’ poikaansa. Kun äiti kuolee, hän kasvaa jumalaisiin, suorastaan absurdeihin hyvyyden mittoihin esikoispoikansa mielessä. Romaanin toisessa osassa tarina alkaa kelautua takaisin päin ja päätyy pojan syntymään. – Lukukokemuksena outo ja repaleinen teos.
*
Atiq Rahimi; Kärsimyksen musta kivi, suom. Kristiina Haataja; Like 2009 (alkup. teos 2008)
Afganistanilainen kirjailija on palkittu tästä pienoisromaanistaan Concourt-palkinnolla. Islamilaisen kulttuurin naiskohtaloista kertovia romaaneja on suomennettu jo useita. Tässä erikoislaatuisessa tarinassa nainen saa äänen ja mies on vaiti hänen kärsimyksensä ääressä. Romaani on julmankaunis kuvaus naisen osasta kulttuurissa, jossa vain mies on ihminen. Outoa, mutta jollakin tavalla myös koskettavaa luettavaa.
*
Viime viikolla kävimme Leidiporukalla tsekkaamassa uutuuttaan kimaltelevan Pekka Jylhän muovaaman veistoksen Kaivopuistossa. Ihmettelijöitä oli muitakin, tässä muutama neljänteen ikäänsä ehtinyt. Leidi T. halusi peräti nähdä mitä veistoksen valoa hohtavan vatsakummun sisuksissa on. Odottava äiti on yli kolme metriä korkea, painaa 800 kiloa, seisoo jalat tukevasti peruskalliolla ja tähyilee merelle. Patsaan seuraksi kuuluu reippaankokoinen ’rantapallo’ vähän sivummalla.
Patsaasta ollaan tietenkin monta mieltä, kuten aina. Leidien mielestä taideteos on hieno sekä aiheeltaan että toteutukseltaan. Kivenharmaita, vihreiksi patinoituneita miehiä ja jalustoille nostettuja möhkäleitä pääkaupungissa on jo tarpeeksi. Häikäisevän uutukaisen päänupille eivät lokitkaan näy uskaltautuvan. Toivottavasti Odotus säilyttää valovoimaisuutensa pitkään.
Huolestuneita viestejä veljeltä, soittoja hoivaosastolle. Äiti ei tunnu jaksavan enää. Hän sulkee silmänsä, itsensä pois yhteydestä. Hän ei jaksa nousta ilman apua, ei pysy jaloillaan, oksentelee. Tätäkin pahempi: hän on alkanut valittaa kipua.
Raivaamme viikonlopun tapahtumistemme keskeltä ja ajamme Lapsuusmaalle. Tällävälin Äiti on viety sairaalaan. Hän näyttää niin pieneltä, kasvot kellertävät, nenä on terävöitynyt. Valkea tukka on leikattu ihan lyhyeksi. Äidille laitetaan kipulaastari.
On lämmin päivä. Autamme Äidin tukituoliin, viemme pihakoivun häilähtelevään varjoon ja istumme hänen lähelleen keinuun. Edessä alempana on vanhoja suoraryhtisiä mäntyjä, niiden takana kimaltelee järvi. Valkea perhonen lentelee Äidin lähellä. Äiti katsoo järveä, sinistä taivasta, sulkee sitten silmät ja huokaa: nii lämmin kesätuul…
Toisena päivänä käyn keskustelun vastaavan hoitajan kanssa. Äidin veriarvot kertovat kyllä tilanteen vakavuuden. Hoitaja kysyy, annetaanko verta ja elvytetäänkö, jos sydän pysähtyy. Sanon, että toivomme vain, että Äiti saisi hyvän perushoidon ja kipu lääkitään. Elämää pitkittäviä hoitoja ja toimenpiteitä ei tarvita.
Kerron Veljelle hoitajan kanssa käydystä keskustelusta. Olemme hoitolinjasta täysin samaa mieltä. Tiedämme mitä Äiti itse hartaimmin toivoo: Kotiin pääsyä. Kieltäytyessään leikkauksesta kaksi ja puoli vuotta sitten, hän sanoi itse lääkärille: olen valmista viljaa.
Veljen pihassa katselen valkeiden perhosten kisailua ilta-auringossa. Automme nokalle lennähtää Suruvaippa. Tummat, valoreunaiset siivet värähtelevät siinä tuokion, sitten perhonen ryömii auton eturitilästä sisälle ja jää sinne.
Sääntö n:o 1. Nainen ei tarvitse sääntöjä. Päinvastoin kuin mies, nainen käyttää tilannekohtaista tunneälyä.
Sääntö n:o 2. Jos naisella ei ole tunneälyä, mitkään säännöt eivät auta häntä eikä miestä.
Sääntö n:o 3. Miehen kanssa nainen tarvitsee ennen muuta huumorintajua.
Sääntö n:o 4. Jos naisella ei ole huumorintajua, mitkään säännöt eivät pelasta naista, miestä eikä suhdetta.
Sääntö n:o 5. Sääntöjä tarvitsevat lähinnä miehet, naisille riittävät poikkeukset ja miehen rikkomusten tuomarointi.
_____________________________
*Jos Sinulla on jokin hyväksi havaittu sääntö lisättävänä, teepä se. Siitä voi olla iloa kanssaihmisille.
Sitä kaivaa tietysti kuupalla verta ryppyisestä mummonnenästään ryhtymällä tämmöiseen* kirjaan. Arvaahan sen mitä siellä. Vaikka että ”ennemmin tai myöhemmin kaikki vanhemmat naiset alkavat muistuttaa Kylli-tätiä”. Vai niin, kohenee P.Mummo. Eikös kyseinen täti ole jo hautausmaalla. Ai että nimenomaan. No jaa, sinne päädytään ihan sukupuolesta riippumatta ennemmin tai myöhemmin.
Toden sanoakseen Pissismummo suosittelee kyseistä elämänohjeopasta jokaiselle huumorilla luettavaksi. Itsekunnioitus, parisuhde ja seksi näyttävät hallitsevilta aihepiireiltä, kun miesporukka ryhtyy laatimaan sääntöjä itselleen tyyliin ”Älä koskaan…”. Nämähän säännöt siis ovat miesten omaa käsialaa.
Naisihmisen sopii toki hirnua itsekseen ja kommentoida miehen sääntöjä, jos mies ei ole kuulomatkan päässä. ”Viikset kertovat miehestä niin paljon”. – Minkä oikeaksi todistivat taannoin kansanedustajammekin. ”Mies ei voi pitää housujaan korkealla ja vaatia kunnioitusta.” – Jos housut taas roikkuvat siinäjasiinä, kyseessä onkin poikanen, aikamiehillä housut tuppaavat muistuttamaan jalkaan vedettyä perunapussia, mikä tietysti henkseleistä ei paljon parane. ”Jos huoneessa on sekä tyttöystävä että hiiri, miehen paikka ei ole seistä tuolilla.” – Juuei, tuolilla voi kyllä ihan istuakin, sillä hiiri ei sille pääse ja tyttöystävä lähti jo lujaa.
Ihan hyviä sääntöjä ovat, tuumii Pissismummo luettuaan. Moni sopii yleiseksi elämänohjeeksi sukupuolesta riippumatta. ”Älä koskaan tee puhuessasi lainausmerkkejä sormilla”. ”Naarmuttamattomat siivousvälineet harvoin ovat sitä”. ”Nykyään tarvitaan jo lähes kaksi omenaa pitämään lääkäri loitolla”.
Paras sääntö on numero neljätoista. ”Lopulta vanhus löytää aina tasarahan.” Siinä kohtaa Mummo repesi. Hilpeitä tyrskähdyksiä riittää aina kaupan kassalla.
***
*Säännöt, Miehen kirja; Nemo 2006; suom. Jyrki Lehtola engl.kielisestä alkuteoksesta The Rules.
Olen lauluihmisiä. Työvuosina aloitin kerran henkilökohtaisen projektin: tutustun uudistettuun virsikirjaan. Virsien osaaminen kun kuuluu kirkon työntekijän toimenkuvaan. Veisailin pari virttä kerrallaan, aamuisin ennen työhön lähtöä. Kaksi vuotta meni, kun kaikki oli kertaalleen laulettu. Voin sanoa: tutuksi tultiin.
Laulua kuuluu elämääni edelleen, mutta virsiä veisaan nykyään vain kirkossa. Ymmärrän vanhempien seurakuntalaisten moitteet virsikirjan uudistuksessa muuttuneista sanoituksista, mutta en enää sitä, että joidenkin harmittelu jatkuu, vaikka uudistuksesta on jo yli kaksikymmentä vuotta.
Virsikirjan sisältö hämmästyttää minua toisesta syystä. 632:n virren joukossa on raikkaita sävelhelmiä, valoisia ja oivaltavia sanoituksia. On vahvaa rukiista leipää sielunnälkään ja armon ja rakkauden sanomaa syntiselle. Yllättävän paljon kirjaan kuitenkin jätettiin tunkkaista patinaa, raskaansorttista valitusta, ikävästi jollottavia sävelmiä, murhetta ja vaivaa, kipua ja kuolemaa. Valitusvirsilläkin on paikkansa, mutta valoisia ja rohkaisevia virsiä on liian vähän.Perinnevirsiähän voivat halukkaat kokoontua veisaamaan herätysliikkeensä kesäjuhlille mielin määrin.
Virsikirjauudistus vei kymmenen vuotta ja oli työläs prosessi. Tarkoitus oli päivittää ja elvyttää veisuuperinne. Mitä tapahtui? Kouluissa ei ole enää aamuhartauksia. Rippikoululaiset osaavat tuskin ainuttakaan virttä tullessaan eivätkä juuri enempää konfirmaation jälkeenkään. Kastejuhliin ei tahdo löytyä virttä, jonka vanhemmat ja kummit tunnistaisivat. Kirkkohäihinsä morsiusparit ehdottelevat maallisia rakkauslauluja. Haudoilla kanttori ja pappi saavat veisata kahdestaan Sun haltuus. – Näin ainakin suurten kaupunkien tuntumassa.
Jos kysyisit lempivirttäni, voisin vastata: niitä on useita, elämäntilanteesta riippuen. Yhdessä veisattu rakas virsi voi olla kokonaisvaltaisen hyvä kokemus.
Helatorstain kirkossa oli mielenkiintoista. Asta-pappi oli rakentanut saarnansa Kristuksen taivaaseenastumisen tekstistä rippikoululaiset huomioiden. Evankeliumien tekstien vertailusta tuli vanhemmallekin kirkonkävijälle valaistusta aiheeseen ja tietoa, joka ehkä oli päässyt unohtumaan tai oli peräti uutta. Tekstit kulkivat nähtävinä alttariseinällä, joten vertailu oli helpompi hahmottaa. Eikä nykytekniikan käyttö pyhän tunnelmaa häirinnyt.
Saarnassa pohdittiin missä taivas oikeastaan on. Aikuinen tajuaa, että raamatun tekstin tarkoittama taivas ei ole avaruuden sinessä, vaikka uskontunnustuksen mukaan Jeesus astuikin ylös. Joka uskoo, että kristillinen taivas on – ja saahan uskoa – ymmärtää myös, että kysymys ei ole näkyvästä paikasta vaan Kristukseen uskovien sielun tilasta kuoleman jälkeen. Taivaassa Jeesus on ihmisiä lähempänä kuin maan päällä ollessaan.
Jumalanpalvelus päättyi lapsuudesta tuttuun virteen Armon lapset riemuitkaa, soittakaa ja veisatkaa – johon Eija-kanttori valitsi riemukkaan kalantilaisen sävelmän. Herran siunaus lausuttiin seurakunnan ylle lempeästi pyydellen: …siunaa meitä ja varjele meitä…
Kaupunkimme koristepuut ovat syttyneet kukkatuleen. Aurinko paahtaa pihakeinuun, katselen miten pääskysen siipi halkoo sinistä avaruutta. Kotikadun koivut hulmuavat vihreinä. Kiitos kesä, että tulit taas.
 15.05. 2010, lämpötila +24  15.04.2010 Edelliset Lastun blogissa
Lienenkö väärässä, jos sanon, että suomalaiset suhtautuvat virolaisiin yleensä hyväntahtoisen ystävällisesti, ehkä myös hivenen ylemmyydentuntoisesti. Viron maa, kansa ja erityisesti kirkko ovat kokeneet kovia aikoja, joiden arvet näkyvät ja tuntuvat vielä pitkään. Taloudellisesti Viro on meistä jäljessä – kuten me Ruotsista. Onkohan ylemmyyteen aihetta?
Meilläkin on ollut ruotsin- sekä venäjänvallan aikamme ja sotavuotemme. Itsenäisyyden merkitys avautuu uudesta perspektiivistä, kun havaitsee sen valtavan muutoksen, joka Viron ilmapiirissä on tapahtunut 2000-luvulle tultaessa. Edistys liittyy toiveikkuuteen ja haluun ponnistella yhteiseksi hyväksi. Kovan kontrollin alla toivo kuolee.
Viinaralliväki on ryvettänyt suomalaisten maineen Tallinnassa, kuten rikoksiin ja ihmiskauppaan syyllistyneet virolaiset Helsingissä. Tavallinen kansa kummallakin puolella lahtea suhtautuu kävijöihin ystävällisesti ja kulttuurinen kanssakäyminen on vilkasta. Suomi työllistää virolaisia osaajia alihintaan. Heillä olisi tekemistä kotimaassaankin, kun joku maksaisi siitä.
Matkaseura
Yksin tai kaksin matkustaminen on hieno kokemus, sillä siinä on mukana jonkinasteinen vapauden illuusio: kohteiden valinnassa, etenemisen ja viipymisen rytmissä. Seuramatkalla on helppoutensa: asiat on pitkälle valittu ja valmisteltu. Ryhmä antaa myös turvaa, jos kielitaito on rajoittunut. On myös erilaista matkustaa tutussa tai satunnaisessa seurassa. Tuttujen kanssa voi olla kokonaisemmin, vieras matkaseura jää kohteliaisuusetäisyydelle.
Viron matkalaisia yhdisti vapaaehtoistoiminta kotikaupungissamme. Lämminsydämisiä ja avarakatseisia ihmisiä, sanoisin. Mieluusti lukeudun tähän joukkoon. Olemme toisillemme tuttuja ihmisiä, joita nähdään hyörimässä toisten iloksi ja avuksi. Tutun matkaseuran elämän arvot ovat pitkälle yhteiset, siinä joukossa voi olla kotonaan matkallakin.
Kissanpurema ja muuta mutinaa
Useamman päivän reissulla alkavat persoonallisuudet erottua. Tuttuihinkin voi tutustua vielä paremmin! Löytyy ihanaa huumoria, keskinäistä avoimuutta, toinen toisensa kuuntelemista. Tässä seurassa pyritään välttämään sitä tavallista, että pariskunnat muodostavat oman klikkinsä ja yksin matkustavat omansa.
Matka yllättää aina. Lähimmäisten pinna saattaa kiristyä, kun jonkun matkalaisen huumori onnahtaa, joku pitää liikaa melua itsestään tai hiljaisempi sattuu puheripulisen naapuriksi pitkille bussimatkoille. Sairaalareissuilta onneksi vältyttiin, vaikka kylmyys pahensi puolikuntoisena lähteneiden oloa ja majapaikan kissa puraisi eläinystävää käteen. Monenlaista voi sattua, mutta apua löytyy aina, kuten kotinurkillakin.
Mu isamaa
Kartanoita restauroidaan ja esitellään ylpeinä. Kaupunkeihin nousee pankkien ja hotellien lasitorneja. Otepäähän rakentuu valtava urheilukeskus, jonka toivotaan tuovan rahaa valtion kassaan. Maaseudulla kodit saattavat näyttää luhistuvilta hökkeleiltä, mutta pihassa kuopii onnellinen kana. Lähiöiden ankeissa kerrostaloissa unelmoidaan paremmasta. Keski-ikäisten ja nuorten aikuisten sukupolven arvot ovat ehkä vielä hukassa, mutta mummojen usko ja toivo kannattelee lasten tulevaisuutta. Laululavoja kunnostetaan kylissä ja kaupungeissa. Se kertoo, että rakkaus isänmaahan elää.
|
|
