Jo lähtösatamaan tullessa tajusin, että kertakäyttösadetakkikin on parempi kuin ei mitään. Siis kurvasimme kaupan kautta. Tottuneilla saarenkävijöillä oli tietysti oikeat sadepuvut. Sateenvarjo olisi ollut naurettava kapistus tällä matkalla eikä sitä kellään ollutkaan. Pisaraista merituulta ja pärskeitä halkoen kiisi taksivene perille tunnin matkan päähän Korppoon Galtbyn venesatamasta Kihdin selällä sijaitsevaan Jungfrukäriin. Kohta perillä kävi selväksi, että tämä on survival-reissu minun mittakaavassani. Eikä kaduttanut yhtään.

Laiturista käpsehdimme reppuinemme ja muine kantamuksinemme saaren sisäosaan johtavalle pikkutielle. Rinkat ja muu painavampi varustus lastattiin siinä maitokärriin, jolla Raisa ne työnteli Vartijatuvaksi kutsutulle torpalle, johon majoituimme. Torpassa oli keittiö, tupa ja viisi kamaria. Kukin etsi mieleisensä petin, jonka tuntumaan levitti tarpeistonsa. Huonetoverikseni osui ennestään tuttu Anneli, joka viritti heti kohta näppärästi tulen kaminaan. Naapurihuoneessa toimittiin samoin. Se oli oleellista. Talven jäljiltä asumattomat huoneet alkoivat hitaasti lämmetä ja luovuttaa kosteuttaan. Ulkorakennuksesta löytyi kaksi huussia, seinustalta käsienpesupaikka. Tuvassa oli sähköt, vessakin, mutta se ei ollut toimiva. Olimme saaneet täysin olosuhteita vastaavan ennakkoinfon, joten useimmilla ei sopeutuminen kauan kestänyt.  

Sade oli sentään tauonnut, mutta märkää oli, kun läksimme talsimaan majapaikasta rentukkametsän halki menevää polkua Luontotuvalle. Rantakosteikosta haeskeltiin kulkukelpoista kohtaa. Tupa oli kallioiden suojaan laudasta kevyesti rakennetun aitan tapainen. Siinä oli toisessa päässä kenttäkeittiö kaasuliesineen ja –uuneineen sekä tarjoilupöytä, toisessa kaksi pitkää ruokapöytää jakkaroineen. Meille oli katettu kuumaa purjoperunakeittoa, lämpimiä piirakoita ja ruisleipää, kurkku- ja tomaattisiivuja, leikkeleitä sekä raikasta vettä. Että voikin maistua hyvältä. Saman tien tutustuimme esittelykierroksella toisiimme. Kirjoittajakurssilaisia oli kahdeksan ja ohjaajamme Heli. Luontomatkaajia oli kuusi ja heistäkin kaksi oli yllättäen minulle ennestään tuttua. Meistä kaikista pitivät sydämellistä huolta reippaat monitoiminaiset Raisa ja Ulla, jotka olivat etukäteisjärjestelytkin hoitaneet suvereenisti.

lehtokielo

lehdestetty puu

Aterian jälkeen kuljimme pätkän luontopolkua, kuuntelimme lintuja ja tutustuimme saaren harvinaisiin kevätkukkiin. Seljakämmekkä, jota paikalliset kutsuvat nimellä Adam och Eva blomman, kukki ihanin valkein (Adam) ja viininpunaisin (Eva) kukinnoin. Lehtoleinikkiä oli siellä täällä keltaisinalämpäreinä. Kalliokieloja ja lehtokieloja oli runsaasti. Yleisempiä kukkivia, kevätlinnunhernettä, rentukoita, kevätesikkoja sekä orvokkeja oli kaikkialla. Kukkasieluiselle juhlaa! Lehtojen tervalepät, haavat, saarnit ja hieskoivut yksilöllisine runkoineen tekivät maisemasta erilaisen kuin mantereella. Osa puista oli lehdestetty, joka tarkoittaa rungon katkaisemista parin metrin korkeudelta. Näin aluskasvullisuus rehevöityy, ja kesäksi saareen tuodut lampaat ja lehmät saavat syötävää. Vartijatuvan pihapiiristä aukeava lehdestetty metsä oli yön hämärässä aavemainen näky.   

Saaren päiväjärjestys rytmittyi työskentelyjaksojen, ruokailujen ja vapaa-ajan kesken. Luontoväki pystytti oitis kiikarinsa ja kameransa jalustoineen kallioille. Kirjoittajat kokoontuivat aloittamaan työskentelyä Vartijatuvan pöydän ääreen huopiin ja villapaitoihin kääriytyneinä. Teemamme oli Äiti, äidit. Ryhmän prosessit lähtivät heti liikkeelle Helin valitsemien, aiheeseen liittyvien runojen vauhdittamana.

Lapset juoksevat pois. / Mutta äidit / kulkevat vaiti kotipihassa. / Minunkin äitini kantaa ikuisesti / tuhkaämpäriä marjapensaan juurille.

Lapset juoksevat, juoksevat pois. / Mutta äidit / istuvat yhä jossain kuistilla. / Minunkin äitini kuorii ikuisesti / multaisia perunoita kuistin nurkassa.

Maa murtuu, taivas jäätyy./ En löydä tietä avaruuden ääriin. / Mutta äiti, hän on pihalla, / hän kulkee elokuisen illan halki / peittämään kurpitsapääni pyyheliinalla.

(Aulikki Oksanen)

(Paratiisisaaressa 1/3)              *jatkuu  

Luinpa puoleen väliin Tommi Melenderin kirjallisuusesseet Yhden hengen orgiat. On suvereenia löpinää kirjoista. Loppuun asti en teosta ehtinyt, kun oli vähän kiireinen viikko ja lainausaikakin loppui.  Sen kyllä tajusin, etten minä mitään kirjallisuudesta tiedä. Luin sitten Mervi Kantokorven arvion Melenderin kirjasta Hesarin nettisivuilta. Heräsi vain kysymys: kirjoittavatko kirjaviisaat toisilleen? Onko siis tavallisella lukijalla oikeus sanoa mitä ajattelee lukemastaan?  Minä raukka en ymmärtänyt paljonkaan Melenderin esseistä, kertokoon ken ymmärtää. Sen sijaan viimeisen Antiaikalaisen postauksessa on mielenkiintoista tarinaa kirjoittamisen ohjauksesta toimittajille eikä Melender tietenkään ole samaa mieltä mistään kenenkään kanssa.

Laura Save;  Paljain jaloin     WSOY 2013

Kaltaiselleni lukijalle, jolla on taipumus eläytyä hyvinkin voimakkaasti romaanin päähenkilön kokemuksiin, on rankkaa lukea nuoren ihmisen syöpätarina. Kokemusta ei tee yhtään helpommaksi, että heti alkuun ymmärtää, että romaani ei ole täysin fiktiivinen. Laura on nuori lääketieteen opiskelija, jonka elämän osteosarkooma-diagnoosi muuttaa traagisesti ja totaalisesti. Sinnittely vaikeasti nitistettävän syöpämuodon kanssa herättää kunnioitusta, ehkä eniten siksi, että minkäänlaista uhriutumista päähenkilössä ei tunnu tapahtuvan. Hän vain ponnistelee selviytyäkseen helvetillisistä hoidoista, toistuvista pettymyksistä ja ikävistä käänteistä. Hän jaksaa ajoittain jopa tarkastella tilannetta puolisonsa ja pienen poikansa näkökulmasta. Laura päätyy lopulta pohtimaan myös kuolemaa, sivuaa miksi-kysymyksiäkin, mutta suhtautuu hämmentävällä reippaudella  käytännöllisiin ongelmiin, joita amputaatio ja muut ulkonäkömuutokset aiheuttavat. – Dokumentti ei tunnu lohduttomalta lopputulemastaan huolimatta: kirjoittaja ehtii kuolla ennen romaanin ilmestymistä.  

*

Riikka Ala-Harja;  Maihinnousu                      LIKE 2012

Riikka Ala-Harjan kuudes romaani on jo ehtinyt herättää jonkinmoisen skandaalinpoikasen ja keskustelun aiheesta voiko kirjailija käyttää romaanin pääaiheena tuntemansa henkilön tarinaa. En haluaisi itse päätyä tunnistettavasti tuntemani henkilön kirjoittaman romaanin päähenkilöksi, jos elämässäni olisi jotain todella kipeää tapahtunut. Muuten kaikenlaisia tarinoita pitää voida kirjoittaa elämään kuuluvista aiheista. Erilaiset elämänkohtalot ovat yhteisiä meille ihmisinä. Kirjassa on kysymys avioerotarinasta ja samanaikaisesti sattuvasta 11-vuotiaan tyttären sairastumisesta leukemiaan. Historiallisen Normandian maihinnousun traagiset ja banaalitkin yksityiskohdat kulkevat rinnan äidin kipujen kuvauksen kanssa, muodostuvat jotenkin metaforaksi taistelusta syöpää vastaan.  – Ala-Harjan tyyli on huokoinen, usein lauseet ovat eri riveillä, kappaleen voi muodostaa pari kolme lausetta. Toisaalta tyyli helpottaa vaikean aiheen käsittelyä lukijan mielessä, ajoittain se voi myös tuntua takovalta.

*

Elina Halttunen;  Syysvieraita                           Teos 2012

Teatteriperheen kasvatti, dramaturgi ja suosittujen tv-sarjojen ja elokuvien  käsikirjoittaja Elina Halttunen on kirjoittanut myös romaaneja, joista Syysvieraita on toinen. Romaani kertoo rakkaudesta ja rakkauksista, salaisista suhteista ja valheiden verkosta. Romaanin tarinassa kieppuvien henkilöiden määrä hipoo lukijan sietokyvyn rajoja. Ehkä siitä juuri jää sekava vaikutelma, joka ei anna vastausta kysymykseen miksi tämä tarina on kirjoitettu. Halttusen toteava tyyli voi toimia kuvan kanssa käsikirjoituksena, mutta on romaanissa  pitkän päälle puisevaa.  – Kustantaja kehuu kirjailijaa, lukija huokailee pitkästyneenä.

*

Siri Hustvedt;  Kesä ilman miehiä       suom. Kristiina Rikman     Otava 2011

Tämä taisi olla viimeinen Hustvedt, jota en ollut lukenut. Kirjailijan tyyli on niin omaperäinen, että sen tunnistaisi, vaikka ei tietäisi.        Kesä ilman miehiä on kertomus naisesta, joka jää kokoilemaan elämänsä sirpaleita miehen poistuttua suhteesta ’paussille’. Yhtä paljon kuin päähenkilöstä, Miasta, tarina kertoo hänen lähi-ihmisistään ja heidän keinoistaan selviytyä suhteissaan ja suhteistaan. Kun Mia alkaa toipua järkytyksestään, mies palaa paussiltaan eli toisen naisen luota ja vasta romaanin viimeisellä sivulla paljastetaan miten tarina päättyy. Romaanin nimi viittaakin siihen, että miehet ovat tavalla tai toisella kaikkien tarinan naisten elämässä paussilla, poissa kokonaan tai löyhästi läsnä. Symbioottisen parisuhteen ainoa pelastus onkin paussi, välimatkan tai aikalisän mielessä. Symbioosi syö suhteesta kaiken hapen niin, että lopulta jompikumpi tukehtuu, ellei muutosta tule.  – Hustvedt kuvaa loistavalla tyylillä amerikkalaisten naisten elämän kuvioita. Teksti kieputtaa lukijaa Mian ajatus- ja kokemusmaailmassa. Oivalluksia syntyy.

*

André Brink;   Intohimon oikeudet                  suom.Seppo Loponen             WSOY 2001

Eteläafrikkalaisen Brinkin Valkoinen kuiva kausi vuodelta 1981 on jäänyt mieleen ja päätin tutustua hänen uudempiin romaaneihinsa. Tässä tarinassa kerrotaan Kapkaupungissa asuvan vanhan kirjailijan, Rubenin hullaantumisesta nuoreen vuokralaiseensa, Tessaan ja heidän välilleen kehkeytyvän suhteen erikoislaatuisuudesta. Yhtä paljon kuin vanhan miehen intohimosta tarina kertoo mustasukkaisuuden tunteista ja kamppailusta niiden voittamiseksi. Brinkin tapaan tarinassa on myös vahva mystinen juonne. Apartheidia vastustavan kirjailijan yhteiskunnallinen tematiikka näkyy tässäkin teoksessa lahjomisineen ja väkivaltakuvioineen. Brinkin tarinat eivät ole helpoimpia lukea, herättävät raastavia tunteita. Jokin määrittelemätön ja odottamaton vastenmielisyyden häivä hiipi mukaan yksityiskohtaisia intohimon kuvauksia lukiessa. Pitäisi ehkä lukea muutkin uudemmat, että voisi hahmottaa ikääntyvän kirjailijanko tyyli on muuttumassa vai lukijako on herkistynyt. Käännöksessäkin (tai oikoluennassa?) on huolimattomuutta.

*

Inka Nousiainen;   Kirkkaat päivä ja ilta      Siltala 2013

Kiinnostavan, minulle uuden, 70-luvulla syntyneen kirjailijan tuore romaani löytyi kirjaston uutuuspöydältä. Sujuva ilmaisu, mietitty tyyli, kyky herättää lukijassa vastakaikua ja tarina, joka kutsuu mukaan – siinä resepti, jolla saa uuden lukijan etsimään kirjailijan aiemmankin tuotannon käsiinsä. Romaanissa liikutaan sotavuosissa. Päähenkilö on nuori opettaja, Ida, ensimmäisessä työpaikassaan. Kohtalokas tapaaminen sillalla jättää häneen ikävän, joka saa täyttymyksensä harvoina, yllätyksellisinä tapaamisina ja niiden väistämättömänä seurauksena tulevan uuden elämän myötä. Elämä ei anna enempää, mutta se, minkä Ida saa, jää elämään ja jatkamaan tarinaa. – Miellyttävä, antoisa lukukokemus.  

Sovittu oli perinteiset terassikahvit iltapäivällä Yst. Sosiaalineuvoksen pihassa. No, aamu oli pilvessä ja ennen puoltapäivää jo satoi. Ihan kuin iltauutisten jälkeen oli kerrottu. Huokaus. Ei sitten. Katsotaan ensi viikolla, sitä ennen tässä on muuta.

Olkalaukkuun on pakattu kumisaappaat, pesukamat ja vaatetta, isompaan reppuun makuupussi ja oma tyyny. Pikkurepussa kulkee ne tärkeimmät, epävarmat odotukset ja pelot; kamera, kirja ja kynä, silmälasit, puhelin ja vesipullo. Akut on vielä ladattava ja laturit survottava mukaan. Ihan en tiedä mitä on edessä ja kenen kanssa, mutta huomennahan se selviää.

Toisella oli tänään hammaslääkäritreffit. Se ei tykkää. Enkä minä. Olin toissapäivänä. Mietin miten odontologit sietää elämäänsä, kun niitä niin kammoksutaan ja pelätään. Minun lääkärini mutisee kerran vuodessa kalustoani tutkaillessaan itsekseen, onneksi en ymmärrä sen mutinoita, mutta kuvitella voin, että se olisi mieluummin golfradallaan kuin tämmöisissä töissä. Lähtiessä se aina sanoo mihin kamaluuksiin saa varautua seuraavalla kerralla. Näkemiin ja tervetuloa. Huh.

Oikein kybällä riemastuin viimeksi viikko-ostoksilla prismakaupassa, kun olivat uusineet ostoskärryt. Ei sitä uskoisi, miten voi ärsyttää joku toistuva arkinen asia, vaikka siitä ei jaksa alinomaa valitella. Niin kuin kolisevat ostoskärryt isossa kaupassa. Sinänsä ei ole iso juttu, mutta vuodesta toiseen kerran viikossa sen huomaa. Nämä uudet kärryt ovat unelmakevyet ja äänettömät. Uudistuksen tuulet olivat tuoneet valittavaksi myös muutamia mummokärryjä, jossa oli pienempi koriosa sekä rollaattorin tyyliin istumalauta. Kerroin iloni kassalla, jossa myös oli huomattu kaupan taustamelutason laskeneen. Bravo!

Vaihteeksi käymme joskus paikallisessa citymarketissakin, mutta loppulasku on aina tavallista suurempi. Se johtuu sekä hintaeroista että valikoiman runsaudesta, joka taas houkuttaa poimimaan kokeeksi kaikenlaista kohdalle osuvaa ’listan ulkopuolelta’. Oudommassa kaupassa saa myös kävellä kilometrikaupalla ennen kuin löytää etsimänsä. Niinpä palaamme aina harharetkiltä tuttuun kauppaan.

Otanpa esiin vielä yhden arkisen jutun: kauppojen kanta-asiakaskortit. Todellista hyötyä niistä on vain sille, joka ostaa pääasiallisesti ja viikottain saman ketjun liikkeistä ja käyttää muitakin ketjun palveluita, esim. hotelleita ja ravintoloita. Mutta kun joka kaupassa niitä ensin kysytään ja jos ei ole, sitten tyrkytetään! Olenkin ruvennut sanomaan: saanko vain maksaa ostokseni?

Sunnuntai oli suloisen lämmin. Söimme eka kertaa pihassa ja nukahdin keinuun. Se on juhlaa! Toukokuu kukkii. Ja tammikin on puhjennut lehtipukuun, viimeisenä pihan puista.

Oh, minua. En jaksanutkaan kärvistellä Leijonajoukkueen mukana pronssipeliä kokonaan. Kun peli tasoittui viimeisessä erässä, tulin tv:n ääreen nautiskelemaan maalit ja jännäämään ratkaisua. Minusta pojat pelasivat resursseihin nähden hyvän turnauksen, varsinkin alkusarjassa. Monta kutkuttavan jännittävää ottelua saimme nauttia. Rankkarikisahan on sitten aina onnenkauppaa. Hyvä jätkät, suru pois!

Muuten olin upoksissa Isän muistokirjan tekoon. Olen löytänyt tiedostoistani melkoisen määrän surutekstejä, joita työstin. On jotenkin kipeä olo. Mietin, mikä on kaipauksen ja ikävän sävyero.  Kaipaan joskus Isää, seesteisesti, lämpimästi. Jos ikävöisin, olisiko jokin riitasointu, prosessi kesken?

Niin virtaavat vedet, uomassaan pyörteillen. Ja koivun lehdet taipuvat janoisina vettä kohti. Luoja puhuu luonnon kieltä ja hengen koskettama sen kuulee.

Eilen mentiin vapaaehtoiskuvioista tutulla porukalla maalle kesäillan viettoon. Tuskin oli bussimme oljentautunut moottoritielle, kun matka tyssäsi tyystin jonoon. Mediheli näkyi laskeutuvan jossain edessä päin pientarelle. Toinen räpelsi kännykällä netistä saman tien tiedon, että kyseisellä moottoritien osuudella oli sattunut onnettomuus, jonka vuoksi liikenne on seis kunnes poliisit ovat hommansa hoitaneet ja kolariosapuolten ajoneuvot on raivattu kaistoilta. No niin, moottoritiellä kun jono seisoo, senhän tietää, että siitä ei mihinkään pääse. Onneksi ei ollut kovin kireä aikataulu, joten odoteltiin rauhassa. Siinä oli hyvästä seurasta kovasti apua.

Perillä syötiin, saunottiin, paistettiin makkaraa, syötiin taas ja aina välillä laulettiin, kuten hyvän seuran retkiohjelmaan kuuluu. Muutama kävi saunasta uimassakin ja kehuivat kovasti järvessä veden olleen ’ihan lämmintä’.  Kiertelin metsäpolkuja sillä välin, kun toiset saunoivat. Mustikanvarvut kukkivat, metsä tuoksui kevätkesän tuoreutta. Ja silloin kohtasin sielunperhoseni, jota koko pitkän talven olin kaivannut. Se on tullut kotelostaan! Se lentää!

Toinen päivysti siinä makkaraa pureskellessaan netistä lätkäottelun tilannetta. Kyllä oli kylmäävä tieto, että kolme-yksi niin äkisti kääntyi kolme-kolmeksi. Olin onnellinen, että en ollut räytymässä kotona tv:n ääressä noita lukuja tuijottelemassa vaan hyvässä seurassa lapsuuden lauluja laulelemassa. Oli tunne, ettei elämä siihen lopu, kävi ottelussa miten kävi. – Ja kyllä koko bussillinen sitten taputti, kun Toinen pääsi julistamaan voittonumeroiksi 4-3.  Bussin kurvatessa lähtöpaikkaan tuli vastaan numeropaitaan ja kaulahuiviin sonnustautunut lätkäfani, joka näytti meille voitonmerkkiä. Hyvä seuramme vilkutti iloisesti takaisin. JEEEE..

Joo, Pissismummo kävi taas Paikan Päällä. Otti oikein velosipedin allens ja kypäräpäin poljeskeli kotiosoitteesta Mummokeskukselle. Kun ookkarin labravuorotaulussa seisoo 190 ja risat ja sun jonolapussa 220 ja risat, sä tiedät, että vuoro ei valkene ihan kohta. Sitäpaitti istumapaikat oli vähissä, vaikka muutama jo avitti ruuhkaa kahvion puolella istuskellen.

Ootellessa oli aikaa kattella porukkaa, kun lehtipino tarjosi vain syksyllisiä, puhki luettuja  Seiskoja tai korkkaamattomia Syöpä-, Diabetes- ja Sydän-lehtiä. Siellä täällä takarivissä  istuksi jokin pappa beessinvärisessä kesäpuserossa ja pyöritteli lippalakkiaan. Ylivoimaisesti eniten odottelevassa porukassa näkyi olevan pienikokoisia ja  pyöreämuotoisia,  harmaakiharaisia mummohenkilöitä, jotka selostivat vaivahistoriaansa toisilleen.  – Meitä on melko paljon tässä maailmassa, tuumi P.Mummo itsekseen. Tajusi hän kumminkin etsiytyä sivuseinustalle takariviin punaisissa farkuissaan ja kypärä kainalossa.

Tätä taustaa vasten jokaikinen käytävältä toiselle risteilevä hoitohenkilö, ulko-ovesta tallustava työhaalarimies savisissa saappaissaan, nilkuttava koulupoika tai shortseissa ja sandaaleissa saapuva pärskivä teini herätti ansaitsemansa huomion tuolirivistössä. Puhumattakaan erittäinkin  raskaana olevasta nuoresta äidistä, jota saatteli afrikkalaistaustainen mies.

Vastaanottokäytävän puolelta askelsi siihen joukon jatkoksi nöyrän näköinen keski-ikäinen mies painelemaan infoluukun jononappulaa. Pissismummo tarkkaili miestä, kunnes keksi miten tuo niin nöyrältä vaikutti. Seikka ei johtunut Systeemiä kohtaan tunnetusta kunnioituksesta, vaan siitä, että mieshenkilö oli huomattavan pitkä, hänen oli kuljettava ovista ja katosta roikkuvien opastaulujen takia kumarassa. – Ei oo elämä helppoo pitkällä pätkäin maailmassa, ajatteli P.Mummo myötätuntoisesti. – Mummokeskus on mitoitettu pääasiallisen asiakaskuntansa mukaan.

Oi, miten ihminen voikin ilahtua yhä uudestaan näistä lämpöisistä aurinkopäivistä, joita on riittänyt kohta kuukauden ajan. Toinen toi vajasta pihapatiolle kesän: keinun ja pöydän tuoleineen. Tulppaanien tulenliekit loistavat perennapenkissä.

Tänään kävelin lähikauppaan pitemmän reitin mukaan, mennen tullen metsäpolkua. Katua ylittäessä kaupan kulmalla tuli vastaan ahdistuneen oloinen nuori nainen. Hän ei katsonut kohti, mutta sanoi ohi mennessään: Olen niin kauhean masentunut. Hänellä ei ollut puhelimen piuhoja korvilla, joten arvelin, että hän vain halusi kertoa jollekin pahan olonsa. En voinut siihen pysähtyä, mutta ajatuksissani jäin toivomaan hänelle helpotusta.

Metsässä hengitin syvään raikkautta. Mustarastas siinä tanssahteli edelläni polulla kuin ei maailmassa mitään murhetta olisikaan. Kotona istuin pitkään pihakeinussa ja ajattelin, että olemme kaikki samaa luomakuntaa, ihmiset, linnut, puut ja kukat. Onnelliset ja ahdistuneet, kiireiset ja leppoisat. Jumala katsoo meihin kaikkiin, rakastaen.

Mikä päivä! Pääskyset ovat tulleet! Ihan kesää! Ajelin kotikaupunkia ristiin rastiin kamera mukana. Koivut herkimmässä vihreässään. Kirsikkapuut vaaleanpunaisissa kukkapitsimekoissaan. Pihat ja puistot narsisseja ja tulppaaneja tulvillaan. Ahh.

Kävelin pyörineni pienen valkovuokkometsikön läpi menevää polkua, kun koivusta puhkesi ihmeen kaunis liverrys. Siihen seisahduin ja minussa soi se ihmeellinen sävelmä, jonka jokaikinen säe oli erilainen. Kauan katseltuani vasta keksin laulajan yläoksalta. Punarinta!