Ehkä kaipasin kosketusta itseeni, kun lähdin tavallisena aurinkoiseksi kääntyneenä arkipäivänä kotikaupungista Isoon kaupunkiin. Sain mitä hain, kosketuksen sisimpääni kätkeytyneeseen (ja nykyisellään kaivattuunkin) yksinoloon. Onnistuin kulkemaan kaupungissa sillä tavalla ulkopuolisena, ettei mikään tuttujen merkityspaikkojen ympärillä ja ohessa hälyävien ihmisten touhussa tunkeutunut läpi eikä vaatinut osaansa. Aina se ei onnistu.
Kampin kappelissa istahdin keskivaiheille. Penkin toisessa päässä meditoi nuori mies syvässä hiljaisuudessaan, lähes liikahtamatta. Moni tuli ja meni, kuului kuiskauksia, keskusteluakin ja oven takaista elämän kohinaa. Katselin alttarikukkien vihersävyistä asetelmaa. Keskellä siinä oli ruoko. Ajattelin, Jumala rakastaa maanvärisiä, kukattomia ruokoja, särkyneitä ja vielä särkymättömiäkin. Lähtiessä kappelin pastori kysyi mitä pidän paikasta. – Kerta kerralta enemmän pidän tästä yksinkertaisuudesta, vastasin.
Lempikahvilassani olivat uusineet pöydät ja istuimet sitten viime käynnin. Oliko se toukokuussa? Mukavampia nämä uudet, ehkä, mutta jotenkin tavanomaisia. Onneksi mustavalkoiset valokuvat seinillä olivat ennallaan, sämpylät ja salaatti olivat herkkua kuten aina ja kahvi vahvaa ja hyvää. Vastapäätä istui mies, joka kirjoitti, lähipöydässä ystävättäret viinilaseineen.
Nousin Tähtitorninmäen ja laskeuduin raput. Poikapolttariporukka oli videoimassa portailla tanssivaa kaveriaan. Laskeuduin portaat tyynesti kuin filmitähti vanhassa elokuvassa eivätkä pojat herjailleet. (Toivottavasti videointi keskeytettiin siksi aikaa.) Tanssiesitys oli kyllä magee.
Pyhän Henrikin katedraali antoi täysin hiljaisen, pyhän yksinolon hetken viileässä rauhassaan. Muistelin Taizén matkaa 24 vuotta sitten, matkaa, joka muutti elämäni. Muistelin Anna-Maijaa, rakasta äitiämme, jonka opin tuntemaan silloin. Olkoon hänen leponsa suloinen.
Kävely jatkui Kaivopuiston halki merimetsoja väistellen. Rannan kioskista sain lempparijäätelöäni, nougat’a, jota autuaana nuoleskellen maleksin rantabaanaa, kunnes tuli vapaa penkki vastaan. Siinäpä oli sitten ihana istua merituulessa ja katsella valkean laivan lähtöä. …Laivat lähtee ja satamaan jää pieni vana joka hiljaa kuihtuu pois…
Ja Espan lavalla sykki jazz.
Onpa sinulla ollut ihana päivä! Joskus tuollainen yksin kulkeminen ja hiljentyminen on todella tarpeellista. En ole ehtinyt itse vielä käydä tuolla Kampin kappelissa kun juoksen joka kerta bussille, mutta vielä sekin päivä tulee.
Kommentin jätti Sari · maanantaina 29. heinäkuuta @ 10:41
Useimmiten käyn Hesassa tapaamassa ystäviä tai miehen kanssa konsertissa. Tämmöinen päivä on poikkeus ja omalla tavallaan välttämätön aika ajoin. Tuntui tosi hyvältä!
Kampin kappelin pastori sanoi, että hiljaisin aika on 14-16 välillä.
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 29. heinäkuuta @ 11:20
Yksinolo voi olla juhlaa, mutta silloin kun se on arkista leipää, niin ihmisen satunnainekin kohtaaminen voi olla myös juhlaa.
Kommentin jätti Tuula-mummo vaan · maanantaina 29. heinäkuuta @ 19:17
Niin, Tuula, ajattelin myös, että on aika erikoinen kokemus voida kokea positiivista yksinäisyyttä (vähän kuin kulkisi omassa kuplassa!) ison kaupungin tungoksessa ja hälinässä. Tavallisimminhan ihminen hakeutuu metsään rauhaa etsimään.
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 29. heinäkuuta @ 21:51