Ehkä kaipasin kosketusta itseeni, kun lähdin tavallisena aurinkoiseksi kääntyneenä arkipäivänä kotikaupungista Isoon kaupunkiin. Sain mitä hain, kosketuksen sisimpääni kätkeytyneeseen (ja nykyisellään kaivattuunkin) yksinoloon. Onnistuin kulkemaan kaupungissa sillä tavalla ulkopuolisena, ettei mikään tuttujen merkityspaikkojen ympärillä ja ohessa hälyävien ihmisten touhussa tunkeutunut läpi eikä vaatinut osaansa. Aina se ei onnistu.
Kampin kappelissa istahdin keskivaiheille. Penkin toisessa päässä meditoi nuori mies syvässä hiljaisuudessaan, lähes liikahtamatta. Moni tuli ja meni, kuului kuiskauksia, keskusteluakin ja oven takaista elämän kohinaa. Katselin alttarikukkien vihersävyistä asetelmaa. Keskellä siinä oli ruoko. Ajattelin, Jumala rakastaa maanvärisiä, kukattomia ruokoja, särkyneitä ja vielä särkymättömiäkin. Lähtiessä kappelin pastori kysyi mitä pidän paikasta. – Kerta kerralta enemmän pidän tästä yksinkertaisuudesta, vastasin.
Lempikahvilassani olivat uusineet pöydät ja istuimet sitten viime käynnin. Oliko se toukokuussa? Mukavampia nämä uudet, ehkä, mutta jotenkin tavanomaisia. Onneksi mustavalkoiset valokuvat seinillä olivat ennallaan, sämpylät ja salaatti olivat herkkua kuten aina ja kahvi vahvaa ja hyvää. Vastapäätä istui mies, joka kirjoitti, lähipöydässä ystävättäret viinilaseineen.
Nousin Tähtitorninmäen ja laskeuduin raput. Poikapolttariporukka oli videoimassa portailla tanssivaa kaveriaan. Laskeuduin portaat tyynesti kuin filmitähti vanhassa elokuvassa eivätkä pojat herjailleet. (Toivottavasti videointi keskeytettiin siksi aikaa.) Tanssiesitys oli kyllä magee.
Pyhän Henrikin katedraali antoi täysin hiljaisen, pyhän yksinolon hetken viileässä rauhassaan. Muistelin Taizén matkaa 24 vuotta sitten, matkaa, joka muutti elämäni. Muistelin Anna-Maijaa, rakasta äitiämme, jonka opin tuntemaan silloin. Olkoon hänen leponsa suloinen.
Kävely jatkui Kaivopuiston halki merimetsoja väistellen. Rannan kioskista sain lempparijäätelöäni, nougat’a, jota autuaana nuoleskellen maleksin rantabaanaa, kunnes tuli vapaa penkki vastaan. Siinäpä oli sitten ihana istua merituulessa ja katsella valkean laivan lähtöä. …Laivat lähtee ja satamaan jää pieni vana joka hiljaa kuihtuu pois…
Ja Espan lavalla sykki jazz.
Kesän lämpimässä sylissä, auringon hymyssä ja sateen virkistävien pisaroiden alla on hyvä muistaa kuolemaa, omaa kuolemaansa. Jossain tuolla edessä päin se on, odottaa, että ehdin sinne.
Maailmassa on paljon aidosti viihtyisää, kaunista, aisteja lumoavaa, nautittavaksi tarkoitettua. Paljon on myös pinnallista kuohua, ilon räimettä ja totuuden nimissä roihuavaa, kitkeränä savuna haihtuvaa.
Kristallihetket, jotka elämä antoi ja vielä antaa, niistä kiitän.
”On olemassa kirkas ja valoisa tie / pisarat ja kukkasten lehdet putoavat kaikkialle / oli olemassa vielä kerran sanon oi kauniit ihmiset / taivaat ja yksi taivas ja maa oli kimmellystä tämän muotoa / ja tämän muotoa meri ja ilma. Ja hävitäkseen kaikki – / kun pisarat ja kukkaset putoavat / on olemassa kirkas ja valoisa tie”
(Runo Jyrki Pellinen)
Kirkossa. Markus-papin saarna oli eräänlainen meditaatio tavallisen seurakuntalaisen kosketuskohdista kirkkoon. Meditaation yhdistävänä teemana oli vuorella Kristuksen kirkastumisen hetkellä Pietarin sanoma: ”on hyvä, että me olemme täällä”.
Kasteesta alkaen on nimeni ollut kulloisenkin kotiseurakunnan kirkonkirjoissa. Kuolemaani asti niin tulee myös olemaan. Vaikka näin olen sangen kirjavassa seurassa. Vaikka rinnalla kulkee monta, jonka mielipiteitä tai raamatuntulkintoja en ymmärrä. Vaikka samaan ehtoollispöytään polvistuu eri tavalla uskovia ja uskomattomiakin yksilöitä. Ihmiset tulevat ja menevät kulloisenkin tuulen työntäminä. On hyvä, että kirkko on yhteisö, joka ei erota vaan yhdistää.
 Juhannuskukka Pilvehtii luvattu hellepäivä. Me kuumuudessa viihtymättömät ilahdumme. Kaupunki henkäilee rauhaa, aktiiviväki on kaasuttanut täältä joka niemeen notkoon ja saarelmaan täyttämään keskikesän unelmaansa. Saunat siellä sauhuavat, eväskasseja puretaan ja grillitulia viritellään. Illemmalla loimottavat kokot rannoilla ja jossain haitari soittaa haikeaa kesäillan valssia.
Me katselemme täällä kahdestaan miten linnunpojat opettelevat lentämään pihassa. Moni on jo kopsahtanut ikkunalasiin. Toinen meistä oli vähällä joutua välilaskupaikaksi pihassa hiljaa istuskellessaan. Viime hetkellä urhea siipiveikko huomasi, että harmahtava hiuspehko ei olekaan sammaleinen puunoksa. Aamulla yksi pikkuisimmista kurkki ikkunalaudalla uteliaana sisälle. Piha soi ilosirkutusta!
Ah, juhannus! Mikä ihana aika unelmille ja täyttymyksille. Voihan olla myös pettymyksen karvautta, osattomuuden tuntoja, kenties viiltäviä pelonhetkiä. Ajattelen myötätunnolla heitä, jotka ovat töissä turvaamassa järjestystä ja paikkaamassa epäonnisten haavoja.
Ei ole juhlaa, jonka perästä ei koita arki, lomalaisillakin. Tavataankos taas tuonnempana näissä merkeissä. Hyvää juhannuksen jälkeistä kesää!
tyttö tulee niityltä. hän on kuullut kissankellojen sinisen helinän, huomannut orvokkien iloiset silmäniskut ja heinien hilpeät tanssit pientarilla. tyttö poimii kukkia, panee mukaan heinän helpeitä ja pihaan tultuaan sitaisee villalangan pätkällä niistä ihanan kimpun. äiti kitkee toimeliaasti kukkapenkkiään. daaliat ovat jo uhkeilla nupuilla, asterit tomerasti kasvussa ja isot päivänkakkarat täydellisinä prinsessoina penkin päissä. tyttö ojentaa kimppuaan äidille. – no jo on kimpuntura, äiti hymähtää
nainen kulkee niityn reunaa. kissankellot helisevät yhä sinistä, orvokit kurottavat ujosti pikkuisia kasvojaan, heinät keinuvat hiljaa kesätuulessa. nainen pysähtyy, katsoo yli niityn, hengähtää muistoaan. jossain rääkäisee ruislintu, joelta nousee usvaa. metsän hengitys tuoksuu kieloilta. nainen ajattelee kulkevansa huomenna rautaportista koivukujaa käsissään kimppu päivänkakkaroita. hän jättää ne haudalle, jossa daaliat ikuisesti kukkivat
raskaina taipuvat syreenin valkeat tertut hämärässä kesäyössä. tuoksu täyttää pihan, viipyy hetken öisen kulkijan mukana. jossain kauempana kujertaa yölintu vaimeasti. kaupunki hengittää hiljaa
tyttö seisoo kalliolla, katsoo alas rantaan. poika seisoo rannalla, katsoo kalliolle. juhannustulet palavat, unelmat roihahtavat kuin kipinät taivaalle, polttavat reikiä todellisuuteen alas sataessaan. poika liikahtaa, lähtee nousemaan kalliolle menevää polkua. tyttö värähtää, on kääntymäisillään mutta jää paikoilleen. nurmelle nousee kaste, savu tuoksuu puhtaalta, liekkien kuvajaiset leiskuvat vedessä
mies nukkuu huoneen hämärässä, nainen herää unestaan, kuuntelee toisen rauhaa. helteinen päivä on uuvuttanut molemmat. nainen ei heti saa unta, nousee vuoteelta, avaa oven ja astuu paljain jaloin yön viilentämään pihaan. jostain lehahtaa valkea perhonen ja katoaa mutkitellen pensaisiin. sieluniko se oli, nainen havahtuu, seisoo siinä valkeassa yöpaidassaan. puu valuttaa vahvaa vihreää. tuuli on nukahtanut jonnekin tammen lehviin
nainen muistaa kaukaisen veden, siihen kuvastuvat rannan kalliot, puut ja kaislikko. muistaa kuun, jonka valohuntu laskeutui vedenkalvolle, muistaa ihollaan, miltä tuntui solahtaa kuunsiltaan veden värähtämättä. muistaa rannalla kyyristelevät pensaat, satakielen laulun niissä. eivät unohdu suviyöt, yöt suviset, eivät
Ovi rapsahtaa kiinni, hetken kuuluvat askeleet pihakäytävällä, sitten on hiljaista. Mies lähti auttamaan Esikoista talon yläkerran remonttia edeltävissä purkutöissä. Pihassa on kuumaa. Orvokit makaavat ruukuissa pitkin pituuttaan, johonkin niiden kukkavarsien nestejännitys aina häviää, vaikka kuinka kastelisi. Muistelen eilistä, pesukoneen hyrinä taustoittaa.
Pienet lotrasivat pihassa veden kanssa. Katselin niiden touhuja keinusta. Tuon tuostakin jompikumpi risteili siihen selittämään jotakin. Kun laulahdin ’keinutaan, keinutaan’, lapsi kiipesi viereen, heittäytyi tyynyille ja nauroi onnellisen pikkutytön naurua.
Pienelle lauloin kaikkia mieleen juolahtavia, kesäisiä. Eilisistä suosituin juolahduslaulu oli Tuli tuulan tuli tuli tei… Lapsi kuunteli tarkkaan, katsoi suun liikkeitä, nauroi onnellisena ja pyysi yhä uudestaan: tuli tei. Lukemattomien toistojen jälkeen hän yhtäkkiä lauloi itse ihan oikein, ja mummeli sai nauraa ihastuneena.
Miniä sanoi, että Pienellä on uhma-aika. Jos kysyy vastaus on aina ei tai EI. On siis taluteltava toivottua vastausta kohti kiertoteitä eikä kysyttävä suoraan.
– Mennäänkö päiväunille vai lukemaan, kysyi mummeli, kun ruokaa on näykitty ja pöntöllä istuttu tuloksekkaasti. No lukemaan tietysti. Pieni sai valita kaksi kirjaa. Mentiin mummelin vuoteelle pötkölleen kirjojen kanssa. Kun molemmat oli luettu, Pieni pomppasi ylös ja ilmoitti kimakasti, että EI aio nukkua päiväunia. Mummeli sieppasi pojantyttären kainaloonsa, haettiin pehmoinen Poronpoika siihen kaveriksi odottamaan ja sitten se Pienelle kuuluva nukkulaulu Aa aa allin lasta, pientä linnunpoikaa… Se osoittautui jälleen hyväksi unipilleriksi. Kohta väsynyt Pieni kellahti takaisin vuoteelle Poronpojan viereen ja silmät lumpsahtivat umpeen. Mummoilla on mummojen keinot.
Sillä aikaa Vaari oli lukenut Pikkuritarille monta tarinaa keinussa ja kun Mummeli ilmaantui siihen, Vaari siirtyi oikaisemaan sohvalle. Mummelin ja Pikkuritarin kesken syntyi maailmoja syleilevä keinukeskustelu. – Missä amerikka on? Onko amerikassa lapsia? Paljon vai vähän? Tuhat vai miljoona? Mikä on miljardi? Ennen siskon heräämistä Pikkuritari ehti vielä tutkia Vaarin laatikot ja purkaa sekä koota viralta poistetun kaukosäätimen ja tietokoneen hiiren.
Pesukone on hiljentynyt. Pitää lähteä ripustamaan pyykit. Ajattelen luonnon armottomia lakeja, avoimesta ovesta eteiseen äsken eksynyttä rastaanpoikastakin. Sain sen ohjattua pihalle, mutta se ei päässyt lentoon, lähti hyppelemään pensasaidan suojaan toinen siipi maata viistäen. Annoin sen mennä. Muistin ystävää, joka kertoi nähneensä kadulla loukkaantuneen linnunpoikasen ja soittaneensa paikalle palokunnan ja poliisin.
Että paratiisisaariaika olisi täydellinen, meillä oli aurinkoiset päivät ja täyden kuun yöt. Kesämökittömälle oli harvinainen kokemus herätä aamuyöllä kahdelta, sujahtaa saappaisiin ja askeltaa pihan perälle kasteista nurmipolkua. Huussivajan yllä kumotti kirkas, täydellisen pyöreä kuulamppu. Mikä hämyvalaistus! Toisena yönä heräsin neljän aikaan. Kuu oli valahtanut aavemetsään, näytti paisuneelta, vaaleanpunaiselta pallolta. Maaginen näky tallentui sisäisten sielunkuvieni galleriaan.
Oleellisen osan paratiisitunnelmaa loivat Raisa ja Ulla, jotka loihtivat meille päivittäin kahdesti jumalaisen hyvää kasvis- tai kalaruokaa ja yllättivät herkkupaloilla. Lounaan jälkeen oli aina vapaa-aikaa. Kolmantena päivänä laskeuduin Luontotuvalta rinnettä alas rantaan kallioiden suojassa olevalle nuotiopaikalle. Istuuduin lankulle kirjoittamaan, kasvot merelle päin. Jonkin ajan kuluttua silmäkulmassani vilahti kuin kalliota alas olisi vierähtänyt jokin. Katsahdin jalkoihini. Siinä makasi musta käärme, puoliksi kuivien lehtien alle sujahtaneena. Vaistomaisella vauhdilla hyppäsin lankulle. Sillä hetkellä olin kiitollinen, että meitä oli kehotettu pitämään saappaat jalassa metsässä ja kallioilla liikkuessa. Käärme oli melko pieni, ilman sahalaitakuviota. Pää jäi varjoon, joten en tiedä oliko se rantakäärmeen vai mustan kyyn poikanen. Kuvasin sitä penkillä seisten ja livahdin sitten tieheni. Sanotaan, että jokaisessa paratiisissa on käärmeensä – kallioisilla saarilla kirjaimellisesti.
Meriveden viileys ei houkutellut ketään uimaan. Kahtena iltana kuitenkin saunottiin ja siinä yhteydessä kehotettiin tekemään punkkitarkastus. Punkeista riitti muutenkin paljon puistattavaa puhetta. Lehtikuvien perusteella se on aina pullea ja selvästi havaittava, mutta tähän aikaan vuodesta punkit ovatkin nymfi-asteella eikä paljon mustaa pistettä kummempia iholla. Aika vaikea niitä on pikku luomista erottaa. Kirjoittajilla ei punkkeja havaittu retken aikana, mutta luontoväki niitä muutaman rapsi säärestään tai käsivarrestaan kylmän rauhallisesti. Joku meistä oli hätäpäissään ottanut rokotuksenkin ennakkoon, mutta sehän ei estä ötökkää tarttumasta ihoon, jos niikseen on.
Luontotuvalla valokuvaajapappi Kimmo kertoi voimaannuttavasta valokuvauksesta. En sattunut silloin olemaan paikalla, mutta tiedän mitä se on. Kirjoittaryhmästämme muutamat sopivat Kimmon kanssa kuvauksesta saaressa olomme aikana. Näin erään kuvaussession ja tuloksen. Kiehtovaa. En tahtonut kuitenkaan itse osallistua. Ehkä en halunnut näkyä itse maisemassa, joka oli niin voimaannuttava minulle sellaisenaan. Kuvasin itsekin, kuvissa on vähän ihmisiä ja paljon luontoa.
Eräs tehtävistämme oli tehdä kuva/esineinstallaatio omasta äidistä pihapiiriin tai talon sisälle. Olin unohtanut ottaa materiaalia mukaan. Ensimmäisenä aamuna huomasin, että olin valinnut intuitiivisesti nukkumapaikakseni vanhan ryijyn kohdalla olevan sängyn. Ryijy oli täsmälleen samanlainen kuin lapsuuden kodissani äidin omin käsin kutoma. Siinä installaationi! Teemamme kääntyi minun kohdallani kuitenkin vaikuttavimmaksi tehtävänä olleen kirjeen kautta. Siitä tuli Äidin kirje Kuopuspojalle ja sitä kirjoittaessa itkin.
Kun se jolta sait elämän / on kivulla lähtenyt / on kuin keinu pysähtyisi, maailma humahtaisi kuulumattomiin. / Näet hiljaisen talon maisemassa, lapset heinänkorkuisina sen edessä, / joku avaa vintin ikkunan, pihlaja tekee marjaa. / Lähestyt sitä hitaasti / järveltä päin / ja jokainen kahahdus, tuoksu, suhina / repäisee väylät auki lapsuuden kaikkiin kesiin.
(Helena Anhava)
(Paratiisisaaressa 3/3.)
Meitä oli ohjeistettu välttämään rantakallioilla kuljeskelua ja siten kunnioittamaan lintujen pesimärauhaa. Siivekkäitä pesijöitä oli lehdoissakin, sen tiesi äkillisistä pyrähdyksistä ja varoitusäänistä, joista varsinkin punajalkaviklon hätäinen thyyt-thyyt-thyyt tuli Vartijatuvan pihapiirissä tutuksi. Luulen, että teemaansa pohtivat ja rauhallisesti vaeltelevat kirjoittajat olivat saaren linnustolle sopiva vieraslaji. Luontoväkihän on sisäistänyt suojelevan asenteen jo muutenkin.
Kirjoittajilla oli työskentelyjakso kahdesti päivässä, pari kolme tuntia kerrallaan. Se tuntui hyvältä rytmiltä. Sateista tulopäivää seuraavat päivät aurinko helli meitä paisteellaan. Saari tuntui paratiisilta kukkivine lehtometsineen ja silokallioineen. Siitä maailmasta puuttui täysin kaikki hurina, pörinä ja jyske, johon mantereella asuva saa tottua. Luonnon äänet olivat kaiken aikaa pääosassa. Vain tulopäivänä näimme totisen miehen kuljettamassa pikkuista traktoria, joka toi meille lisää klapeja toisesta päästä saarta.
Luontotuvan rantalaiturin alla pesi pääskysyhdyskunta. Huiman taitavina lentäjinä pääskyt sujahtelivat laiturin alle ja taas töihinsä eli lämpimien rantakallioiden yllä hyrisevien hyönteisten pyydystämiseen poikasille. Luontoväki liittyi seuraamme tai me heidän seuraansa Luontotuvalla ateria-aikaan. Oli aivan inspiroivaa jutella heidän kanssaan ja kuulla mitä havaintoja he olivat tehneet. Lintumiehet olivat bonganneet kymmeniä lajeja joka päivä ja biologit tehneet kasvihavaintoja.
Sain katsoa kiikarilla hauskan näköisiä meriharakkoja, joita en tiennyt olevankaan. Niiden pitkä nokka oli kirkkaan punainen. Tarkkailin myös jonkin aikaa rantaan hakeutunutta kyhmyjoutsenta ja sain kuulla sen olevan vieraslaji Suomen luonnossa, ilmaston lämpenemisen mukana tänne siirtynyt. Kyhmyjoutsen ei ’laula’ kuten kansallislintumme laulujoutsen. Biologiystävä kertoi mistä muusta nämä joutsenlajit erottaa kuin kyhmystä nokan juuressa ja paljasti senkin, että inhoaa kyhmynokkaista, joka ei kuulu alkuperäislajistoon.
Luontotuvalle tullessa poimin usein jonkin kiinnostavan itselle tuntemattoman kukan matkan varrelta ja kysyin Kristiinalta sille nimeä. Näin tutustuin erilaisiin saralajikkeisiin, puna-ailakista poikkeavaan punakkoon, ja pieni jänönpapanan näköinen nupullaan oleva kukka osoittautui yhteisen pohdinnan tuloksena lupikaksi, joka on melko harvinainen. Minusta oli aivan ihanaa kerrankin saada vastauksia, sillä olen aidosti kiinnostunut kasveista. Tavallisimmat tunnen ja rohjetessani kysyä oudommista vastaus on yleensä: en tiedä.
Lapset. Haava äidissä. / Äiti. Haava toisessa äidissä, jo poismenneessä. / Te olette minun haavani ja minä olen haava hänessä. / Olemme toistemme haavoja, ja toinen toistamme hoidamme.
(Marja-Leena Toukonen)
(Paratiisisaaressa 2/3) *jatkuu
|
|
